Keitä ovat inkeriläiset ja mitä tapahtui heidän kauhun vuosinaan 1930–1945?
Jos haluaa saada tästä selvyyden yhden teoksen avulla, avuksi kannattaa ottaa Toivo Flinkin jo 20 vuotta sitten ilmestynyt, mutta yhä perusasioiltaan kohdallaan oleva katsaus.
Mainittu noin 15 vuoden jakso Iosif Stalinin ajan Neuvostoliitossa sisältää kotelossaan ennustuksia myös siihen, mitä inkeriläisille on tapahtunut parina viime vuosikymmemenä. Kerran rikottua ei ole helppo korjata, kerran menetettyä ei ole yksinkertaista löytää uudelleen.
Flink aloittaa (myöhemmän) Pietarin alueen suomalaisasutuksen synnystä ja vaiheista Venäjän keisarikunnassa. Lokakuun vallankumouksen jälkeen vielä 1920-luku oli "siedettävä".
Vuonna 1930 alkoi tapahtua. Neuvostoliitossa aloitettiin massiivinen kampanja ns. kulakkien eli rikkaiden (ja työvoimaa palkanneiden) maanviljelijöiden hävittämiseksi luokkana, niin kuin kaunistelevasti sanottiin. Kyse oli monien tuhansien ammattitaitoisten viljelijöiden tappamisesta ja vielä useampien tuhansien (mukaan lukien edellisten perheenjäsenet) karkottamisesta ilman omaisuutta kotiseudulta mm. pohjoiseen ja Siperiaan, useimmissa tapauksissa epäinhimillisiin asuin- ja työoloihin.
Tämä vuosia kestänyt vaino ei toki koskenut vain inkeriläisiä, mutta se koski myös heitä. Vuoteen 1937 mennessä, jolloin Inkerinmaalla kiellettiin mm. opetus suomen kielellä, perinteiset elinkeinot oli hävitetty ja mahdollisuudet omaan hallintoon tuhottu. Sama koski laajoja alueita eri puolilla Venäjää, Ukrainaa, Valko-Venäjää ja Kazakstania.
Teos sisältää alkuperäisiä (toki käännettyjä) neuvostoasiakirjoja. Suunnitelmallisuus ja tekojen tarkoitus tappaa "maaseudun selkärankana" olevia viljelijöitä riittää minulle syyksi siihen, miksi olisi syytä harkita Stalinin ajan politiikan ylistämisen kieltämistä samaan tapaan kuin Saksassa on kielletty natsien suorittaman kansanmurhan ylistely. Stalinin tapauksessa käytetään keppihevosena voitettua sotaa muistamatta, että jo neuvostoaikana monet tutkijat totesivat Stalinin olleen melko kehno sotapäällikkönäkin.
Pelkkien asiakirjojen varaan Toivo Flink ei katsaustaan rakenna: teos sisältää myös muutamia harkiten valittuja elämäntarinoita. Ne valaisevat sekä neuvostoaikoja että inkeriläisten väliaikaista oleskelua Suomessa. Jälkimmäinen, ja sitä edeltänyt saksalaisten suorittama miehitys suuressa osassa Inkerinmaata, olivat sota-ajan poikkeustilaa, joka sekin merkitsi henkien menetyksiä, perheiden hajoamisia ja omaisuuksien tuhoa.
Kulakkivainoa seurasi 1940-luvulla neuvostovallan suorittama uusi petos. Kun kymmenet tuhannet inkeriläiset palautettiin Suomesta, rikottiin uudelleen Tarton rauhansopimuksessa (1920) annettua lupausta kunnioittaa Venäjän suomalaisten oikeuksia sekä lupausta, että olisi mahdollisuus päästä kotiseudulle. Palaajat sijoitettiin viidelle muulle Venäjän alueelle ja heitä nimenomaan kiellettiin asettumasta Inkerinmaalle ja Leningradiin.
Pakkosijoittamisesta kotiseudun ulkopuolelle tulee mieleen komsomol-laulu, jonka mukaan "мой адрес не дом и не улица, мой адрес Советский союз!" (osoitteeni ei ole talo eikä katu, osoitteeni on Neuvostoliitto"). Inkeriläiset eivät todella saaneetkaan entisiä osoitteitaan, vaan osoitteekseen epämääräisesti neuvostomaan.
Mutta tapahtui vielä yksi petos, tai jos halutaan sanoa kohteliaasti, epäonnistunut yritys korjata tehtyjä vahinkoja. Venäjän federaation korkein neuvosto antoi kesällä 1993 asetuksen, jossa tunnustettiin inkeriläisten kokemat vääryydet ja sanottiin turvattavan heidän oikeutensa paluuseen "perinteisille asuinpaikoille" (§ 2). Asetuksen mukaan vainotuille ja heidän jälkeläisilleen tuli antaa apua maan hankinnassa asumiseen sekä maanviljelyyn ja muuhun elinkeinotoimintaan (§ 5). Vähäisessä määrin tätä tapahtui, mutta mitään "uutta Inkerinmaata" ei ollut mahdollisuus saada aikaan.
Joskus hitaaksi mainittu Mauno Koivisto oli nopeampi kuin venäläiset byrokraatit, itse asiassa hän oli asialla yli kolme vuotta ennen Venäjän johtoa. Koiviston kehotus tarjota inkeriläisille muutto-oikeudet Suomeen tapahtui muutamaa kuukautta sen jälkeen (keväällä 1990), kun Neuvostoliiton korkein neuvosto oli todennut inkeriläisiä kohdellun rikollisesti. Monet alkoivat jo silloin äänestää jaloillaan. Vaakakupeissa olivat kuvaannollisesti sanoen toisaalta tapettujen esivanhempien rehabilitoinnin odotus ja toisaalta uuden elämän aloitus naapurimaassa. Kymmenet tuhannet valitsivat jälkimmäisen vaihtoehdon.
Toivo Flinkin teos todistaa myös sen, että kyse on ihan oikeasti kansasta. Laajalla alueella Pietarin ympäristössä on asunut suomalaisia enimmillään yli 100 000. Yksin Suomesta palautettiin sodan jälkeen lähes 56 000 inkeriläistä (yhden neuvostoasiakirjan mukaan paluuhalukkaita oli 52 221, toisen asiakirjan mukaan uusiin osoitteisiin sijoitettiin 55 942 henkeä).
Pois Inkeristä, ohi Inkerin kärsii hieman siitä, että liitteisiin hyvin sopivaa asiakirja-aineistoa on sijoitettu liikaa itse tekstiin. Asiat avautuvat kuitenkin lukijalle hyvin; dokumentit lisäävät kirjan painoarvoa huomattavasti. Lehdellä Suomenmaa (s. 128 ja 229) tarkoitettaneen Maakansaa?
Toivo Flink: Pois Inkeristä, ohi Inkerin. Yliopistopaino 1995, 232 s.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 7.5.2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti