Kylmän sodan kynnöksillä

Sodilla on syynsä ja seurauksensa. Valtioiden ja niiden liittoutumien valtataisteluilla on julki lausuttuja ja piilotettuja piirteitä. Toinen maailmansota ja sitä varsin pian seurannut ns. kylmä sota ovat tästä hyviä, yhä vielä meihin vaikuttavia esimerkkejä.

Mutta onko Suomen kommunistipuolueen propagandatyöntekijän aiheeseen liittyvillä, 1940- ja 1950-luvuilla laatimilla selityksillä merkitystä yrittäessämme ymmärtää tuota vanhempiemme ja isovanhempiemme kokemaa tuhon aikaa, henkistäkin myllerrystä? Selittääkö tuon ajan propaganda yhtään mitään?

Armas Äikiä (1904–1965) aloitti toimittajan uransa 1920-luvulla Helsingissä SKP:n tukemissa lehdissä. Hän sai poliittisesta toiminnasta kaksi vankeustuomiota, joista jälkimmäisen kärsittyään hän muutti 1935 Neuvostoliittoon. Siellä hän jatkoi aluksi puolue- ja myöhemmin kirjallista työtä. Neuvostoliiton kansalaisena hän palasi Suomeen 1947 ja työskenteli sen jälkeen muun muassa kansandemokraattisen lehdistön uutistoimiston palveluksessa.

Kirjoittajan henkilöä koskevat tiedot, myös se että hän oli joulukuussa 1939 ns. Terijoen hallituksen ministeri, selittävät hänen uskollisuutensa "neuvosto-ortodoksiselle" näkemykselle asioista. Vuosina 1948 ja 1959 ilmestyneissä pamfletinomaisissa kirjoissaan hän esiintyykin innokkaasti kylmän sodan itäisen osapuolen puolestapuhujana.

"Kolmas tie" on tähdätty ennen kaikkea sosialidemokraatteja, lähinnä Suomen SDP:tta vastaan. Äikiän mukaan ei ole olemassa mitään mahdollisuutta luovia "demokraattisen leirin" ja imperialistisen leirin välissä. Kaikki yrityksetkin on tuomittu epäonnistumaan sekä historiallisista että päivänpoliittisista syistä. Siksi kirjan nimessä ovat lainausmerkit.

Keskittyminen lähinnä tällaiseen kritiikkiin alentaa "Kolmannen tien" arvoa tietolähteenä, mutta oman aikansa kuvana sekä tekijän hengenheimolaisten ajatusten paljastajana se kertoo paljon. Nykylukija kuitenkin ihmettelee sitä, mikä on ollut kirjan tarkoitus: jos se on ollut vain SDP:n mollaaminen, ase on alkeellinen.

Tämä ei tarkoita, että eikö SDP:n politiikassa ennen sotia ja niiden aikana olisi edelleenkin arvioitavaa. Vuonna 1948 puolue ei ollut tehnyt sellaisia itsearvioita, joihin se myöhemmin onnekseen päätyi. En kuitenkaan usko, että niiden pontimena oli vastustajien suunsoitto, vaan sisä- ja ulkopolitiikan realiteettien lisääntynyt ymmärrys – monista eri syistä. Niistä vähäisin ei ollut halu  vaikuttaa maan asioihin.

Äikiä syyttää eurooppalaista sosialidemokratiaa suurista synneistä. Esimerkiksi Saksassa valittu linja johti hänen mukaansa Hitlerin valtaantuloon. Lienee tarpeetonta lisätä, että kommunististen puolueiden ratkaisuista ja teoista 1930-luvulla Äikiä ei esitä minkäänlaista kriittistä jälkikäteisarviota.

Vuonna 1959 ilmestynyt Tänään ja vuonna 1965 on ensimmäinen SKP:n ja SKDL:n piirissä julkaistu matka- ja tietokirja Neuvostoliitosta (sitä seurasivat Pentti Kirvesmiehen ja Juho Mäkelän teokset). Kerätessään aineistoa Äikiä teki matkoja muun muassa Volgan varrelle, Gruusiaan (Georgiaan), Viroon ja Moskovaan. Hänen aikaisempi yli 10 vuotta kestänyt oleskelunsa maassa on antanut pohjatietoa, mutta teksti keskittyy kirjoitusajankohtaan ja tulevaisuuden ennusteluihin.

Vaikka teoksen pääsisältö on Neuvostoliiton saavutusten esittely, taustalla soi myös kylmän sodan sävel. Maan tulevaisuutta, alkanutta ja vuonna 1965 päättyvää uutta seitsenvuotiskautta, esitellään jaksona jolloin saavutetaan monilla tuotannonaloilla Yhdysvallat ja aletaan jo ohittaakin sitä.

Kehityksen kerrotaan olevan huimaa. Työläisistä tulee keksijöitä, turruttava epä-älyllinen ja raskas raadanta vähenee (s. 18, 21, 23). Työstökonetehtaassa aiotaan siirtyä täydelliseen automatisointiin (s. 26). Vuonna 1960 työpäivä lyhenee 7-tuntiseksi ja vuonna 1964 aloitetaan siirtyminen 30- ja 35-tuntisiin työviikkoihin (s. 35, 48). Vuoteen 1970 mennessä maa saavuttaa tai ohittaa Yhdysvallat "kaikilla ratkaisevilla tuotannon aloilla" (s. 65, 75).

Neuvostoliiton ylivertaisuuden syynä Äikiä pitää ennen kaikkea suunnitelmallista johtamista ja kehittämistä. Tämän ansiosta asuntopula voidaan poistaa vuoteen 1965 mennessä, Suomessa sellainen ei ole mahdollista.

Kaikki Äikiän naapurimaasta kirjoittama ei ole tyhjänpäiväistä propagandaa, ei varsinkaan koska se antaa nytkin ajattelemisen aihetta. Mikä voima sai ihmiset uskomaan kaikkeen tuohon, vaikka vuosi vuodelta ja varsinkin vuoden 1965 jälkeen (jolloin Armas Äikiä kuoli) nuo kuvitelmat osoittautuivat utopistisiksi?

Lisäksi voi pohtia sitä, miten kulttuuri-ilmiöitäkin yksinkertaistetaan. Neuvostoliitosta ei Äikiän mukaan ole "varsinaista roskakirjallisuutta" eli sellaista, joka kertoo vain rakastamisesta ja rikoksista. Suomessa ja muissa porvarillisissa maissa tällainen kirjallisuus kuulemma hukuttaa alleen kaiken muun, "vaikka kaikki tunnustavat, että sillä ei ole kirjallista merkitystä" (s. 168).

Omituinen käsitys roskakirjallisuudesta. Eikö rakkaudella ja rikoksilla ole sijaa laatukirjallisuudessa? Jo vilkaisu klassiseen venäläiseen kirjallisuuteen asettaa määrittelyn omaan arvoonsa. Tähän voi lisätä: eikö niin porvarillisessa kuin neuvostoliittolaisessa yhteiskunnassa tehty 1950-luvullakin paljon rikoksia, joiden käsittely kuuluu kirjallisuudenkin tehtäviin?

Sekä "Kolmas tie" että Tänään ja vuonna 1965 asettaa vastakkain idän ja lännen, Moskovan johtaman maailman ja länsimaailman  (ennen kaikkea Yhdysvallat). Lukija löytää aineksia myös sen pohtimiseen, miksi ns. kylmä sota edelleen jatkuu. Nykyajankin propagandassa luodaan viholliskuvia, jotka eivät joiltakin osin ole kovin kaukana Äikiän myötäilemistä. Moskova ja lännen imperialistit (joita nimitellään jopa fasisteiksi) ovat edelleen joidenkin mielestä ne navat, joiden ympärillä tunteiden ja ajatusten pitää pyöriä. Äikiän teosten kriittinen lukeminen antaa tälle pyörimiselle hieman vastaliikettä.

Armas Äikiä: "Kolmas tie". Kansankulttuuri 1948, 203 s.

Armas Äikiä: Tänään ja vuonna 1965. Kansankulttuuri 1959, 228 s.

Kirjoitus on julkaistu ensi kerran tällä palstalla 18.2.2015.