Kiitos kirjasta, jonka juuri luin loppuun. Tämä onkin ainut "Suomi 100 -opus", jonka joko olen onnistunut pyydystämään kirjastosta tai viitsinyt kaivaa esiin "juhlajulkaisuna". Jotenkin tulee allerginen tunne, kun jotakin julkaistaan (ehkä vain) juhlan vuoksi...
En kuitenkaan pettynyt: tässä on paljon hyvää muistutusta ja kertausta. Itse muistan jotakin asioita noin 65 vuoden ajalta, siihenkin kerrottua voi sovittaa ja suhteuttaa. Sodanjälkeisestä omakotitalorakentamisesta alkaen jotkut asiat liippaavat henkilökohtaista historiaa.
Mutta on sitä kauempanakin ajassa. Mieleen muistuu muun muassa tätini Sanna Ruusunen (s. 1901). Hän on nimittäin siinä 200 naisen joukossa, jotka mainitaan sivulla 32. Sanna oli ammuttaessa, toukokuun alussa 1918, 16-vuotias. Hän ei ollut aseissa vaan Kiikan punakaartin huoltoväessä.
Myös maininnat Neuvosto-Venäjälle menneistä kiinnostavat. Hieman toisin kuin lukija tästä saa selville, moni eli suurikin osa rajan yli menneistä ei ollut ollenkaan poliittista väkeä, vaan varsinkin 20-luvun lopulta vuoteen 1932 työnhakijoita. Isäni kolme serkkua oli näiden joukossa. En ole löytänyt heistä mitään sitoutumista politiikkaan, vaan hullua halua tehdä työtä: ensin Suomessa, sitten Kanadassa, sitten Karjalassa.
Ehkä minulla oli vääriä odotuksia kirjan suhteen sen nimen perusteella: "Pieni kansa pyristeli". Kokonaisuutena pientä kansaa on liian vähän. Liiaksi liikutaan politiikan isoissakin sfääreissä, maiden ja niiden johtajien välisissä suhteissa jne. Pieneen kansaan kyllä silloin tällöin palataan, mutta kovin niukalti. Odotin paljon enemmän arkielämän kuvausta.
Kovin vähälle jää myös sivistys, koulutus jne. Miten nokkelasti juuri tähän kiinnittikään huomiota Finlandia-palkittu Juha Hurme. Juuri tässä on ollut suomalaisuuden yksi ytimistä: kansallinen koulutus, sivistys, kulttuuri (ja kahdella kielellä). Ilman sitä ei olisi ollut Nokiaa, ei edes demokratiaa. Peruskoulu on esillä, mutta asiahan on paljon laajempi: onneksi perimme villityksen lasten ja nuorten koulutukseen ja aikuistenkin sivistämiseen jo suuriruhtinaskunnan ajoilta, ja sitä on menestyksellä kehitetty.
Sata tarinaa voisi tietenkin olla tuhat, eikä yhteen kirjaan kaikkea mahdu. Kokonaisuutena nautin, mutta edellä yritin sanoa mikä hieman tökki. Kerrottu on hyvää sadan vuoden tapahtumien kertausta, historian laiskanläksyä heille jotka eivät kaikkea muista. Kuten kukaan ei muista.
Pikkujuttuihin on liian helppo tarttua. Kokoomus perustettiin 9.12.1918 vanhalla ylioppilastalolla, joten se ei voinut olla SDP:n kumppani runsasta vuotta aikaisemmin. "Minna Craucher" oli hämeenkyröläinen. Kansandemokraattisia kalentereita julkaistiin vielä 60-luvulla, muistaakseni 70-luvun alussakin. Aleksandr Solzhenitsyn ei kirjoittanut vain toisinajattelijoiden vaan nimenomaan "laajan kansan" vankeudesta Stalinin aikana. Neuvostoliitossa ja Venäjällä myyty Viola-juusto ei ole (ollut) tuorejuustoa vaan sulatejuustoa. SKOP:n pääjohtaja oli Matti Ranki.
Kiitos myös ydinvoimaloiden mainitsemisesta. Itse olen "kaikkien kolmen Eurajoen voimalan veteraani", ts. ollut työasioissa niiden työmailla. Ehtiiköhän vaan tuo kolmas tulla valmiiksi elinaikanani... 1920-luvun vesivoimalatyömaat muuten olivat oman aikansa vastaava ponnistus, ja hyvin merkityksellinen energiantuotannon kannalta (esim. Vuoksi, Kymijoki, Kokemäenjoki). Kokemäenjoen voimaloilla oli merkityksensä tulevan kansainvälisen Nokian kannalta...
Veikko Vennamoa odotin kirjaa lukiessani malttamattomasti. Hän ansaitsee paikkansa Suomen sodanjälkeisessä sankaritaulussa. Vennamon vappupuhe vuonna 1981 Kuopiossa on suomalaisen poliittisen oraation huippuja; se on julkaistu kasettina. Siinä jäävät terhot ja halla-ahot kumppaneineen ihan täysin takarivin taaveiksi. Kun kerran kirjassa on politiikkaa, niin miksi ei Veikko!
Summa summarum: vähän liikaa politiikkaa, mutta kokonaisuutena kiitettävä katsaus sataan vuoteen. Palaan vielä omiin mielikuviin ja muistoihin: joissakin kohdin voi saada käsityksen, että Urho Kekkosen aikana ei kuullut ikäviä asioita Neuvostoliitosta. Olen alkanut asioida kirjastoissa 1960-luvun puolivälistä alkaen, ja muistan kyllä monta monta hyytävää hetkeä juuri kriittisten teosten parissa. Olihan niitä. Ei tietenkään ollut kritiikkiä Kekkosen juhlapuheissa, mutta nehän nyt eivät olleet tietämyksen ja ymmärryksen koko sfääri. Onneksi.
Kirje julkaistaan tiivistettynä tällä palstalla 30.11.2017.
Teos:
Petri Laukka: Pieni kansa pyristeli. Sata tarinaa itsenäisestä Suomesta. Into 2017, 352 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti