Tekeillä olevan tekijöille

Etelä-Karjalan historiankirjoitus on saamassa uutta alkua. Menestystä tekijöille ja työn tuuppaajille!

Itse aikaisemmin joitakin historiahankkeita enemmän tai vähemmän sivusta seuranneena ja osallistuneenakin sain mieleeni seikkoja, joita pohdin, kun kävin läpi joitakin täkäläisiä ns. kotiseutuaineistoja.

Kyse on siitä, mikä on aikaisemmin kirjoitetun ja julkaistun suhde siihen, mitä aletaan tehdä nyt. Ymmärrän, että ammattitutkijaa tämä ei kiinnosta siitä näkökulmasta, että pitäisi välttämättä reagoida aikaisemmin tehtyyn puhumattakaan siitä, että se olisi mittatikku tuleville tekemisille.

En ajattelekaan tuota näkökulmaa vaan siitä, että ns. suurelle yleisölle on aikaisemmin tehdyn perusteella selvää lähinnä seuraava:

1. Ovat jääneet mieleen tietyt asiat paikallisten tapahtumien ns. "huippuhetkinä", tärkeinä vaiheina; aikaisemmin kirjoitettu (olipa kirjoittaja ollut harrastaja tai ammattilainen) on luonut jonkun käsityksen siitä, mikä on ollut tärkeää.

2. Edellistä tarkentaen meillä on käsityksiä joidenkin tapahtumien faktoista siltä pohjalta, mitä aikaisemmin on kerrottu. Päivämääriä, lukuja jne., mutta myös niiden pohjalta syntyneitä käsityksiä tapahtumien kulusta, luonteesta ja seurauksista.

Jälkimmäistä kohtaa mietin lukiessani erääseen kylään liittynyttä kirjoittelua. Puhun vain tästä esimerkistä, mutta uskon että tilanne on sama monissa muissakin tapauksissa. Historian harrastajat ovat julkaisseet hyvässä tarkoituksessa mutta omasta suppeasta näkökulmastaan tietoja, joita ei voi pitää jonkin tapahtuman tai ilmiön ns. kokonaistutkimuksena. Kuitenkin, ja koska mitään kokonaistutkimusta juuri tuosta aiheesta ei ole, tämä harrastajien työn tulos on jäänyt (ja jää?) ainoaksi kirjalliseksi (kirjastojen tms. kautta löytyväksi) todisteeksi siitä, että ylipäätään jotakin on tapahtunut.

Esimerkkini koskee Jääsken kunnan Ahvolan kylää. Eräs tuttavani, jonka puolison juuret ovat sieltä, neuvoi tutustumaan näihin julkaisuihin. Kyse on monisteista, joissa on sekä erilaista muistelutietoa Ahvolasta ja sen naapurikylästä Oravalasta (korvaamatonta, julkaistavaksi arvokasta tietoa siis) että historiallisten tapahtumien kuvausta ja ns. faktatietoa (jonka suhteen pitää poistaa varmistin ehkä jo kun ottaa julkaisun käteensä).

Kyse on lähinnä kahdesta Eero Rahikaisen toimittamasta Ahvola-monisteesta (kakkososa, "Muistojemme Ahvola 2", ilmestyi Hämeenlinnassa 1992). Niitä kokoamassa on ollut kohtuullisen iso joukko entisiä jääskeläisiä ja heidän jälkeläisiään. Monisteissa on myös edellä mainitsemaani arvokasta ja mistään muualta löytymätöntä muistitietoa.

Monisteissa väitetään, että vuoden 1918 sodassa kuoli ainoastaan yksi ahvolalainen. Tekstissä kerrotaan kyllä Ahvolan taisteluista (jotka olivat yksi sisällissodan erikoisimmista, pitkäaikainen asemasota, jota ehkä hieman ontuen on verrattu 1. maailmansodan vastaaviin vaiheisiin), joitakin tietojakin niistä annetaan. Kaikki rakentuu kuitenkin etupäässä muistitietoon (ja toimittajien  mieltymyksiin siitä, mitä on pidetty tärkeänä kertoa ja mitä ei). Monisteissa ei ole käytetty hyväksi ns. vakavassa mielessä edes Ahvolan taisteluja koskevaa kirjallisuutta (Susitaival 1937; Siro 1967; Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas 1993).

Monisteiden julkaisuhetkenä ei ollut mahdollisuutta käyttää hyväksi Suomen sotasurmat -projektin tietoja. Kun vertaan niitä sekä monisteisiin että myös aikaisempaan kirjallisuuteen, nousee mieleen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Onko missään kirjoittelussa oltu kovinkaan lähellä sitä, mitä Ahvolassa ja sen liepeillä kevättalvella 1918 todella tapahtui?

Ensinnäkin sodassa kuolleiden ahvolalaisten määrä. Se ei voinut olla yksi. Suomen sotasurmat -projektin mukaan Jääskessä kirjoilla olleita kuoli sodassa ja välittömästi sen seurauksiin noin tai lähemmäs sata (Jääskessä asuneiksi merkittyjä on noin puolet tästä). Moniko heistä oli Ahvolasta (ja Oravalasta), ei ole eriteltävissä, mutta heitähän on täytynyt olla useita. Jo mainittujen muistelmateosten (Susitaival, Siro) kuvaukset antavat ymmärtää, että paikallisia kuolleita oli.

Kysymysmerkkejä nousee myös Juhana Aunesluoman ja Martti Häikiön antaman tiedon pohjalta: "Maaliskuun puoleen väliin mennessä olivat punaisten tappiot [Ahvolassa] ainakin 324 miestä. Valkoiset menettivät päivässä 10-30 miestä, joissa muutama kaatunut." "Tappiot" tarkoittanee tässä sekä kaatuneita että haavoittuneita. Tällainen ilmoitettu punaisten tarkka luku sinänsä ihmetyttää (teos ilmestyi 1993).

Suomen sotasurmat tarjoaa Jääsken kunnan alueella vuoden 1918 sodassa kuolleiden määräksi noin 140. Valtaosa on kaatuneita, joten tästä saa jonkinlaisen käsityksen tapahtumien luonteesta. Se vastaa muistelmakuvauksia. Punaisten puolella Jääsken rintamalla taisteli kuitenkin suomalaisten ja paikallisten punakaartilaisten lisäksi entisen Venäjän armeijan sotilaita sekä ilmeisesti myös sellaisia Pietarin ja muun Lähi-Venäjän suomalaisia, joita ei ole rekisteröity.

Edellä pohtimani ei ole, ymmärrän, oleellisinta kauraa kun historian kirjoittamista pohditaan. Mutta se asettaa kysymyksen jonka edellä esitin: miten suhtautua kaikkeen aikaisemmin julkaistuun tietoon ja "tietoon"?

Kirje julkaistaan tällä palstalla lyhennettynä 30.11.2017. Se on lähetetty kahdelle Etelä-Karjalan maakuntahistorian tekemisessä mukana olevalle henkilölle 9.12.2015. Historiateoksen valmistelu oli aloitettu hieman tätä aiemmin.