Sirpa Kähkönen tarjosi lukijoille syksyllä 2014 romaanin aiheesta, jota ei suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ole kovin paljon käsitelty: Pietarin-Leningradin 1920-luvun ihmiskohtaloista. Teoksen ajan- ja ihmiskuvausta on kiitelty ja todettu, että kirjailija on tehnyt taustatyönkin hyvin.
Menneen kuvaus, ihmisten elon kertomus toimii hyvin myös Kähkösen ns. Kuopio-sarjassa. Sitä voisi yhtä hyvin kutsua Kotirintama- tai Sodan vaikutus -sarjaksi, sillä kunnon kertomusten tavoin vuosina 1998–2012 ilmestyneet kuusi romaania täyttävät kaikki universaalin kirjallisuuden mitat. Paikka ja aika vaikuttavat kuvattuihin ihmisiin, mutta kertomukset eivät jää paikkansa tai aikansa vangeiksi.
Niin on esimerkiksi Lakanasiipien osalta. Jatkosota on juuri alkanut, ja se alkaa vaikuttaa vielä täsmentymättömällä, mutta kuitenkin uhkaavalla tavalla kaupungin asukkaisiin. Tunnelma on epätodellinen, mutta ihmiset ihan todellisia. Poikkeuksellinen tilanne saa jotkut toimimaan ikään kuin mitään ei tapahtuisi, toiset taas "alkavat sopeutua" eri tavoin – myös miettimällä, miten tilanteesta pakenisivat tai siitä hyötyisivät.
Kähkönen lomittaa taitavasti lasten ja aikuisten, asuinpaikkaansa vakiintuneiden ja muualta tulevan "tähdenlennon" sekä eri tehtävistä tapahtumia katsovien näkökulmia ja tunteita. Kyse on sota-ajasta, mutta teoksen vahvuuksiin kuuluu, että tällä ei mässäillä, ei myöskään minkäänlaisella keinotekoisella psykoosilla tai sankaruudella. Ihmiset ovat ihmisiä. Monista imelistä kotirintamakuvauksista poiketen tässä pysytään pään ja sydämen sisällä ottamatta keinotekoisesti viitekehykseksi Kohtaloa tai Kaitselmusta.
Tulee mieleen myös, että sotakirjoille tyypillinen tapahtumien, usein pelkkien ns. sotatoimien kuvaaminen asettuu omalle paikalleen heti, kun vertailukohdaksi otetaan kirjallisuus, jossa vain ihmiset ovat keskiössä. Vaikka poterossa pelkäävästä rintamasotilaasta saattaa tuntua siltä, että jokin yliluonnollinen joko varjelee häntä tai tuhoaa hänet, kaikki on ihmisen tekemää (luonnoilmiöitä lukuun ottamatta). Tämä koskee myös rintaman takaista elämää. Sodan vaikutuksia kokonaisuutena voikin pohtia vain ottamalla koko yhteiskunta huomioon.
Eivätkä vain sotilaat näe pahoja unia. Kun Hilda kuvittelee nähneensä neuvostomaahan lähteneen veljensä desanttina, samanlaiseksi houreeksi hän mieltää Mannerheimin päiväkäskyn kuvitelman kesäisten kumpujen alta taisteluun nousevista vainajista. Sodan todellisuus, jota ihmiset itse luovat ja johon he unissaankin sopeutuvat, on kummallinen, petollinen ja itsestään selvästi myös ihmisten psyykeä ja käyttäytymisiä muuttava.
Sirpa Kähkösen ihmiskuvauksen vahvuuksiin kuuluu sekin, että hän osaa luoda tilanteet pitämällä huolta myös näkymättömästä. "Näennäisesti piilossa" oleva paljastuu, mutta sitä ei tyrkytetä. Lavea ja kuvaileva lomittuu pienuuden ekonomiaan, rokokookerronta ja tiukka asiassa pysyminen yhdistyvät niin, että lukijan ei tarvitse ihmetellä tai odotella. Kirjoittajan ajoittainen viehätys symboleihin eksyy vain harvoin, mutta kuitenkin joskus, ylitarjontaan. Sellainen on ampiaisten (pitäisi kai puhua mehiläisistä?) kiireen kuvaus, joka vertautuu ihmisten tulevaisuuden suhteen epätietoiseen puuhailuun (s. 320–321).
Ihmissuhteet ovat tärkein rakenne, mutta sen täydentäjänä luonto on Kähkösen henkilöiden luonnollinen ympäristö kaupunkioloissakin. Lakanasiivistä tulee mieleen, että kirjailija jatkaa omalla tavallaan F. E. Sillanpään poluilla – kuitenkin realistisemmin, tiukemmin ihmisten tekemisissä kiinni pysyen. Lakanasiivet ja viisi muuta sota-ajan kuvausta ovat vahva todistus ihmisen kyvyistä kestää ja taipua, mutta pysyä silti omana itsenään.
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet. Romaani. Otava 2007, 398 s.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.11.2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti