Murtuneet mielet, kehnonlainen hoito

Mikä tahansa mielenterveyden ongelma voi olla vaikea puheenaihe normaaleissa rauhan oloissa – ja vielä vaikeampi poikkeustilanteissa, kuten sodassa. Vaikea sitä on käsitellä kahden kesken, monesti edes potilaan ja lääkärin kesken, ja julkinen puhe taas on sota-aikana hyvinkin rajattua.

Laajassa tutkimuksessaan suomalaissotilaiden mielenterveysongelmista sotien 1939–1940 ja 1941–1945 aikana Ville Kivimäki tuo esiin syitä ja seurauksia. Ja vaikka hän ei erikseen korosta, yksi ongelmien ulottuvuus liittyi sodan aiheuttamien vammojen moninaisuuteen.

Niinpä kuka tahansa saattoi varsinkin rintamalla saada millaisen fyysisen vamman tahansa. Lääkäreiden näytti olevan vaikea ymmärtää, että esimerkiksi tykistökeskitys oli fyysisen vamman ohella saanut mielen järkkymään. Vaikea oli myös suhtautua tilanteeseen, jossa ihmisessä ei ollut mitään näkyvää vammaa, mutta hän oli niin sanotusti päästään sekaisin. "Tärähtänyt", kuten rintamamiehet sanoivat. Sanonta tuli siitä, että tykistötulen (voimakkaat äänet ja tärähdykset) vaikutuksesta mies saattoi mennä puhumattomaksi tai osittain tai jopa kokonaan halvaantua.

Kivimäen teos, alun perin väitöskirja, on laaja, lukijalle se on raskas kokemus. Potilaskertomukset ja rintamatapahtumien kuvaukset vievät tilanteisiin, joihin ei kenenkään soisi joutuvan. Näin avautuu sekin tosiasia, että monien elämä ei todellakaan ollut helppoa rauhan tultua. Niin fyysiset kuin henkiset vammat jättivät jälkensä.

Lääketiede, armeijan ylimpien lääkintäasiantuntijoiden tulkinnat siis, teki selkeän eron fyysisen ja psyykkisen vammautumisen välillä. Edellinen oli sellainen, johon sai ilman muuta ensiapua,  hoitoa, lomaa ja vakavissa tapauksissa vapautuksen palveluksesta. Psyykkisiä ongelmia potevaa epäiltiin helposti pakoilijaksi ja pinnariksi. Hänen oireitaan ei aina edes yhdistetty rintamalla tapahtuneeseen. Useimmat maan vähistä psykiatreista eivät ymmärtäneet, että psyykkinen vamma voi invalidisoida ihmistä pitkäänkin. Jälkiseurauksena tästä oli, että psyykkisesti vammautuneista hyvin pieni promille hyväksyttiin sotainvalideiksi.

Toinen asia on, olisiko maalla ollut varaa maksaa korvaukset kaikille invalidisoituneille. Sotiinhan mennään yleensä torvien soidessa, sitten valittu joukko saa kunniamerkit ja kansa kärsii seuraukset.

Oli myös ylittämätön kuilu rintaman todellisuuden ja sairaalatutkimusten välillä. Pääasiassa mielisairaaloiden yhteyteen avatuilla hoito-osastoilla ei jälkikäteen arvioiden osattu ottaa huomioon, mikä oli vammoja aiheuttanut tilanne. Yhtenä esimerkkinä tästä oli se, että henkisesti poissaoleville sotilaille tehtiin älykkyystestejä, koska ne lääkärien mukaan selvittivät jotakin miesten tilanteesta. Tutkimustilanne oli käsittämätön syystä, joka ulkopuolisen on nyt helppo nähdä: eihän järkyttynyt ihminen kykene ymmärtämään, mitä tällaisessa testissä tapahtuu.

Talvi-, jatko- ja Lapin sodan aikana hoidettiin psykiatrisesti noin 18 000 miestä. Kivimäen arvion mukaan tämä oli kaikista tapauksista vain jäävuoren huippu. Moni rintamalla järkyttynyt ei uskaltanut hakeutua hoitoon, ja joissakin tilanteissa rintamakomentajat suorastaan estivät sairastuneita poistumasta tehtävistään. Ymmärrettävää tai ei, tästä oli seurauksena pitkittyneitä sairastumisia.

Sota vaikutti kokonaisvaltaisesti. Tätä todistaa se, että psyykkisiä oireita esiintyi myös koko asemasodan ajan. Syyt olivat osaksi erilaisia kuin kesän 1941 hyökkäysvaiheessa ja kesän 1944 melkein kaaosmaisessa puolustautumistilanteessa, mutta yhtä kaikki potilaita ilmaantui koko ajan. On helppo lausua julki, että paras keino ehkäistä tällaiset ongelmat olisi aina välttää sota.

Diagnoosien tekemisen ja hoidon erikoisuuksiin kuului, että useimmat ja varsinkin useimmat johtavat psykiatrit etsivät sairastumisen syitä sotilaan kotitaustasta, koulutustasosta ja älykkyydestä (siksi testit!). Varsinkin Sven E. Donner piti alhaista älykkyyttä syynä oireille altistumiseen. Konrad von Bagh kunnostautui suosimalla hoidossa simputusta. Keskustelua ovat herättäneet myös Y. K. Suomisen menetelmät. Lääkeaineilla ja sähköllä (jopa useita satoja voltteja aivoihin) aikaansaadut šokit eivät tunnu luontevilta hoidoilta miehille, jotka olivat järkyttyneet tykistökeskityksessä.

Psyykkiset vammat eivät siis pääsääntöisesti merkinneet luokittelua sotainvalidiksi. Pääesikunnan lääkintäosasto määräsi linjan toukokuussa 1946: sen mukaan oli "lääketieteellisesti sangen epätodennäköistä, että ko. sairaudet olisivat yhteydessä sotapalveluun" – koska sodasta oli kulunut "jo niin pitkä aika"!

Ville Kivimäki käy läpi lähes kaikki näkökulmat joita asioihin voi ottaa, ja liiankin perusteellisesti. Pohdinnoissa rintamayhteisöjen henkisestä ilmapiiristä ja psykologiasta on sivuhypyn makuja. Tätä aihetta pitäisi lähestyä kokonaisvaltaisemmin, omana tutkimusaiheenaan.

Mutta se, miten tekijä kuvaa sairastumis- ja hoitotapahtumat ja mitä hän kertoo sairastumisten vaikutuksista, sen kaiken mietiskelyyn kirja antaa runsaasti ainesta.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945.
WSOY 2013, 475 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 26.11.2014.