Naapurien elämää voi seurata monella eri tavalla. Heitä voi tiirtailla säleverhojen lomasta, voi katsella ja kuunnella aidan raoista ja voipa heitä jopa tervehtiä kylätiellä ja vaihtaa muutaman sanan.
Eri tavoilla ovat toisiaan seuranneet ja kohdanneet myös suomalaiset ja venäläiset. Eri kielet eivät ole olleet kanssakäymisessä ainoa tekijä, jonka vuoksi ymmärrys ei ole aina ollut parhaalla mahdollisella tasolla.
Kun olen kuunnellut Ville Haapasalon Venäjältä tekemistä tv-ohjelmista annettuja kehuja olen ymmärtänyt, että niitä annetaan kahdesta syystä. Ensiksikin meidät vieraaseen ympäristöön tutustuttava on itse perehtynyt asioihin ja oloihin, joista hän puhuu. Toiseksi Haapasalo liikkuu ns. tavallisten ihmisten parissa. Hän on valinnut kohtaamisten paikan ja aiheenkin ikään kuin sattumalta, ja hän menee ihmisten luo avoimin mielin.
Tällaiseen työtapaan perustuu myös Kerstin Kronvallin Venäjää (mutta ei vain sitä) käsittelevä teos Rajakansaa. Vaikka kirjoittaja kehystää kuvaamiaan asioita ja keskusteluja myös "isoilla kuvioilla", peruslähtökohta on arjessa liikkuminen ja siitä kertominen.
Kirjassa kuljetaan maiden rajoilla ja katsellaan niiden yli sitä, miten ihmiset kohtaavat toisiaan. Enimmäkseen kohtaaminen tapahtuu jonkinlaisen erilaisuuden kautta. Joskus taustalla vaikuttavat historialliset tapahtumat, myös rajojen siirrot.
Lukija pääsee mielenkiintoisiin paikkoihin. Romanian ja Ukrainan rajalla on harva suomalainen käynyt. Kronvall kuvailee tarkasti rajan ja erityisesti sen, mitä se kummallakin puolella merkitsee. Täällä käy ilmi, miten rajojen merkitys on muuttunut EU:n laajenemisen vuoksi.
Puolan ja Valko-Venäjän rajalla tilanne on hieman toinen. Toisaalta tämäkin on EU:n ulkoraja, mutta syntyy myös käsitys, että tällä seudulla ei olla kulttuurisesti ja muutenkaan kovin kaukana toisen maan asukkaista. Mieleen tulee oma kokemus 1970-luvulta Puolan ja Tšekkoslovakian rajajoelta. Kylää oli joen kummallakin rannalla ja ankat näkyivät uivan sinne tänne. Luultavasti ihmistenkin oli helppo veneillä naapurimaan puolelle.
Suomen ja Venäjän välinen raja sekä Venäjä laajemminkin on Kronvallin teoksen ydinsisältö. Miten erilaisia suuren Venäjän rajat ovatkaan. On ihan eri asia liikkua Venäjän ja Ukrainan "välimaastossa" (missä se sitten Itä-Ukrainan sodan ja Krimin tapahtumien vuoksi nyt onkaan!) kuin kokea rajan olemus ja merkitys Imatran ja Svetogorskin välillä. Lukija pääsee näkemään elämää myös Narvajoen kummallakin rannalla. Rajoista on mat käsityksensä heilläkin, jotka asuvat kaukana niistä.
Kahteen ja puoleensataan sivuun mahtuu paljon erilaisia asioita. Kirjoittajalla on pitkäaikaisen toimittajan- ja diplomaatintyön kautta hyvät taustatiedot, mutta hän ei rakenna vain niiden varaan. Kertomuksissa kuljetaan ihan fyysisesti paikasta toiseen ja tavataan erilaisia ihmisiä. Kaduilla, puistoissa, kahviloissa ja raja-asemilla tapahtuvat kohtaamiset ovat suureksi osaksi satunnaisia, mutta niistä otetaan paljon irti. Kronvall osaa myös sosiaalisen kanssakäymisen taidot, minkä ansiosta havaintojen kuvaukset ja niistä tehtävät johtopäätökset eivät maistu kirjanoppineen tekstiltä.
Taannoin julistin Leena Liukkosen Venäläiset tulevat! omassa aihepiirissään vuoden 2013 ykkösteokseksi. Samoja tiukkoja kriteerejä noudattaen sanon nyt samaa Kerstin Kronvallin Rajakansasta: se ansaitsee vuoden 2018 parhaana Venäjä-kirjana tulla luetuksi myöhemminkin.
Kerstin Kronvall: Rajakansaa. Kohtaamisia ja kohtaloita Imatralta Krimille. Decendo 2018, 247 s.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 2.2.2019.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti