Kirjeet kirjallisena tuotteena, muutenkin kuin oikeasti toisille kuoressa lähetettyinä, ovat kirjallisuuden vanhaa valtavirtaa. Kirjeiden muotoon on laadittu paksujakin romaaneita. Ehkä omimmillaan kirje sopii pienmuotoiseen puhutteluun, jossa tekstin vastaanottajana on tosiasiassa kirjan lukija. Oikeiden tai sepitettyjen rakkauskirjeiden julkaiseminen löytää aina lukijansa.
Saman toivoisi koskevan myös kiitoskirjeitä. Niiden parissa voi miettiä vaikkapa sitä, milloin kiitos on aidoimmillaan ja kauneimmillaan. Onko se sitä ääneen lausuttuna ja ehkä sivullistenkin kuulemana, vai pitääkö oikea kiitos kuiskata lähimmäisen korvaan?
Pienimuotoista proosaa ennenkin julkaissut Laura Salama on ratkaissut kiitoksen "oikean muodon" pitämällä kiinni pienimuotoisuudesta. Hän ei venytä tekstiään, ei paisuttele sanottavaansa, ja lyhyiden kirjeiden kevennyksenä on pieniä, vinjetinomaisia piirroksia. Useimmissa tapauksissa hänen kiitoksensa, joita on 26, lähtevät liikkeelle varsin varovasti ja päättyvät, kun oleellisin on sanottu.
Kirjoittaja ei saatesanoissaan peittele tiettyä itsekästä tarkoitustaan: hän on kiitollinen myös itselleen silloin, kun on saanut pukata lähimmäistä olkapäähän, kun on voinut hyvästä syystä halata häntä tai vain sanoa jonkin hyvän sanan. "Hyvänmielen tekstiä", hän määrittelee, ja mitäpä muuta lukija tästä löytäisikään.
Kiitollinen voi olla monista asioista ja monille. Laura Salama huomaa olla kiitollinen ei vain tutuille ja läheisille, vaan myös satunnaisesti tavatuille tai vain ohimennen nähdyille ihmisille – ja myös joillekin nelijalkaisille.
Kiitos kuuluu elämisen arvoiseen elämään. Millaista olisikaan avata yhä uudelleen aamuisin silmänsä, jos kukaan ei koskaan kiittäisi mistään? Näinkin joudutaan elämään, mutta siinä tapauksessa voimaa löytynee sen ymmärtämisestä, että kiitos kuitenkin sisältyy johonkin sellaiseen, mitä ei koskaan sanota tai muuten osoiteta.
Paljon sitä paitsi riippuu siitä, mitä opimme pitämään kiitoksena. Moni muukin sana vastaa sitä, minkä opimme jo lapsena sanomaan kohteliaisuutena, kun meille esimerkiksi annetaan kylässä kakkua tai kun enon perhe tuo tuliaisen. Kiitos lymyää joskus ja useinkin kaikkien sanojen takana.
Mielenkiintoisella tavalla kirjoittaja löytää eri lähimmäisistään "erilaista kiitoksen aihetta". Sulo-vaari ja Anni-mummu nähdään pääasiassa heidän pitkän elämänsä ja kokemustensa kautta eri tavalla kuin kaupan kassalla tai kadulla tavattu satunnainen kulkija. Se ei tarkoita, että eikö kiittäjä voisi olla tunteissaan ihan yhtä syvämietteinen tai että eikö myös kiitettävä voisi ilahtua sanoista ihan yhtä aidosti.
Erilaisille kirjoittajapiireille ja miksi ei myös kotona pöytälaatikkoihinsa kirjoittaville Laura Salaman teos on hyvää opintoaineistoa. Se haastaa, koska lähtökohtana on ihan arkinen elämä tässä ja nyt, ottamaan tekstistä mittaa ja laittamaan paremmaksi.
Voihan kiittämisen tehdä myös ihan oikeasti, vaikkapa lähettämällä kiitoskirjeen jollekin, mutta kiittämällä voin todellakin ilahduttaa myös itseään. Ehkä se sitten heijastuu positiivisina tunteina ympärillemme?
Laura Salama: Kiitoskirjeitä. Reuna Oy, 2018, 109 s.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 19.12.2018.
Kuva: Laura Salama on kuvittanut herkillä piirroksillaan myös muiden teoksia. Kiitoskirjeiden kuvissakin pieni on kaunista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti