Vakavia naamiohuveja

Paikallishistorioissa on ollut tapana siloitella ja valita kerrottaviksi lähinnä vaarattomat tarinat. Sukukirjoissa puolestaan on usein varsin etäinen ote henkilöihin, joiden elämässä kuitenkin on tapahtunut vaikka mitä.

Kun on kyse itänaapuriin suuntautuneesta siirtolaisuudesta, ihmiskohtaloista ei mainituissa teoksissa ole kovin laajasti puhuttu. Tutkimuspuolella ongelma on arkisto- ja muun alkuperäistiedon hankala saatavuus. Elämisen vaiheita Neuvosto-Venäjällä on kaunokirjallisuudessakin oikeastaan vasta raapaistu.

Pitkän opettajanuransa jälkeen Liisa Keitaanpää on lähihistoriaan syventyen löytänyt puhuttelevia kertomuksia eletystä elämästä. Nyt hän punoo 1920-1940-lukujen tapahtumien ympärille tarinan siitä, miten maalaisneitoset tempautuvat yhteiskunnan houkutuksiin ja mullistuksiin. Tarina on niin tosi kuin romaani voi olla. Sen ainekset löytyvät tuhansien suomalaisten elämästä mainittuna ajankohtana. Tapahtumat ovat tosia, henkilöitä voi mietiskellä, tekee mieli tiivistää.

Pasurin tyttäret on ennen kaikkea jännitystarina. Siinä naamioidutaan ja osaksi sattumalta paljastetaan luonteiden ja tekojen olemusta. Ihminen voi ottaa uuden nimen ja tekeytyä muutenkin jollakin tapaa toiseksi ja uudeksi. Sukulaisuussuhteet näyttävät selviltä, mutta yksi arvoitus ei halua aueta: kuka on Allida?

Syvimmät syyt avautuvat kertomuksessa lähinnä lukijan yleistietouden varassa. Teksti tarjoaa kyllä "dokumentaarista särvintä" alkaen virsien sanoista ja päätyen ajan poliittiseen kielenkäyttöön, mutta tämä on vain kehys, jonka sisällä henkilöt toimivat joskus hyvinkin oudon tuntuisesti. Eräät juonen käänteet irrottavat tarinaa olemassa olleesta, kiinnekohdat eivät tunnu aivan sataprosenttisen tukevilta.

Kertomuksen ideana on osoittaa, miten yhden pitäjän ja suvun naiset joutuvat tapahtumien käänteissä eli "historian tapahtumien vankeina" saman hämähäkinseitin eri osiin päätyäkseen kuitenkin lopulta yhteen. Kuviohan on tuttu joistakin sisällissotaromaaneista: tutut ja sukulaiset päätyvät rintaman eri puolille ja joutuvat ymmälle myös siksi, että eivät lopulta osaa selittää edes omia ratkaisujaan.

Pasurin tyttärissä ratkaisuja ei oikeastaan etsitä. Päähenkilöt, alussa satakuntalaisesta torpasta Inkerinmaalle miehelään lähtevä parikymppinen Roosa, sitten 18-vuotiaana itärajan passin kanssa ylittävä ja myöhemmin Suomeen jonkinlaiseen vakoilutehtävään lähetettävä Allida sekä lopulta Porissa sota-aikana vielä epämääräisemmäksi jäävää tehtävää hoitava Aliisa ovat enemmän elämässä ajelehtivia kuin tietoisesti eläviä. Romaanin rakenne toimii, mutta henkilöt ovat enemmän juonen orjia kuin sen murtajia.

Näinhän kuitenkin taisi olla todellisuudessakin niinä vuosina, jolloin vallankumous ja sota seurauksineen jättivät varsin vähän pelivaraa. Tätäkö viestii myös Pasuri? Kirjassa se on talonnimi, mutta sehän on myös kalalaji. Pasuri muistuttaa lahnaa mutta on enemmän särki; se ei ole oikein hyvä ruoaksi, mutta menestyy sisävesissä. Siis elämisen yritys on hyvä, mutta lopputulos ei oikein...?

Pasurin tyttäret tarjoaa lähikuvaa elämästä 30-luvun Leningradissa ja Petroskoissa sekä jatkosodan ajan Helsingissä ja Porissa. Aikajärjestys ei kaikilta osin sovi yhteen niiden tapahtumien kanssa, joihin viitataan. Esimerkiksi vuoteen 1917 viitataan hieman oudosti. Epäuskottavuutta on joissakin neuvostoelämää ja vakoilua koskevissa yksityiskohdissa. Kirjoittajan perehtyneisyys ajan ilmiöihin ja elävät henkilöt kuitenkin korvaavat pikku puutokset.

Liisa Keitaanpää: Pasurin tyttäret. Turbator 2015, 254 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 31.12.2015.