Vuoden 1918 sisällissodassa kuoli ja katosi yli 36 000 suomalaista. Tämä luku ja erilaiset tilastolliset yhteenvedot kertovat jotakin tragedian laajuudesta.
Sen sijaan sen syvyydestä kertovat omakohtaisten muistelmien ohella lähteitä perusteellisesti arvioiden kootut elämäntarinat. Kun niihin yhdistyy ajakohdan, myös vuoden 1917 tilanteiden ja paikallisten tapahtumien taustoitus, päästään jo lähelle tuon ajan oikeaa elämää.
Olli Korjus on koonnut kuuden valtiorikosoikeudessa kuolemaan tuomitun tarinan esimerkkinä siitä, millaiset seikat heiluttivat tuonelan viikatetta valkoisten voiton jälkeen.
Nämä kuusi ovat esimerkkejä valtiorikosoikeuden langettamien ja toimeenpantujen 115:n tai 117:n kuolemantuomion joukossa. Kyse on kesästä ja syksystä 1918; sitä ennen oli ilman tuomioita ja joskus hyvinkin epämääräisin perustein polkaistujen kenttäoikeuksien päätöksin ammuttu tuhansia punaisia, myös aseettomia naisia ja lapsia. Kumpienkaan tuomioistuinten yhtäkään päätöstä ei nykykäsitysten mukaan voi pitää oikeudenmukaisesti syntyneenä. Syytetyillä ei ollut puolustusasianajajia, usein ei minkäänlaista mahdollisuutta puolustautua.
Kuusi kuolemaantuomitua kuvaa, miten miehet olivat mukana tapahtumissa eri tavoin. Kaksi heistä ei osallistunut aseelliseen toimintaan; maan- ja valtiopetokseen katsottiin näet syyllistyneen myös silloin, jos hoiti punaisen hallinnon juoksevia asioita tai oli toimittajana työväenlehdessä.
Miehiä yhdisti se, että heidät kaikki teloitettiin Suomenlinnassa perjantaiaamuna 6. syyskuuta 1918. Heidät vietiin teloitettaviksi käsiraudoissa, myös vammautunut helsinkiläinen Kustaa Salminen (33). Muut miehet olivat Nestori Gylden (26) Tammelasta, Erkki Raide (26) Viljakkalasta, Kalle Sjögren (51) Nurmijärveltä, Gunnar Mörn (34) Turusta ja Martti Vesa (24) Ulvilasta.
Tuomioiden kohdistumisessa juuri näihin miehiin ja juuri tällä tavalla oli erilaisia sattumia. Joidenkin kohdalla ei perusteluina käytetty todistajien kertomia ryöstö- tai murhaepäilyjä, vaan tuomio tuli maan- ja valtiopetoksesta. Korjus arvioi tämän perustelun suorasanaisesti. Se oli hänen mukaansa täysin keinotekoinen, ajankohtaan liitetty poliittinen väite, "jonka tarkoitus oli antaa laillinen muoto vaarallisimmiksi katsottujen vankien teloituksille".
Teos ei kaunistele sen paremmin punaisten kuin valkoisten väkivaltaisia tekoja, mutta asettaa niitä oikeisiin yhteyksiin ja suhteisiin. Korjus myös korjaa joidenkin paikallishistorioiden kummallisia väitteitä. Esimerkiksi Nurmijärven Metsäkylän vuonna 2007 ilmestynyt kyläkirja väittää, että kukaan kyläläinen ei kuollut vuoden 1918 sodassa!
Mutta onpa kummallisuuksia ammattilaisillakin. Jopa itse Päiviö Tommila kirjoitti Nurmijärven historiassa, että sisällissodasta selvittiin "lähes säikäyksellä" – kunnassa, jossa punaisia kuoli ja katosi noin 180 ja jossa valkoiset ampuivat sodan jo loputtua, helluntain tienoilla, Perttulan kylässä ainakin 30 punaista vankia.
Kuuden tuomitun erilaiset taustat tuovat lukijan eteen laajan kuvauksen sekä miesten kotipaikkakunnista että lähipiireistä, ja myös siitä, mikä edelsi itse tragediaa vuonna 1917 ja vuoden 1918 alussa. Kuvaan pääsevät myös vastapuolen toimijat, paikalliset valkoiset ja suojeluskuntien usein yli-innokkaat "puhdistajat".
Kirjoittajaa on vaivannut se, että niin monissa vuoden 1918 historiaa käsittelevissä teoksissa on siloiteltu tapahtumia ja unohdettu tärkeitä seikkoja. Esimerkiksi vuoden 1917 elintarvikepula ja työttömyyden raju kasvu ovat usein unohtuneet. Vielä kummallisempaa on, että paikallishistoriat vaikenevat ihmisistä, jotka ovat aikanaan keskeisesti vaikuttaneet paikkakunnan asioihin. Herkästi on myös puhuttu "roskaväestä" ja "kiihottajista". Tällainen puhe kuvaa Korjuksen mielestä enemmän termien käyttäjiä kuin puheen kohteita.
Teoksessa on hyviä esimerkkejä siitä, miten tarpeellista lähdekritiikki on. Kirjoittaja huomauttaa, miten yhden ihmisen myöhemmin kertoma voi perustua ihan johonkin muuhun kuin tapahtumahetkellä nähtyyn tai kuultuun. Jopa monet vuoden 1918 asiakirjat valehtelevat mennen tullen. Esimerkiksi Martti Vesasta tehtiin työväenyhdistyksen puheenjohtaja, vaikka hän ei ollut edes sen jäsen.
Kirjoittaja antaa toisaalta tunnustusta harrastajien ahkeruudelle tietojen hankinnassa. Esimerkiksi Erkki Raiden taustat eivät olisi avautuneet ilman Hannu Myllymäen vuosikausien tutkimustyötä. Raja näyttää kulkevan siinä, miten hyvin asioihin on paneuduttu: joskus tyydytään vain toistamaan aikaisemmin esitettyjä (usein valkoisen osapuolen 20-luvulla laatimia) käsityksiä asettamatta mitään kyseenlaiseksi.
Ja voi mennä oppinutkin vipuun; Tommilan ohella Korjus mainitsee Panu Rajalan, joka on kuvannut Hämeenkyrön tapahtumia "perinteisestä valkoisesta näkökulmasta". Se on tuottanut monia kummallisia tulkintoja vielä 2010-luvullakin, vaikka mahdollisuudet lähteiden arviointiin, kuten Korjuksen teos osoittaa, ovat aikaisempia vuosikymmeniä huomattavasti paremmat.
Olli Korjus on julkaissut myös tutkimuksen Hamina 1918, nimi nimeltä, luoti luodilta (2008).
Olli Korjus: Kuusi kuolemaantuomittua. Atena 2014, 461 s.
Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 13.5.2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti