Tällaisia opiskelijoita olivat Satakunnan Työn toimituksesta Aarre Mäkelä, Leo Marmio, Aulis Juvela sekä levikkipäällikkö Mauri Raussi. Tämä opiskelu ei suoraan näkynyt toimittajien työssä; he olivat kyllä saaneet pohjaa poliittiselle tietoisuudelle ja venäjän kielen taidon alkeita. Sympatia oli kypsynyt lojaalisuudeksi, mutta sillä ei useinkaan elämöity.
Neuvostoliiton matkojen tuloksena syntyi kuitenkin artikkeleita, vaikka osa matkoista oli lomamatkoja eikä tarkoituskaan ollut kirjoittaa mitään. Jos ei erityisesti sovittu, jotkut toimittajat eivät pitäneet tarpeellisena edes olla erityisen tuotteliaita. Neuvostoliitto ei suinkaan ollut kaikille kommunisteille sellainen hurraahuutojen aihe kuin myöhemmin on joissakin yhteyksissä väitetty. Itse asiassa, kuten näkyy esimerkiksi Kansan Uutisten toimittajan Kerttu Kauniskankaan työstä ja jonka lehden Moskovan kirjeenvaihtaja Sisko Kiuru on vahvistanut, monet toimittajat mieluummin vaikenivat näkemästään kuin kaunistelivat asioita.
Matkojen pohjalta kansandemokraattiset toimittajat julkaisivat kolme kirjaa: Kansan Uutisten ja uutistoimisto DLP:n Pentti Kirvesmies kaksi ja Juho Mäkelä yhden: Näin naapurimaata: Moskovasta Dušanbeen, Minskistä Uraliin. Sekin oli tilaustyö, kuten molemmat Kirvesmiehet kirjat. Teos syntyi, kun Mäkelä oli riitauttanut eduskuntatyön päättymisen jälkeen lopputilinsä Satakunnan Työstä. SKP:n johdossa haluttiin häntä rauhoitella tarjoamalla kirja tilapäistyöksi. Idea saattoi olla Hertta Kuusisen.
Mäkelä matkusti Neuvostoliitossa vuonna 1967 varsin laajasti, laajemmin kuin tuohon mennessä kukaan aiheesta kirjoittanut suomalainen. Hänen kirjansa perusvireen ero Kirvesmiehen teoksiin johtuu siitä, että Mäkelä oli ehkä omien epäilyjensä vuoksi motivoituneempi kokemaan ja näkemään. Hänellä oli kykyä ja rohkeutta tuoda joissakin kohdin esiin kriittisiä äänenpainoja. Hän kertoi jopa näkemiään satunnaisia tapahtumia, jotka toivat arkielämän lukijan lähelle – tällainen on esimerkiksi kuvaus katutappelusta Minskissä.
Kirja on enemmän kuin matkakirja, vaikka matkan järjestelyt noudattivat samaa kaavaa ja opaskin oli sama kuin Kirvesmiehellä aiemmin, moskovalainen toimittaja Rudolf Sykiäinen. Mäkelän matkasta kertoo myös Sykiäinen muistelmissaan (Sykiäinen 2000, 238-242).
Uteliaisuus ulottui myös kulttuurin eri alueille. Rakentamista Mäkelä pohti muustakin kuin arkkitehtuurin näkökulmasta. Neuvostoliitossa rakentaminen oli suurimittaista ja sen tavoitteet olivat mahtavat, "mutta laadultaan se jää paljon jälkeen rakentamisesta Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Työ ei ole yhtä huoliteltua ja viimeisteltyä kuin se on meillä, ja vierasta joskus harmittaa sellainen huolimattomuus ja yliolkaisuus, jota työtä suoritettaessa on osoitettu". Mäkelä kuvailee rakentamisen yksityiskohtia, jopa eri suuntiin kallistelevia valokatkaisijoita.
Juho Mäkelä pyytää esipuheessa anteeksi kirjansa epäyhtenäisyyttä. Jo tässä yhteydessä hän antaa ymmärtää, että ei tule vain ylistämään näkemäänsä. "Mielestäni ei Neuvostoliitolle – enempää kuin millekään muullekaan maalle – tehdä hyvää palvelusta sitä ylenpalttisesti ylistämällä ja esittämällä kaikki asiat ruusunhohtoisessa valossa. Ei ole olemassa eikä voikaan olla maata, jossa kaikki asiat olisivat aina hyvin."
Mutta Mäkelä korostaa, että matka naapurimaahan oli tavattoman kiinnostava. Hänen matkakertomuksensa on edelleen sitä!
Juho Mäkelä: Näin naapurimaata: Moskovasta Dušanbeen, Minskistä Uraliin. Kansankulttuuri Oy, 1967, 312 s.
Kirjoitus perustuu Aimo Ruususen tohtorinväitöskirjan "Todeksi uskottua. Kansandemokraattinen Neuvostoliitto-journalismi rajapinnan tulkkina vuosina 1964-1973" (Jyväskylän yliopisto 2008) sivujen 195–197 tekstiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti