Runoilija, novellisti, toimittaja

Pentti Lahti (1913–1955) kuuluu niihin 1940-luvun kirjailijoihin, joista saatava julkinen tieto on varsin vähäinen. Himangalla syntynyt Lahti tuli julkisuuteen Kiilan nuorten runoilijoiden antologiassa 26-vuotiaana talvisodan alla, ja hänen esikoisensa,  novellikokoelma, jäi seuraavan sodan vuoksi vähälle huomiolle.

Yhtä lailla kuin Lahti kuuluu 1940-luvun kirjailijoihin hän kuului myös siihen nuorten joukkoon, joka alkoi tehdä kansandemokraattisia lehtiä heti sodan päätyttyä. Lahti oli Työkansan Sanomien kulttuuritoimittajana ja pilalehti Siilin toimittajana.

Osa Lahden tuotannosta on kantaa ottavaa ajanrunoutta; syksyllä 1944 ilmestynyt lausuttavien runojen kokoelma Ihmiselle oli juuri tällaista. Kiinnostuksesta julkisesti esitettävään tekstiin kertovat myös huvinäytelmä Eläköön kessu (1945) sekä eräät kahden kokoelman runoista.

Vuodesta 1939 vuoteen 1952 Lahti oli mukana ainakin kahdessa antologiassa, julkaisi kahdeksan eri teosta ja käänsi kaksi ruotsalaisen Ivar Lo-Johanssonin romaania.

Runokokoelmissa Karhutanssi ja Junttalaulut Lahti osoitti, että hän oli avoin eri suuntiin. Luonnonidyllit ovat raikkaita, mutta kokoelman aloittaminen niillä hämää lukijaa. Karhutanssin painavimmat rivit tulevat vasta välirauhan ja jatkosodan aikana kirjoitettujen runojen myötä, ja teoksen loppua kohti kannanotot lisääntyvät ja saavat painoa. Näissä runoissa Lahti kuitenkin antaa enemmän anteeksi kuin syyttää. Hän ei tahdo kirota, vaikka maailma näyttää menneen päästään sekaisin. Hänen kannanottonsa ovat aitoja, ne eivät perustu mihinkään sabluunaan.

Monet Lahden runoista ovat turhaan unohduksiin jääneitä rakkaudentunnustuksia. Sellainen on esimerkiksi Kaupunki (Helsinki) ja Antti Varjo (sotilas). Sota teki mitä teki, Lahden kohdalla se selvästikin pakotti ajattelemaan ja sanomaan tarkemmin.

Vuotta myöhemmin kirjoittaja jakaa ajatuksiaan säästeliäämmin, ikään kuin hyppysellisiä kerrallaan. Kaikki Junttalaulujen kokeilut eivät tunnu kovin luontevilta. Jotkut lyhyistä runoista ovat tokaisuja, jotka sopisivat lavalta esitettäviksi eli kokeiltaviksi stand upin ihmeellisessä maailmassa.

Peräti 19 kertomuksen kokoelma Joki virtaa halki maiseman on aiheiltaan sekin hyvin moninainen. Järjestys ei ole loppuun saakka mietitty. Toimittajan työlle ominainen kiire näkyy kertomuksissa; jotkut niistä ovat jääneet viimeistelemättä.

Joidenkin kertomusten aiheet ja tapa tarjota jännitystä pitävät ne kuitenkin hyvin elossa. Esimerkiksi Välikohtaus joen rannalla tuo mieleen jotkut Alpo Ruuthin myöhemmin kirjoittamat novellit. Lapsikuvauksista yksi, Pekka, Tauno ja Karstulan poika nousee yli muiden. Varsin monissa kertomuksissa kuvataan työläisten arkielämää ja työntekoa. Lukija vakuuttuu, että kirjoittaja tuntee ihmisensä ja aiheensa eikä liimaile etikettejä kuten joskus on nähty tehtävän.

Ajalle tyypillisesti Lahti pohtii myös kirjoittamista ja taiteen tekemistä. Toisin kuin Armas Äikiä, jolle tärkeää oli tendenssin seuraaminen, Lahti tarjoaa vuoropuhelun  rumuuden ja kauneuden merkityksestä (Kaksi kirjailijaa keskustelee vakavasti). Runoilija Lehvä ja proosakirjailija Kirves keskustelevat siitä, pitääkö kiinnittää huomiota kauneuteen kauniita sanoja ja sanontoja käyttämällä, vai kuvataanko asioita sellaisina kuin ne oikeasti ovat – siis tarvittaessa rumina. Ongelma jää tässä ratkaisematta ja lukija ihmettelee, miksi nuo kaksi kuviteltua miestä oikeastaan tapasikaan toisensa.

Pentti Lahti oli (toimittajan työn ohella) sekä runoilija että proosakirjailija. Ehkä hän huomasi, että tuollaiset keskustelut jäävät kesken, koska kukaan ei edes odota niissä päädyttävän johonkin tulokseen.

Pentti Lahti: Karhutanssi. Kansankulttuuri 1945, 85 s.

Pentti Lahti: Junttalaulut. Kansankulttuuri 1946, 87 s.

Pentti Lahti: Joki virtaa halki maiseman. Kertomuksia. Kansankulttuuri 1946, 165 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 22.2.2015.

Karhutanssin kansi on Tapio Tapiovaaran taidetta.