Vapaan Sanan Palmgren

Sodanjälkeisten vuosien kansandemokraattisista journalisteista tuotteliain oli suhteellisen lyhyellä urallaan massiivisen työn tehnyt Raoul Palmgren (1912–1995). SKDL:n Vapaan Sanan kulttuuri- ja päätoimittajana hän kirjoitti kahdeksan vuoden aikana ainakin 2630 juttua arvosteluista pääkirjoituksiin, poleemisista artikkeleista pakinoihin. Lisäksi hän kirjoitti mm. aikakauslehti 40-lukuun.

Palmgrenin suhde kansandemokraattiseen lehdistöön katkesi vuoden 1952 lopulla dramaattisesti. Hän erosi sen jälkeen, kun oli arvostellut vanhoillisina pitämiään puoluevirkailijoita. Asiaan vaikutti myös monimutkainen järjestövyyhti, jonka seurauksena kaksi päivälehteä (Vapaan Sanan rinnalla SKP:n Työkansan Sanomat) kilpaili samoista lukijoista – molemmat lehdet olivat myös eri tavoin ajattelevien puoluevirkailijoiden silmälläpidon alaisena. Ristiriitoja oli lisäksi Vapaan Sanan ja kansandemokraattisten lehtien artikkeli- ja uutispalvelun DLP:n välillä.

Kiistat personoituivat Palmgrenin ja Armas Äikiän välille. Ne tulivat julkisiksi, kun Äikiä paheksui Työkansan Sanomissa Jean-Paul Sartren näytelmän Likaiset kädet esittämistä neuvostovastaisena. Palmgren arvosteli Äikiän vanhoillista työtyyliä ja näkemystä. Hän mainitsi Äikiän sekä nimeltä että pakinassaan "Sulo Häiriönä".

Palmgren kirjoitti mm. päivän politiikasta kotimaassa ja maailmalla, kulttuurin eri ilmiöistä ja maailmankatsomuksellisista asioista. Pelkästään pakinoista saisi moniosaisen teoksen. Pieni osa tästä kaikesta julkaistiin vuonna 1981 ilmestyneessä kokoelmassa. Jörn Donner kustansi 41 pakinan kokoelman jo vuonna 1953.

Palmgrenin vasemmistolaisuus sai kipinän jo lukioaikana, ja se kehittyi 30-luvun alkupuolelta alkaen Helsingin järjestö- ja kulttuuritoiminnassa. Hänen lukeneisuutensa veti vertoja ja jopa ylitti muiden vasemmistoälyköiden saavutukset (ehkä Jarno Pennasta lukuun ottamatta). Kirjoittajana Palmgren oli enemmän julistaja kuin pohtija, marxilaisena enemmän "ensiklopedisti" kuin teoreetikko. Nämä ominaisuudet erottivat hänet Jarno Pennasesta. Yhteistä heille oli tietty etäisyyden ottamisen tarve, jos lähistöllä hääri joku oppimestari selittämässä maailman olevan jotenkin "marxilaisesti valmis".

Eräs todiste siitä, että kirjoittaja piti marxilaisuutta enemmän kehittyvänä kuin valmiina oppina oli vuonna 1953 ilmestynyt kirjanen. Siinä luodaan historiallinen katsaus marxilaisiin kultuurinäkemyksiin ja korostetaan, että tarvitaan enemmän johtolankoja kuin valmiita kaavoja.

Toinen Palmgrenin artikkeleissaan jo 30-luvulta alkaen käsittelemä aihe oli suomalaisen kansallisen heräämisen ja työväenliikkeen heräämisen yhteisten taustojen ja linjojen pohdinta. Aihe jalostui teokseksi Suuri linja (1948). Kirjan ilmestymisen aikoihin oli harvinaista, että tällaisia "nationalistisia" teemoja pohdittiin. Esimerkiksi SKP:n piirissä kuunneltiin, miten Moskovassa torjuttiin kommunistisen liikkeen "kansallisia poikkeamia" – sanoista tekoihin ryhdyttiin, kun Jugoslavian politiikka ja puolue saivat julkisen tuomion. Myöhemmin on jopa tulkittu, että Palmgren oli artikkeleillaan jonkinlainen "esieurokommunisti".

Palmgren pohti myös kansandemokraattisen lehdistön tehtäviä. Syksyllä 1950 hän huomautti, että tyydyttääkseen lukijoiden tarpeita ja kilpaillakseen muiden kanssa SKDL:n ja SKP:n lehtien pitää pystyä kilpailemaan uutisista. Palmgren korosti tietojen paikkansapitävyyttä ja torjui "detaljivääristelyn", joka osuu vastustajien lähettämänä bumerangina omaan nilkkaan.

Suhteessa Neuvostoliittoon Palmgren oli samoilla linjoilla kuin lehdistöä ohjaamaan pyrkineet poliitikot, mm. J. K. Paasikivi ja Urho Kekkonen. Kuten oman aikansa kansandemokraattiset toimittajat ylipäätään hän ei etsinyt vikoja naapurista tai "kansandemokratian maista", niin kuin Neuvostoliiton ympärille syntynyttä ryhmittymää tuolloin nimitettiin. Hän jopa kehui korostetusti neuvostokulttuurin ainutlaatuisuutta.

Sodanjälkeisessä tilanteessa Neuvostoliitto oli puheenaiheena pyhä. Tämä näkyi Suomi-Neuvostoliitto-Seuran lehden päätoimittajan Otto Brusiinin esittäessä Neuvostoliiton matkan jälkeen varovaisen kriittisiä kommentteja. Hän hämmästeli sitä valtavaa voimaa, jolla propaganda muokkasi ihmisiä "hellittämättä kehdosta hautaan". Asiasta nousi kohu, ja yksi arvostelijoista oli Raoul Palmgren.

Palmgrenin suhde Neuvostoliittoon olisi tutkimisen arvoinen aihe. Hän ei osannut venäjää ainakaan hyvin, ja monet hänen juttujensa maininnat Neuvostoliitosta ovat jotenkin "päälleliimattuja", ikään kuin toisilta opittuja.

Pohdinnan aihe olisi Palmgrenin toimittajan työ ylipäätään. Sitä on tutkittu, mutta varsin suppeista näkökulmista. Vapaan Sanan aika syksystä 1944 vuoden 1952 lopulle on aarrearkku, jonka äärellä kannattaisi kääriä hihat.

Raoul Palmgren: Suuri linja. Arwidssonista vallankumouksellisiin sosialisteihin. Kansallisia tutkielmia. Toinen painos [jossa kirjoittajan Jälkisana], Kansankulttuuri 1976, 215 s. 1. painos 1948.
Hapan: Hapanta. Jörn Donner 1953, 158 s.
Raoul Palmgren: Marxilaisen estetiikan kaksitasoisuus. Arenan poleeminen julkaisusarja nro 1, 1953, 32 s.
Raoul Palmgren: Tekstejä Vapaan Sanan vuosikymmeneltä. Love Kirjat 1981, 317 s. [Johdantoteksti Palmgrenin, mitä ei mainita kirjassa].

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 26.2.2015.