Ennen muuta taiteilija

Näyttelijä, ohjaaja Aarne Orjatsalon (1883–1941) työstä ja elämästä on aikaisemmin kirjoitettu eniten parin teatterin vaiheiden yhteydessä sekä poliittisen historian näyttämöhenkilönä. Miestä on sanottu jopa sisällissodan "upseeriksi", eikä hänen taiteellinen työnsä ole saanut arvoistaan esittelyä.

Pojanpoika Jotaarkka Pennanen tarttui isoon mutta tärkeään haasteeseen. Teatteri- ja toimittajan työ sekä muu elämä yksissä kansissa täydentää ja oikoo aikaisemmin esitettyä. Eniten Pennanen polemisoi sitä, miten Orjatsalon työtä on usein kuvattu vain toistaen ennen sanottua. Vuotta 1918 koskien on syytä oikaista sitä ns. legendaa, mitä arvostetutkin tutkijat ovat vuosikymmeniä toistaneet.

Näyttämötyön myöhempi arviointi on haastavampaa kuin esimerkiksi kuvataiteilijan tai säveltäjän tuotannon pohtiminen. Mitä teatteriesityksestä nimittäin jää elämään? Tätä Pennanen olisi voinut Orjatsalon osalta valottaa enemmän, vaikka esimerkit kyllä tuovat julki tulkintojen vaikeuksia. Oman ajan teatteriarvostelut ja muu kirjoittelu on arvioinnin lähtökohta, usein myös ainoa mihin tarttua. Olisi mielenkiintoista pohtia sitäkin, mitä esityksistä otetut valokuvat kertovat. 

Tärkeä työ Orjatsalon uralla oli Shakespearen Othello Tampereen Teatterissa alkuvuonna 1910. Mielenkiintoista on, että pääosan esittäjä myös itse kirjoitti siitä. Pennanen osoittaa, miten myöhempi historiankirjoitus on syventynyt aikalaisvastaanottoon varsin pintapuolisesti. Kerran syntyneet käsitykset ovat siirtyneet kirjoittajalta toiselle. Aikalaiskirjoittelua voi lukea uusin silmin.

Tässä paljastuu, miten heikoille jäille teatterihistorian kirjoittaja voi joutua. Sibeliuksen musiikista tai Gallen-Kallelan taiteesta kirjoittava ei voi paeta teosten kuulijoiden ja näkijöiden kritiikkiä, mutta yli sata vuotta sitten teatterissa nähdystä voi vaaratta kirjoittaa löysin perustein. Kukaan ei tule sanomaan, että ei se noin mennyt.

Itse näen merkitystä etenkin "pienissä seikoissa": muistiinpanoissa ja julkaistuissa kommenteissa, valokuvien paljastamissa ilmeiden, puvustuksen ja lavastuksen yksityiskohdissa jne. Kauan sitten nähdyn esityksen selostaminen on turhaa, jos ei lähesty sen aikaansaamaa ilmapiiriä ja katsojien elämyksiä. Esimerkiksi Tampereen Työväen Teatterin näyttämöllä rohjettiin syksyllä 1918 viitata sortoon ja kärsimykseen. Jos tapaus unohdetaan, kyse ei ole historiankirjoituksesta.

Orjatsalosta on nyt koottu paljon sellaista tietoa, joita ei ole yleisteoksissa. Tärkeä oikaisu koskee sisällissodan aattoa ja aikaa. Hyvin pitkään kopioitiin legendaa "suuresta punapäälliköstä". Kuitenkin, kuten oikeudenkäynnissä 1929 selvisi, Orjatsalo joutui sodan alla vaikenemaan Kansan Lehden toimittajan August Lindellin tapaan. Sodan aikana hän toimi humanitäärisissä tehtävissä. Tarinat hänen pakenemisestaan jonkinlaisena joukkueenjohtajana yli Näsijärven ovat mielikuvituksen tuotetta.

Pennasella on ollut käytössään paljon aineistoa: ehkä liikaakin siihen nähden, että kyse on yhden miehen urakasta. Merkittäviin sivistystehtäviin, jollainen Orjatsalosta kirjoittaminen ilman muuta on, tarvittaisiin yhteisin rahoin koottava tutkijaryhmä ja kunnon resurssit. Vaikka monet itseään uhraavat yksinäiset sudet saavat aikaan kelpo tekstiä, parempiin tuloksiin päästäisiin yhteistyöllä. Tämä ei koske vain elämäkertoja vaan vielä enemmän pitkään toimineiden kulttuurilaitosten historiateoksia. Esimerkiksi tuntuu kornilta, miten yli vuosisadan toimineiden teatterien vaiheita annetaan yhden ihmisen pöyhittäväksi.

Teos tuo esiin uusia näkökulmia, mutta ansiona on myös rivien välissä oleva muistutus, että lisätutkimukselle on tarvetta. Itse asiassa koko suomalainen teatteritoiminta ennen itsenäistymistä kaipaa vielä monta työtuntia tullakseen tyydyttävästi tutkituksi.

Tekijä kertoo alkuperäisen käsikirjoituksen olleen julkaistua laajempi. Tekstissä olisi ollut edelleen tiivistämisen varaa: tämä koskee niin kieliasua kuin "tiukemmin asiassa pysymistä". Teoksen käyttöä ja Orjatsalon uran ymmärtämistä helpottaisivat hakemistot esimerkiksi teatteriesityksistä ja henkilöistä.

En ole huomannut, että teos olisi mainittu yhtenä vuoden 2017 merkittävimmistä tietokirjoista. Sellainen se ehdottomasti on. Pennanen ei ole saanut aikaan vain elämänkertaa, vaan tarjolla on paljon tietoa myös 1900-luvun alkupuolen kulttuurielämästä.

Jotaarkka Pennanen: Orjatsalo. Taiteilija politiikan kurimuksessa. Sanasato 2017, 440 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 20.3.2018.
Kuvia klikkaamalla ne saa suuremmiksi!

Aarne Orjatsalo Reviisorina Tampereen Työväen Teatterissa. Näyttämöllä hänet nähtiin Suomen lisäksi Yhdysvalloissa ja Englannissa. Kuva teoksesta.

Näin perättömällä yleisönosastojutulla otti Savo-lehti Aarne Orjatsalon vastaan 26.9.1929. Orjatsalo ei koskaan kuulunut puna-armeijaan; ns. Muurmannin legioonassa ollessaan hän kantoi brittiarmeijan asua. Tällaisen kohtelun jälkeen näyttelijä muutti maasta.