Miksi kirja tuntui niin tyhjänpäiväiseltä, vähän antavalta? Myös ne kirjoitukset, jotka lähtevät lupaavasta asetelmasta (kuten Ulla Koskisen "Ruotsalaiset Venäjällä ja portugalilaiset Brasiliassa") jättävät aiheensa jotenkin kesken. Miksi Koskinen ei ollenkaan pohdi kielten ja kielitaidon (taidottomuuden) merkitystä noissa kohtaamisissa? Oletan, että ruotsalaiset ymmärsivät venäjää enemmän kuin portugalilaiset intiaanien kieliä... ja Moskovassa saattoi olla apuvälineenä myös saksa...? Tästä ei tutkija ole kiinnostunut.
Tiina Miettinen & Raisa Maria Toivo (toim.): Mitä väliä on historialla? Tampere University Press 2016, 238 s.
Kustaa Vilkunan teoksen yksi aukeama, sivut 128-129, kertoo tiivistetysti sellaista, mitä olen odottanut lukevani. Kyse on suomalaisten SS-miesten merkityksestä ja vaikutuksesta oman maan sodankäyntiin. Vilkunan lausunto on tyrmäävä: sekä värvääminen että joukon olemassaolo (kotiinpaluujuhlat mukaan lukien) oli hyvin kiusallinen episodi. Sehän myös tuotti Suomelle mies- ja taloudellisia tappioita.
Kustaa Vilkuna: Sanan valvontaa. Sensuuri 1939-1944. Otava 1962, 188 s.
Kirja on mitätön arvioitavaksi. Vai onko? Muiden matkakirjojen ohessa se menettelee. Mutta silti kysyn, miksi se on julkaistu. Onko niin, että kun joku tunnettu kirjailija on kirjoittanut jotakin ("mitä tahansa"), meidän tulee sivistysihmisinä saada se suomeksi? Tästä en löydä paljonkaan kommentoitavaa, eivätkä suomentajan esipuheet tilannetta paranna.
Scott Fitzgerald: Amerikkaa autonrämällä. Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2017, 103 s.
"Tarina tarinan sisällä" on se, miten tunnettu teatterihistorioitsija Panu Rajala on käsitellyt yhtä oman aikansa keskeistä teatterintekijää. Se paljastaa hutilointia, teennäisyyttä, tendenssiä. Sitä ei voi kuitata kiireen tai muun ulkoisen syyn perusteella, koska aineistoa olisi löytynyt, aikaakin on ollut. Kyse on asenteesta, joka on tuottanut tiettyä lopputulosta. Valitettavasti se on tähän asti vaikuttanut liian paljon käsityksiin Aarne Orjatsalosta.
Jotaarkka Pennanen: Orjatsalo. Taiteilija politiikan kurimuksessa. Sanasato 2017, 440 s.
S. 190: "Kun juna lähti Viipurista kohti Suomea, se ylitti ensin Vuoksen, sitten Siestarjoen." Ja tämän jälkeen tulee vielä vastaan Valkeasaaren Hatsalan mäki (lihavoinnit tässä minun)! Jos tutkija ei käy itse kaikilla kertomillaan tapahtumapaikoilla, pitää sentään tutkia karttoja.
S. 221: Sekehe lienee Segeža?
S. 224: Tuure Lehén ei ollut kenraali.
S. 226: "Kerran kuukaudessa [sotavanki]upseereille jaettiin Punaisen Ristin postikortteja, joissa oli Neuvostoliiton punaisen Ristin ja Turkin Punaisen puolikuun leimat." Kysehän oli Neuvostoliiton Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun Liiton postikorteista. Mistä Turkki on tähän pöllähtänyt?
S. 262: Miten lie sotavankeuksien pituuksien prosentit laskettu, kun ei ole tarkkaan selvillä edes moniko todella joutui vankeuteen. Epävarmuutta lukuihin tuovat monet eri tekijät.
Timo Malmi: Äyräpään luutnantti. Sotavankien matka Neuvostoliittoon ja takaisin. Into 2016, 294 s.
Koosteeseen on valikoitu etupäässä historiaa käsitteleviä tietokirjoja. Muistiinpanot ovat stilistisiä muutoksia lukuun ottamatta alkuperäiset, lähinnä syksyltä 2017.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti