Suomenlahden ja pohjoisen Itämeren alueella on useita paikkakuntia, jotka ovat houkutelleet kävijöitä uimarantansa ja sen oheen kehittyneen majoitus- ym. toimintansa ansiosta jo 150–200 vuotta. Tällaisia ovat esimerkiksi Terijoki (Zelenogorsk) Karjalan kannaksella, Narva-Jõesuu Viron itärannikolla, Pärnu maan eteläosassa sekä Jūrmala Latviassa Riianlahden rannalla. Kaikista näistä on kirjoitettu, Suomessa etenkin Terijoesta ja sen 20- ja 30-lukujen rantaelämästä ja muusta vapaa-ajan vietosta.
Suosittuihin lomakohteisiin kuuluu myös Imatra (alun perin Jääski ja Ruokolahti). Se ei ole tarvinnut hiekkarantaa, 1920-luvulle saakka vapaana virrannut koski sekä Saimaan ja Vuoksen rannat ja vedet ovat houkutelleet katsomaan ja eri tavoin lomailemaan. Vapaa-ajan vieton ja virkistyksen (mukaan lukien parantolat) ympärille syntyi elinkeinotoimintaa täälläkin jo 1800-luvulla.
Jokaisessa lomakohteessa on eri vaiheissa kehittynyt ja kukoistanut omanlaisensa vapaa-ajan vieton kulttuuri. Rannat, mahdollisuus kokea etenkin kesää yhdessä muiden kanssa sekä erilaiset oheistoiminnat ovat houkutelleet väkeä varsin kaukaakin ja vailla muita rajoituksia kuin raha. Tarjolla on ollut ainutlaatuisia mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin myös oman maan ja kulttuurin rajojen ulkopuolelta.
Lomakohteet ovat houkutelleet ja inspiroineet myös eri alojen taiteilijoita ja tiedeväkeä. Ehkä parhaiten magneettiominaisuudet on dokumentoitu Narva-Jõesuun historiaa valottavassa teoksessa. Teos on eräänlainen tietosanakirja siihen, millaisia ihmisiä ja tapahtumia paikkakuntaan liittyy noin 150 viime vuoden aikana. Alun perin paikkakunta oli saksalaisittain Hungerburg ("Nälkälinna").
Viktor Strelkovin kokoama opas on samalla näkökulmia muun muassa vanhan Venäjän, Viron, Neuvostoliiton ja hieman Latviankin kulttuuri-ilmiöihin. Narva-Jõesuu oli niin suosittu lomakohde myös neuvostovuosina, että lienee helpompi luetella ketkä siellä eivät käyneet kuin ketkä kävivät.
Teoksen kriteerit ovat venyvät, joskus mukaan pääsyyn on riittänyt yksikin käynti paikkakunnalla. Toisaalta juuri tämä näkökulma on antanut mahdollisuuden valottaa erilaisten henkilöiden kautta niin Narva-Jõesuun kuin myös Viron, Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa. Mukana ovat (useista sadoista poimien) esimerkiksi Anna Ahmatova, Ivan Bilibin, Aadu Hint, Miina Härmä, Wilhelm II, Karl ja Georg Ots, Leonid ja Boris Pasternak, Juri Vilms, Daniil Granin, Aleksandr Kerenski, Vladimir Nabokov, Hugo Raudsepp, Anton Tammsaare ja buddalaismunkki veli Vahindra...
Suomalaisia mukana on pari: P. E. Svinhufvud kävi täällä valtiovierailullaan, ja Narva-Jõesuun kaupunginjohtajana oli 1990-luvun puolivälissä peräti nuorena eli 24-28-vuotiaana Lauri Jalonen. Runoilija ja kääntäjä Leonid Andruson esitellään syntyperältään ruotsalais-suomalaiseksi, venäläiset nettisivustot kutsuvat häntä venäläiseksi.
Kohtaloita ja tarinoita mahtuu Narva-Jõesuun rannalle monta. Toimittaja-kirjailija Eerik Laidsaar (1906–1962; oikea nimi Johannes Pillikse) on mukana yhden teoksensa tapahtumapaikan vuoksi. Hänen rikosromaaninsa Ingeri kuningatar ehk GPU võrgus ("Inkerinmaan kuningatar ja GPU:n verkko") ilmestyi Virossa ensi kerran 1936 ja uudelleen 30 vuotta tekijän kuoleman jälkeen. Pillikse itse pakeni sodan lopulla Saksaan ja sieltä Australiaan.
Hungerburgin kehittämisen lomapaikaksi katsotaan lähteneen insinööri Adolf Hahnin (1832–1914) aloitteesta ja toimeliaisuudesta. 1870-luvulta alkaen hän työskenteli Narvassa tekstiilitehtaassa ja oli myös jonkin aikaa kaupunginjohtaja. Monen muun toimen ohella hän suunnitteli ja rakennutti kylpylän.
Jos Strelkovin teos on eräänlainen tietosanakirja, niin Pentti Rossin Imatra-teos on kuvitettu kaksikielinen historiaa valaiseva käyntikortti ja edustuslahja. Sekin lähestyy kohdettaan henkilöiden (ja mm. rakennusten) kautta. Tämä antaa lukijalle aineksia entisen elämän kuvitteluun ja alueen vetovoimatekijöiden pohdintaan. Mielenkiintoisia nimiä löytyy nytkin: Katariina II ja muita keisarillisia (kuten Brasilian Pedro II), Mihail Glinka ja Pjotr Tšaikovski, Olga Knipper-Tšehova, Gallen-Kallela, Sibelius, Mannerheim, Alvar Aalto... Henkilöitä ja muuta tietoa on melkein hengästymiseen saakka, mutta sekä taidolla valittu kuvitus että tiiviiksi hiotut tekstit pitävät yllä lukijan mielenkiinnon.
Imatran historia käyntikohteena on liittynyt myös Viipurin ja Pietarin läheisyyteen sekä Saimaan kanavan ja rautateiden rakentamiseen. Autonomian aikana täältä löytyi myös piilopaikkoja, sillä Venäjän sosiaalivallankumouksellisen puolueen tiedetään pitäneen Imatralla yhden salaisista kokouksistaan.
Ajatellen sekä historiaa että nykyhetkeä Rossin kirjan soisi olevan olemassa paitsi suomeksi ja englanniksi myös venäjäksi ja ruotsiksi. Matkailukohteena koko Etelä-Saimaan alue on edelleen Suomen eturiviä, vaikka ihminen ottikin Imatrankosken vedet omaan käyttöönsä jo vuonna 1929. Toki kanava ja rautatie voisivat palvella matkailua vielä paremmin – henkilöautoliikennettä kohdellaan täälläkin silkkihansikkain.
Виктор Стрелков: По золотому кольцу Гунгербурга. Энциклопедия дачной жизни. [Viktor Strelkov: Po zolotomu koltsu Gungerburga. Entsiklopedija datšnoi žizni] Argo [Tallinn] 2011, 392 s.
Pentti Rossi: Imatralla. In Imatra. Teksti myös: Heidi Iivari, Eero Laajo. Ei mainittu kustantajaa, 2006, 148 s.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 5.5.2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti