Muistelmat ovat yleensä henkilön omasta elämästään kirjoittamia tai enemmän tai vähemmän haamuna toimivan apulaisen luomia. Ihmisen eläessä ilmestyessään ne ovat hänen itsensä julkisuuteen hyväksymää tekstiä.
Mutta entä kun kirjoitetaan kuolleesta? Pohdinnan voi alkaa siitä, mikä motiivi kirjoittajalla on ollut ottaa teoksensa kohteeksi juuri tietty henkilö eikä jotakuta toista.
Varsinkin sota- ja urheilukirjallisuudessa vaikuttaa usein kaupallinen tekijä, mutta onpa ilmiötä muillakin elämänaloilla. Kirjoitetaan jo tunnetusta henkilöstä tai "löydetään" kohdehenkilö, jonka avulla saadaan aikaan myyntiä ja tuloja.
Monesti kirjoittajalla ja kirjan kohteella on kuitenkin jonkinlainen suhde, joka selittää kiinnostuksen. Jotkut kirjoittavat tutusta, jotkut sukulaisestaan. Kohteen tuttuus vaikuttaa lopputulokseen, joskaan ei takaa laatua. Jos aineistoa on kylliksi ja jos se on aikaisemmin käyttämätöntä, niin lopputulos voi olla arvokas lisä ei vain henkilö- vaan laajempaankin historiantuntemukseen.
Erojen havainnollistamiseksi kaksi esimerkkiä: Seppo Konttisen ja Kari Vitien teos vakoilusta tuomitusta upseeri Maximilian von Hellensistä sekä Mirjami Niinimäen teos isoisästään ja tämän sukulaisista. Ensinmainittuun henkilöön liittyvää tietoa on varsin paljon arkistoissa, jälkimmäisessä tapauksessa kirjoittaja on joutunut tekemään monenlaista etsintää pitkän ajanjakson kuluessa.
Kun päähenkilö on tuomittu vakoilusta kuolemaan (mutta armahdettu), elämäkerta tuntuu kaupallisesti hyvältä idealta. Teoksessa on käytetty hieman sellaistakin aineistoa, mitä on saatu sukulaisilta. Mielenkiintoa syö kirjan loppuminen oudolla tavalla. Jää epäselväksi, mikä on ratkaisuksi tarjotun testamentin merkitys. Se jää irralliseksi osaksi muutoin jännittävää ja koskettavaa tarinaa.
Paikoin teoksen kieli on epäasiallista. Erästä henkilöä kutsutaan omituisesti luikuriksi. Kiusallisia ovat monet pienet, toki päähenkilön tarinan kannalta epäoleelliset asiavirheet. Neuvostoliitossa ei teloitettu 20 000 suomalaista, Saksa ei valloittanut Neuvostoliiton itäosaa syksyllä 1939 eikä ns. ensimmäinen Neuvostoliitto-seura julkaissut Soihtu-lehteä. Kirjoittajat ovat haalineet joitakin tietoja mausteeksi mutu-tuntumalla.
Mirjami Niinimäelle hänen Viipurin venäläisen isoisänsä jälkien etsintä on ollut melkein elämänmittainen projekti. Kirja Grigori Aleksandrovista ja hänen Venäjällä ja Suomessa asuvista ja asuneista sukulaisistaan rakentuu jännällä tavalla tiedon etsinnän ja tehtyjen löytöjen ja jopa sattumien varaan. Kansainvälisyyttä on enemmänkin: Aleksandrov asui 20-luvulla Ruotsissa ja hänen toinen puolisonsa oli ruotsalainen. Tämän vuoksi Niinimäki on voinut seurustella joidenkin sukulaistensa kanssa Venäjällä myös ruotsiksi!
Vaikka Kohtalona Moskova sisältää paljon tietoa ihmissuhteista ja perheiden elämästä, lukija ei tunne itseään tirkistelijäksi. Monet ihmisistä aivan riippumattomat asiat ovat vaikuttaneet siihen, miten haaveita on voitu toteuttaa ja mitä elämänsuunnitelmista on tullut.
Viipurin venäläisen väestön vaiheista voisi saada aikaan monta muutakin kertomusta. Näin tulisi tietoomme asioita, joista on vaiettu. Täältä lähteneiden kohtalo ole ollut aina itänaapurissakaan kaksinen. Teatteriohjaajana menestynyt ja kiitetty Aleksandrov vangittiin elokuussa 1936 ja hänet ammuttiin syyskuussa 1937.
Niinimäen teos sopii hyvin oppikirjaksi tilanteissa, joissa oman suvun tutkimisessa tulee umpikujia vastaan. Varsinkin jos sukua on Venäjällä, teos tarjoaa hyviä neuvoja. Lisäksi kannattaa muistaa, että myös internetistä voi tietoa löytää.
Seppo Konttinen & Kari Vitie: Kuolemaantuomittu. Vakoilija von Hellensin kohtalo. Otava 2018, 233 s.
Mirjami Niinimäki: Kohtalona Moskova. Toisenlainen sukututkimus. Reuna Oy 2017, 227 s.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 11.2.2019.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti