torstai 30. marraskuuta 2017

Unto Salon Iso tammi

Olen lueskellut Unto Salon Isoa tammea. Se sopiikin  joululukemiseksi paremmin kuin moni muu. Tosin Matti Klingen päiväkirjat ovat sen vakava kilpailija. Klingen aihepiirit ovat jotenkin läheisempiä, kiinnostavampia.

Toki moni asia Salon kirjassa on kiinnostavaa, sekin minkä siitä kuvittelee puuttuvan. Tässä nopeassa juoksussa mieleen tulleita huomioita.

Pysähdyn tuntemaani sivuhenkilöön: Oskari Salmivaaraan (s. 99). Tietenkin itse muistan asioita paljon Salon aikaa myöhemmin: hän puhuu lapsuutensa kokemuksista, kouluajastaankin. Salo pääsi ylioppilaaksi keväänä, jolloin itse olin viisi kuukautta vanha!

Savenvalaja Oskari Salmivaarasta (k. 1955) minulla on mielikuvia, olin hänen kuollessaan 7-vuotias. Oskari oli isoisäpuoleni.

Hauska on kertomus pyykkimuijien pelottelusta. Juttu sopii Oskarin ominaisuuksiin. Luonteeseen kuului piruilu ja venkoilu. Mutta se, että hän olisi ollut "juoppo savenvalaja" ei oikein sovi sukulaisten kuvaan hänestä: jos hän olisi ollut nimenomaan sitä, hän ei hän olisi saanut niin paljon aikaan (ura noteerattiin 40-luvun lopulla mm. Kotiteollisuus-lehden artikkelissa). Viinaa hän joi, mutta sehän on eri asia. Salolla on tietenkin ollut Oskarista oma käsityksensä, ja sen pohjalta hän on kirjoittanut, että kuvatussa tilanteessa Oskari olisi ollut "varmaan aika hönössä".

Oskarilla oli pitkään apulainen, vaimon ja tyttären lisäksi, ja tuotteita lähti säännöllisesti myyntiin. Aikanaan Tyrvään seudun museo keräsi häneltä jäämistöä kuten dreijan ja tuotteita.  Lieneekö  museo hukannut ne myöhemmin mieron tielle? Esko Pietilä tunsi Oskarin ja juuri Esko tiesi Oskarin tekemisistä ehkä eniten.

Unto Salon kanssa tiemme kulkivat ristiin johtuen ikäerosta ym. Hän lähti Porista Turkuun saman vuoden tammikuussa kun itse menin Poriin ensimmäistä kertaa kesätöihin jäädäkseni sinne myöhemmin pysyvämmin. Joitakin kaikuja olen kuullut  kunnallispoliittista ym. museon vakinaistamiseen liittyvistä vaiheista, joista Salo kirjoittaa. Hänellä on taipumus napsia muistikuvista enemmän anekdootteja ja yksittäisiä tapauksia kuin selvittää, mikä oli museon vakinaistamisen iso kuvio. Hänellä oli varmaan suuri ansio asian edistäjänä ja poliitikkojen ympäripuhujana. Tuosta museon muutoksesta lukisi mielellään perusteellisemmankin selvityksen.

Lähdin syksyllä 1970 opiskelemaan Tampereelle, Salo aloitti pari vuotta myöhemmin professorina Turussa. Hän oli aktiivi Professoriliitossa, mistä hän kirjassaan kertoo. Tosin kovin luettelomaisesti, taustoja erityisemmin selvittelemättä.

Tässä tiemme kuitenkin jollakin tavalla kohtaavat. Salo julkaisi Aamulehdessä näyttävän artikkelin itsenäisyyspäivänä 1972, vastaleivottuna professorina. Tuohon aikaan olin paitsi jo opintoihini syventynyt myös jollakin tavalla "liikehdintäkuvioissa" mukana. Olen varmaan lukenut tuon Salon artikkelin tai ainakin jonkun vastaavan; vähintään olen kuullut tuota artikkelia tuttavapiirissä kommentoidun.

Kun vertaan omia mieli- ja muistikuviani Salon tekstiin on pakko sanoa, että siinä näkyy selvästi, miten osa professorikunnasta ei täysin ymmärtänyt, mistä nuorison keskuudessa tuolloin oli kyse. Salolle on myös jäänyt levy päälle, kun hän kirjassaankin toistaa, että kyse oli vain yhdenlaisesta ilmiöstä: "Amerikasta vaikutteensa saaneesta hippipohjaisesta taistolaisuudesta", jos hieman yksinkertaistan ja tiivistän hänen ajatteluaan. Tuo käsitys on kovin yksioikoinen (oli silloin ja on sitä vielä enemmän nyt). Se jättää kokonaan  ottamatta huomioon sen kritiikin, mitä me suuriin ikäluokkiin kuuluneet ja erilaisista kodeista yliopistoihin tulleet esitimme  opetuksen sisällöstä, kiinnostavuudesta, tasosta, maailman menosta ylipäätään ja opiskelun suhteesta siihen.

Taistolaisuudesta on pidetty paljon melua, mutta olen pettynyt siihen, että itse yliopistolla työskennellyt ei ole nähnyt työympäristönsä kuvioita laajemmissa yhteyksissä (no, hän  työskenteli Turussa, muistikuvani ovat Tampereelta). Taistolaisuus oli "vain yksi puro muiden joukossa", toki eräässä vaiheessa varsin merkittävä. Ei saisi antaa sellaista väärää kuvaa, että kaikki rakentui vain sen ympärille, koska se syntyi vasta kun liikehdintä jo oli olemassa eikä se siis, toistettakoon, ollut alulle paneva voima tai koko "poliittinen" kuvio.

Myöhemmin on pidetty suurta haloota "punaisesta Tampereen yliopistosta". 1970-luvun alussa varsinaiset agitaattorit löytyivät opiskelijakunnasta, eivät opettajakunnasta. Kritiikissä jätetään huomion ulkopuolelle se, mistä kaikesta opiskelijaliikehdintä sai voimaa ja mikä oli sen sisältö.

Salolla on ollut hyvin naiivi käsitys nuorison liikehdinnän politisoitumisesta kun hän ihmettelee, miksi SDP ja keskusta eivät  perustaneet omia organisaatioitaan. Eivät perustaneet myöskään SKP tai SKDL! Ne syntyivät nuorten omana toimintana. Kaiken lisäksi taistolaisuuden kohdalla voi sanoa ns. puolueista riippumatta (mutta niitä lähestyen ja jopa ikävästi häiriten).

Takaisin Saloon. Iso tammi tarjoaa muun muassa mainitun Aamulehden artikkelin (joka todistaa, että kaikki professorit eivät  osanneet taktisesti puhua viisaasti). Heti artikkelin alussa tarjotaan mahtava luettelo opiskelijaliikkeen analyysinä (maininnat parroista ja pitkistä tukista, pornografiasta ja siitä, että kriminologiaan tuotiin "yhteiskunnan syyllisyysperiaate"). Maininta "sukupuolinormien yleisestä löystymisestä" herättää kysymyksen, ovatko professorilta jääneet kansatieteen opinnot kesken. Tekstin on täytynyt herättää loppuvuonna 1972 melkoista huvittuneisuutta monissa nuorissa (puoluekannasta tms. riippumatta). Tällainen mielikuva minulle jäi jo silloin, ja nyt se vain vahvistuu.

Kyse ei ollut vain taktisesti epäviisaasta tavasta lähestyä nuoria vaan siitä, että yliopisto-opetuksen sisältöä kohtaan esitettyä kritiikkiä ei analysoitu (kritiikki ei ensisijaisesti liittynyt Salon oppiaineeseen, sekin täytyy muistaa). Mutta se, että kirjoittaja ei vuosikymmeniä myöhemminkään osaa pohtia tapahtunutta laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä oudoksuttaa: ainekset ovat olleet olemassa, leipä jää paistamatta.

Iso tammi vahvistaa käsitystäni siitä, miten vaativaa ja vastuullista on kirjoittaa ns. kaikenkattavia muistelmia, ja miten itse en  uskaltaisi lähteä vastaavaan (ainakin nyt tuntuu siltä). Siis en ryhtyisi antamaan "kokonaiskertomusta" siitä, mitä oikein muka tapahtui. Aivan eri asia on käsitellä jotakin aihepiiriä tai teemaa ja keskittyä siihen. 70-luvun alun yliopistomaailman kuviot eivät ole pohjiin ammennetut, sen todistaa myös Salon teksti.

Itse Unto Salon urasta arkeologina minulla ei ole kompetenssia sanoa mitään pätevää. Hän itse viittaa joihinkin saamiinsa palautteisiin suomalaisen "historioitsijakunnan" piirissä, eikä vastaanotto ole aina ollut positiivinen (ei edes ymmärtävä). Hän ei kuitenkaan pysähdy miettimään, hän vain kertoo miten Eino Jutikkala ym. eivät häntä ymmärtäneet. Tämän täytyy liittyä siihen, miten hän on arkeologian pohjalta laatinut omia selityksiään suomalaisten esihistoriasta, myös kielen kehityksestä. Tulee vähän sellainen tunne, että on otettu kivi käteen ja kysytty siltä, miten suomen kieli on kehittynyt.

Aiheesta on helppo esittää vaikka minkälaisia kuvitelmia. Yksi syy Salon kohtaamaan kitsaaseen ymmärrykseen johtuu edeltävistä tutkijasukupolvista: asioita ei ennen häntä oltu pelkästään tutkittu vaan oli myös esitetty erilaisia enemmän tai vähemmän kansanomaisia kuvitelmia suomalaisten "suuresta menneisyydestä". Salossa ehkä nähtiin tällainen faktan ja fiktion yhdistäjä, jonka lisäksi hän ei (muiden tutkijoiden mielestä) oikein keskittynyt  selkeisiin aihepiireihin vaan etsi historiantutkimusten valtavirtojen ohi omia päättelyketjujaan.

Tämähän kuuluu tutkimuksen luonteeseen. Oleellista on, että ketju ei katkea: aikaisempia johtopäätöksiä tulee arvioida yhä uudelleen. Salo ei teoksessaan kuitenkaan esitä mitään kovin vakuuttavaa, minkä pohjalle itse osaisin jatkoa rakentaa.

Kirje on lähetetty aiheesta kiinnostuneelle henkilölle, ja se julkaistaan muokattuna tällä palstalla 30.11.2017.

Teos:
Unto Salo: Iso tammi. Kustannusliike Warelia 2014, 832 s.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti