Millähän tavalla Suomessa suhtauduttaisiin seuraavanlaiseen tieteelliseen tutkimukseen, miten sitä mediassa tuotaisiin esiin:
Kiribatin (saarivaltio Tyynellä valtamerellä) Akatemia ja Kulttuurirahasto, Taneli Maamaun Säätiö (maan presidentti) sekä Ieremia Tabain Säätiö (maan ensimmäinen presidentti) rahoittavat projektin, jolla lähetetään kiribatilainen antropologi vuodeksi Suomeen tekemään kenttätutkimusta. Tutkija hankkii suomen kielen ja maan kulttuurin tuntemusta. Hän tulee Suomeen, asuu Vantaan lähiössä, tarkkailee suomalaisten syömistä päivästä toiseen, pyrkii olemaan mukana mahdollisimman paljon ruokailuissa ja tekee muistiinpanoja kaikesta mikä liittyy tai minkä hän arvelee liittyvän näiden outojen ihmisten ruokailutapoihin... Siten hän palaa kotimaahansa ja kirjoittaa tieteellisen artikkelin käyttäen kehyksenään tunnettujen amerikkalaisten ja englantilaisten antropologien klassikkoteoksia...
Ei mennä kuitenkaan mielikuvituksen keinoin syvemmälle tällaiseen "mahdolliseen tutkimukseen". Keksin esimerkin kääntääkseni toisin päin sen, mitä tapahtuu Suomesta Kiribatiin. Täältä lähtee tutkijoita kaukaisiin paikkoihin ottamaan selvää, mitä paikalliset asukkaat syövät ja miksi...
Kaikki kunnon antropologit ja muutkin tutkijat julistavat tällaisen kirjoittelun lapselliseksi ei-ymmärtämättömyydeksi. Enkö tajua, että tässä tehdään tiedettä? Sillä ei ole ulottuvuutenaan vain suomalaisten kiinnostus vaan kyse on maailmanlaajuisesta ruoan ja ruokailun tutkimisesta, johon osallistuu laaja tiedeyhteisö.
Mutta juuri tämän vuoksi keksin alussa olevan asetelman. Sen mukaan mitä yhdeksän tutkijan tutkimusraportit kertovat, mitään kovin omaperäistä ei suomalaisessa antropologisessa ruokatutkimuksessa ole. Tällaiseen ei teoksen johdantoluvussa edes viitata. Enemmän on tarve osoittaa, että tutkijat tuntevat tutkimuksen perinteet ja klassikot ja että he osaavat höystää havaintojaan sopivalla määrä lainauksia ja viittauksia niihin.
Jotkut näistä suomalaisista tutkijoista ovat olleet kohdemaassa vuoden päivät, jotkut runsaasti enemmänkin, ja heille on kertynyt paljon paikallisen kulttuurin tuntemusta. Tutkimuksissa on selvinnyt kiintoisia seikkoja siitä, miten ruoan (ml. juomat) ja ruokailun merkitykset ja sidonnaisuudet arjen ja juhlan tapoihin, yhteisöjen arvohierarkioihin jne. eroavat toisistaan. Jotkut tutkijat liittävät havaintojaan kohdeyhteiskuntansa muuhun elämään, jotkut pysyttäytyvät lähinnä "ruokapöydän äärellä".
En väitä, että eikö tällaista tutkimusta tarvita ja että eikö teos ole julkaisemisen arvoinen. Kuitenkin ihmetyttää, mistä johtuu jatkuva vetoaminen samoin sanakääntein samoihin auktoriteetteihin ja vieläpä niin, että jotkut vetoamiset ovat jo itsestäänselvyyksien toistelua. Toimittajien olisi pitänyt käydä läpi valmis käsikirjoitus ja katsoa, missä on turhaa toistoa.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisun ovat tarkastaneet asiantuntijat. He ovat varmaan selvittäneet, että tekstiin ei ole jäänyt mitään "epätieteellistä". Mutta tällaisessa tapauksessa (kun ruokailu eri puolilla maailmaa kiinnostaa laajempaakin yleisöä kuin tiedeyhteisöä!) olisi ollut hyvä käyttää myös kieliasun hiojaa, tekstitoimittajaa. Suuri määrä sisäisiä viittauksia ja keinotekoiselta tuntuvat fraasit kuten "Aluksi kerron, että..." ja "Olen tässä esityksessäni kertonut, että..." kankeuttavat selvää suomea joskus äärirajoille saakka.
Ei-antropologi näkisi mielellään tällaisessa yhteydessä edes ripauksen tutkijoiden omaa työnsä arviointia. Yksi esimerkki. Kokeeko heistä kukaan koskaan itsensä millään tavalla jälkikolonialistisen "kehitysmaatutkimuksen" jatkajaksi, ja jos kokee, miten oma rooli ymmärretään?
Artikkeleista Heidi Härkösen ruoan, huolenpidon ja rakkauden liittymäkohtia Kuubassa lienee yksi maailmanmatkaaja-suomalaisia eniten kiinnostavista. Siinä myös valotetaan hieman pintaa syvemmältä yhteiskuntaa, jossa asiat tapahtuvat. Härkösen lähestymistapa ja näkökulmat ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten vieraan kulttuurin havainnointi voi toimia. Tästä tekstistä saa jotakin ohjeeksi turistikin.
Yksi pieni seikka jää Kuubasta vaivaamaan. Tekstistä voi saada käsityksen (s. 68), että saarella syntyisi naudoille vain naarasvasikoita, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Sielläkin jälkeläisiä syntynee suunnilleen suhteessa 50:50. Maininta siitä, että "lehmiä" ei tapeta vaan niitä tarvitaan maidontuotantoon, pitää vain joka toisen vasikan osalta paikkansa.
Tutkimuskenttä on ollut todella laaja: lisäksi Meksiko, Tansania, Papua-Uusi-Guinea, Argentiina, Jaava, Etelä-Afrikka, Fidži ja Kiribati.
Ruoan kulttuuri. Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen. Toimittaneet Katja Uusihakala & Matti Eräsaari. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016, 241 s.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 26.2.2018.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti