Kohtalona kohtelu

Tämän omaelämäkerrallisen muistelman yhteydessä tekee mieli puhua enemmän kohtelusta kuin kohtalosta. Se, että jokin salaperäinen, tuntematon saati ylimaallinen voima ohjaisi elämäämme, tuntuu tämän kertomuksen äärellä hyvin vieraalta ajatukselta. Tässä on kyse nimenomaan siitä, miten me ihmiset toisiamme kohtelemme.

Pirkko jää molemmista vanhemmistaan orvoksi viisivuotiaana, ja siitä alkaa hänen lapsuus- ja nuoruusaikansa kujanjuoksu. Se jatkuu vielä aikuisena, sillä saadut haavat eivät niin vain parane, monet tummat varjot pysyvät elämässä vuosikymmeniä.

Alussa orpo tyttö on hoidossa sukulaisissa, mutta sitten hänet otetaan ottolapseksi, laillistetuksi lapseksi, isoon maalaistaloon. Sen maaomaisuus saattaisi joutua sodanjälkeisissä oloissa (jolloin asutettiin Karjalan siirtolaisia) pakkolunastukseen, ja niin talon lapseton leskiemäntä alkaa käyttää Pirkkoa hyväkseen.

Hyväksikäyttöä on lisäksi monenlaista. Ajalle tavanomaista oli teettää lapsilla raskaitakin töitä, mutta Pirkko joutuu myös sukupuolisen ahdistelun ja erilaisen henkisen ja fyysisen väkivallan uhriksi. Suhteesta ottoäitiin, jota hän alkaa ajan myötä kutsua äidiksi, tulee Pirkolle elinikäinen hankaava side. Se ei lopu edes silloin, kun maalaistalon omistajasuku onnistuu telemään tyttärestä melkein perinnöttömän. Kasvuiässä koettu on kuin kahle, josta ei tunnu vapautusta löytyvän.

Kertomus on monella tavalla koskettava ja pysäyttävä. Kirjoittaja paljastaa paitsi omat haavansa myös sen, miten itsekkyys hallitsee läheisissäkin ihmissuhteissa – jopa polttavammin kuin outojen kesken.

Elämäntarinan sydäntä koskettavia vaiheita kuvannee parhaiten seuraava ajatus. Jos joku olisi julkaissut vuonna 1990 tämänsisältöisen romaanin, kriitikot olisivat todennäköisesti todenneet sen epäuskottavaksi ja saaneen vaikutteita sadan vuoden takaisista nyyhkyviihderomaaneista. Mutta tämähän on kertomus oikeasta elämästä!

Kaltoin kohtelun vuoksi tulee kysyneeksi, miksi kukaan aikuinen ei tehnyt asialle mitään. Mutta juuri aikuiset tässä pahan tekivätkin. Lasten väliset kiusaamiset ovat usein vain matkimista, joten pitää kysyä: mistä nämä kiusaaja-aikuiset ovat oman käyttäytymisensä oppineet?

Pirkko Helenoron kertomuksessa on myös toinen lukijaa herättävä tärkeä teema. tyttö oppii (hänet opetetaan) rukoilemaan jumalaa, kertomaan tälle murheensa ja pyytämään apua. Kerta toisensa jälkeen hän ei saa apua eikä lohtua (muusta kuin siitä, että voi rukoilla). Käy tavallaan päin vastoin: jumala sallii yhä uudet henkiset ja fyysiset julmuudet. Teini-ikäisenä tyttö myös alkaa oppia, miten jotkut papit kohtelevat kaltoin lapsia ja läheisiään.

Rukousten "turhuus" ei Pirkkoa lannista. Itse asiassa hämmästyttää, miksi häntä ei lopulta lannista mikään, masentaa toki. Lukija kyllä ymmärtää, eikä kirjoittajakaan sitä kiellä, että rukouksista ei ole ollut sitä apua, minkä kristillinen perimätieto sanoo niistä olevan. Lukijassa herää myös moraalinen kysymys: pitääkö jumalan todellakin odottaa kiusattujen rukouksia, ennen kuin hän alkaisi puuttua pahoihin tekoihin?

Kirjaan liittyy myös lähinnä satakuntalaista paikallishistoriaa. Kirjoittaja syntyi ja asui varhaislapsuutensa Ulvilassa (jonne hänen talvisodan lopussa kaatunut isänsä on haudattu), sitten pitkään Köyliössä. Koulua hän kävi myös Urjalassa ja Kokemäellä. Opettajaksi valmistuttuaan hän työskenteli ja asui pisimpään Lappeenrannassa (1967–1990).

Pirkko Helenoro julkaisi myös teoksen Punatukkainen nainen vuonna 1979. Esa Sironen ohjasi vuonna 2013 TV1:ssä esitetyn henkilökuvan Helenorosta (Helsingin Sanomat 3.1.2013).

Pirkko Helenoro: Tuntemattoman sotilaan tytär. Kirjayhtymä 1990, 327 s.

Tammi julkaisi teoksen toisen painoksen vuonna 2008.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 12.5.2014.