Suomalaisten ja virolaisten kokemuksissa Venäjästä on varmasti yhteistäkin, mutta 1900-luvun tapahtumat alkaen vuodesta 1917 ja päätyen viimeisiin neuvostovuosiin erottivat kaksi kansaa syvästi toisistaan. Ei ihme, että kaikkia asioita ei ymmärretä samoin Suomenlahden eri puolilla.
16-vuotias virolainen Ronald Rüütel kyydittiin Siperiaan Ob-joen maisemiin sen vuoksi, että hänen vanhempansa oli pidätetty jonkinlaisina "yhteiskunnan vihollisina". Virosta oli tullut neuvostotasavalta, osa maata joka tunnettiin nimellä CCCP. Ensin pikku hiljaa, sitten voimalla tuli uusia käytäntöjä, joiden taustalla olevista tarkoituksista ei vainojen kohteeksi joutuneilla voinut olla juuri minkäänlaista tietoa. Kuten ei siitäkään, mistä vangittuja syytettiin.
Kesäkuussa 1941, juuri ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon, Virosta kyydittiin noin 10 000 henkeä Siperiaan. Kaksinkertainen määrä virolaisia kyydittiin vajaa kahdeksan vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1949, kun neuvostovallan uusi vakiintuminen oli epävarmoissa kantimissa.
Mistään karkotuksista käsitteen "inhimillisessä" mielessä ei voi puhua. Nämä oikeudenloukkaukset tähtäsivät yhteiskunnan uusien vallanpitäjien kannalta oppositiossa tai ainakin epävarmalla kannalla olevien eristämiseen keinolla, jota Neuvostoliitossa käytettiin laajalti. Kyydittävillä ei yleensä ollut aikaa valmistautua kuljetukseen. Se merkitsi omaisuuden pakkoluovutusta ja usein pysyvää jäämistä kauas kotoa – elävänä tai kuolleena.
Rüütelin vanhemmat, poliisikonstaapeli ja kotirouva, kuolivat vankileireillä jo vuosina 1941 ja 1942. Äiti ammuttiin, isän kuolinsyy jäi epäselväksi. Ja mitäpä syitä kyselemään. Kun Ronald itse vangittiin toisen kerran Virossa vuonna 1951, hän sai vapauttamisanomukseensa vastauksen: "Asia ei kuulu Eestin neuvostotasavallan päätäntävaltaan." Rikolliset olivat siis muualla kuin Tallinnassa.
Olen pitkään selostanut teoksen kehystä, mutta kuitenkin se sisältää 90-prosenttisesti ihan jotain muuta. Se on eräästä näkökulmasta jopa luontokirja, selviytymisopas ja kuvausta siitä, miten koulupojasta kasvaa mies lujan tahdon, nokkeluuden ja onnen avulla. Kirjoittaja kyllä viittaa edellä mainittuihin tapahtumiin, mutta keskittyy omaan kehitykseensä. Arkipäiväisten asioiden ja tarjolla olevien töiden opettelu sekä kosketukset tyttöihin olisivat voineet tapahtua ihan jossakin muualla. On pidettävä mielessä, että läheskään kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Miksi tälle pojalle kävi niin kuin kävi, sitä joutuu lukijakin miettimään.
Luonto on lähes jatkuvasti läsnä, jopa keskeisenä henkilönä. Sen kanssa on tultava toimeen, ja se vaatii erilaisia taitoja. Rüütel oppii valmistamaan (ja opettaa lukijankin!) pohjaonkia ja vieläkin erikoisempia kalanpyydyksiä; hän oppii kaatamaan metsää; hänen kanssaan kerätään sembramännyn siemeniä ja kuivataan ne oikein; hän neuvoo kädestä pitäen, miten valmistetaan poppelista yksipuinen kanootti; hän yöpyy luonnossa melkein säässä kuin säässä apuna vain teltta tai kanootti ja tulentekovälineet.
Luonnossa selviytymisestä ja siihen liittyvien töiden osaamisesta tulee elämän kudelma, mutta loimen synty on arvoituksellisempi asia. Paljastuu, että tärkein loimilanka syntyi ensirakkauden myötä, eikä se kulu pois. Nuoressa miehessä yhdistyy joustavuus ja oppimisen halu päämäärätietoisuuteen – itseä, perhettä ja monia ystäviä kohdanneista vastoinkäymisistä huolimatta.
Tuntuu uskomattomalta, että loimi kestää, vaikka haasteet ovat vaativammat kuin maton kutojalla: miten mitata oikein loimen pituus, kun on otettava huomioon maton pituuden (jota ei voi arvata!) lisäksi ainakin alkusolmujen, kutistumisvaran, hapsujen, työvirheiden ym. osuus?
Kirjan nimessä oleva hantien sana atarma on tokeiden avulla tehtävä suurikokoinen pyydys, jota ei voi rakentaa ihan millaiseen jokeen tahansa. Tarvitaan Ob – ilman sitä ei tämä Ronald ehkä olisikaan selvinnyt koettelemuksista.
Käännöksen elävyydestä annan kiitokset. Varovainen huomautus siitä, että jotkut nimet olisi pitänyt nekin kääntää virosta suomeksi (Rõbinsk, Zahhar, Mihhail, Raissa; po. Rybinsk, Zahar, Mihail, Raisa).
Ronald Rüütel: Atarma – elämäni Siperiassa. Suom. Arvi ja Outi Tamminen. Suomen Rauhanpuolustajat & Like Kustannus Oy, 2010 [alkuteos 2002], 397 s.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.12.2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti