Suomalaisten suhde ainoaan Nobel-kirjailijaansa on asiaan vihkiytyneen piirin ulkopuolella varsin etäinen, joskaan ei välttämättä viileä. Eivät edes ne vanhat Suomi-filmit, joissa F. E. Sillanpään ihmiset ja maisemat elävät, ole suuressa huudossa.
Toisaalta on olemassa kaipuuta ja muuttoakin maaseudulle, ja luonnon läheisyyttä arvostetaan. Sillanpään ydinsanoma, sellainen on helppo kiistatta tiivistää muutamiin virkkeisiin luonnonläheisyydestä, ei ole niin outo kuin miltä saattaa näyttää.
Sillanpään tuotannon tarkastelutapoja on monia. Yhden niistä voi liittää suomalaisen maaseudun ja yhteiskunnan kehitysilmiöihin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Voimme etsiä ikään kuin maaseudun historiasta vastauksia kysymyksiin, miksi töllin Frans-pojasta tuli kirjailija ja mitkä tekijät vaikuttivat siihen, että hänestä tuli juuri sellainen kirjailija kuin tuli.
Panu Rajala on antanut joitakin vastauksia Sillanpään lapsuutta ja nuoruutta luotaavassa teoksessaan. Ymmärrettävää on, että viimeistä sanaa kirjailijan uran kipinään ei löydy, jos se ei sitten ollut yksinkertaisesti se, mikä monessa muussakin tapauksessa. Alettuaan kirjoittaa kertomuksia Sillanpää huomasi, että se häneltä sujuu ja että kertomuksia voi julkaista, saa kaupaksi. Mekaanisesti ajatellen liikkeelle lähtö on usein tämän tapainen.
Sillanpään kertomuksista ja ensimmäisestä romaanista Elämä ja aurinko löytää sen elinpiirin, josta kirjailija oli lähtöisin ja jonka kuvaamisessa hän viipyili vielä vanhoilla päivilläänkin. Mutta hieman erikoista on, että jo nuori Sillanpää ikään kuin muistelee: puhuessaan preesensissä hän on jo samalla kuin myöhempien aikojen pohtija.
Frans Emil oli perheen ainoa lapsi. Äiti oli synnyttänyt aikaisemmin kolme kertaa, kahden lapsen isä oli ollut Fransin isä Frans. Kaikki nämä lapset olivat kuolleet pieninä. Poika ei siis ollut vain ainoa lapsi, vaan erikoisella tavalla varsinkin äidin harras toive ja silmäterä.
Tämä äidin helmoissa oleminen merkitsi myös sitä, että Frans ei ehkä päässyt haluamassaan määrin leikkimään muiden lasten kanssa. Ensimmäiset kymmenen vuottaan poika nukkui äitinsä kanssa saman peitteen alla. Isä taas näyttää olleen esikuvana itsetietoinen tyyppi, joka arvioi muita ihmisiä lähinnä sen perusteella, paljonko nämä omistivat maata ja miten hyvin he sitä viljelivät – näin siitäkin huolimatta, että omaa maata ei isä-Fransilla ollut.
Kun miettii, millaisen "isän- ja äidinmurhan" tällainen lapsi voi tehdä, päätyy varsin luonnollisella tavalla siihen, mitä tapahtuikin. Lähtiessään koulutielle Tampereelle ja myöhemmin opiskelemaan Helsinkiin Frans irtautui kyllä kodista, mutta toisaalta ei selvästikään irtautunut henkisesti kodista ja kotimaisemasta. Hän oli koko uransa eräällä tavalla lähtökohtiensa vanki; tämähän ei ole mikään harvinainen kohtalo.
Koulu- ja opiskelukaverit olivat tulevalle kirjailijalle tärkeitä, vaikka poikaa kuvataankin jollakin tavoin yksinäiseksi seurassakin. Mutta jo pelkkä taloudellinen riippuvuus muista (kotoahan ei opiskelurahoja voitu lähettää) saa hänet sopeutumaan tavalla, joka sekin heijastuu tulevissa kertomuksissa.
Siiskö "kenen leipää syöt, sen lauluja laulat"? Niin voi tiettyyn mittaan Sillanpäästäkin sanoa. Kun jo oma isä oli vieronut "kaikkia köyhän kansan joukkoliikehtimisiä", kuten Rajala kirjoittaa, niin samaan tapaan vaikutti kotiopettajan työ ja asuminen tehtailija Henrik Liljeroosin perheessä. Työväenliikettä ei siinä ruokapöydässä ollut lupa edes mainita.
Rahaa voi pitää eräänä avaimena tulevan kirjailijan nuoruuskehitykseen. Alkuvaiheessa, kun Frans vasta aloitteli opintoja Tampereen normaalilyseossa, Hämeenkyrön pappilasta toimitettiin "huomattavia rahalähetyksiä" hänen tuekseen. Miksi, se jää arvelujen varaan.
Myöhemmin, opiskeluaikana, aloitteleva kirjailija turvautuu sekä avustuksiin että lainoihin. Hän ei pysty vastaamaan veloistaan. Rahaa on tullut koko ajan ikään kuin ilmaiseksi, ja suhde siihen on muodostunut problemaattiseksi.
F. E. Sillanpään varhaisissa teksteissä, romaanissa Elämä ja aurinko (1916) sekä kertomuskokoelmassa Ihmislapsia elämän saatossa (1917), pääosissa ovat lähinnä nuoret, omaan elämäänsä ja aikuisuuteensa kukkien tavoin puhkeamassa olevat ihmiset. Luonnon ilmiöt ja ihmiset ovat solmiutuneet yhteen, koska molemmat syntyvät samoilla aitovierillä. Luonto myös vaikuttaa monin tavoin ihmisten mieleen ja ratkaisuihin.
Ihmisten sosiaalinen yhteiselo tuli merkittävämmin Sillanpään aiheeksi vasta vähän myöhemmin, maaseutuakin järkyttäneen kansalaissodan yhteydessä ja sitten, kun kirjailija muotoili omia kokemuksiaan teokseen Hurskas kurjuus (1919). Mutta se onkin jo toinen tarina.
F. E. Sillanpää: Kootut teokset I. Elämä ja aurinko ja nuoruuden kertomukset. Otava 1988, 432 s.
Panu Rajala: F. E. Sillanpää vuosina 1888–1923. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1983, 306 s.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 29.5.2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti