maanantai 22. kesäkuuta 2015

Suomalainen Irlanti-trilogia

Vihreä tuulten maa, maatuneita raunioita sekä osaksi tyhjentynyttä maaseutua. Irlannin saari Euroopan Atlantin puoleisella rannalla kiehtoo monessa mielessä: historiansa, asukkaidensa kovien kohtaloiden, kieli- ja muun kulttuuriperinteensä sekä myös luontonsa vuoksi.

Toistakymmentä vuotta saarella asunut suomalainen Hanna Tuuri on tehnyt palveluksen kirjoitessaan jatkokertomusta omista kokemuksistaan. Suomalainen Irlanti-kirjallisuus ei ole ollut kovin laajaa, mutta Tuurin ohella kannattaa toki tutustua muidenkin saaren historiaan ja nykypäivään perehtyneiden tuotantoon.

Nykypäivän valottamisessa Tuurin kolme kirjaa ovat ylivetoja sen vuoksi, että tekijä osaa yhdistää näkemänsä ja kuulemansa siihen, mikä yhteiskunnan kehityksessä 1020 viime vuoden aikana on ihmisiä liikuttanut. Taloudellinen kriisi, jonka ensi oireita vasta aavisteltiin vuonna 2009 ilmestyneessä Irlantilaisessa aamiaisessa, tulee kokemusten kautta ymmärrettäväksi myöhemmissä teoksissa. Kyse on arjesta pääasiassa maalaisnäkökulmasta, mutta laajemminkin.

Kirjoittaja on asunut niin Dublinissa kuin pidempään maaseudulla, luoteisen Länsi-Irlannin pikkupaikkakunnalla. Puutarha-alan opetustyön kautta Tuuri katsoo läheltä paitsi maaseudun ihmisiä myös luontoa sekä näiden suhteita. Ote on ymmärtävä, mutta myös paljastava.

Opetustyössä ja muissa arjen tilanteissa kohdatut irlantilaiset opettavat suomalaiselle monenlaisia asioita. Mielenkiintoista on miten Euroopan eri laidoilla kasvaneet löytävät yhteisiä säveliä, vaikka kulttuureissa ja elämässä on toisaalta eroja. Suomalainen kokee tiedostamattaan jonkinlaista ymmärrystä jo sen vuoksi, että historian tapahtumien eroista huolimatta löytyy yhteisiä kokemuksia. Voi miettiä vaikkapa sitä, miten suomen kielen asema voisi olla lähellä iirin kielen asemaa, jos sen käyttöön ja kehittämiseen ei olisi ollut mahdollisuuksia Ruotsiin ja Venäjään kuuluneessa Suomessa 1500-1800-luvuilla.

Vihreän saaren puutarhoissa keskittyy etupäässä kasveihin ja joihinkin tunnettuihin puutarhoihin, mutta sekin antaa yleistietoa maasta ja saaresta. Tuulen maa kerää kaunokirjallisemmalla tavalla yhteen niitä havaintoja, joita kirjoittaja teki 3-4 vuotta aiemmin, ensimmäisessä teoksessaan.

Tuurilta on ilmestynyt myös kaksi romaania. Orapihlajapiirissä (2011) pyristelevät elämänmuutoksessa suomalaiset Irlantiin muuttajat, Ranta (2015) on irlantilaisen yhteiskunnan nykymenon kuvausta.

Tällaisten kertomusten ja omakohtaisten kokemusten kautta tulee testatuksi ja muovatuksi myös sitä, mikä on oma Irlanti-kuvamme. Eräässä Hanna Tuurin teoksia käsittelevässä nettikeskustelussa huomasin puheenvuoron, jossa lukija sanoo pitävänsä "irlantilaisuuksista" mutta vieroksuvansa sitä, että mukaan otetaan "liikaa kaikkea muuta" eli, näin ymmärsin, ikäviä asioita ja konflikteja. Ne jättävät "Irlannin varjoonsa", kirjoittaja toteaa. Tällaiseen haaveiluunko meitä on kasvatettu?

Pitäisikö Irlannista siis kertoa vain omien ennakkokäsitystemme pohjalta? Pitäisikö korostaa lähinnä sellaista, mitä itse pidämme irlantilaisuutena? Luojan kiitos Hanna Tuurin näkökulma aihepiiriinsä on ainakin 359 astetta laajempi.

Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen. Kertomuksia vihreältä saarelta. Otava 2009, 157 s.
Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa. Otava 2010, 215 s.
Hanna Tuuri: Tuulen maa. Otava 2012, 174 s.

Kirjoitus on julkaistu ensi kerran tällä palstalla 22.6.2015.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti