Angloamerikka ja suomi

Asioiden perusteellisen käsittelyn haitaksi ja jopa esteeksi on mediassa ja muussa julkaisutoiminnassa se, että monet toimijat osaavat lukea suomenkielisten ohella vain englanninkielisiä lähteitä.

Tämä tarkoittaa angloamerikkalaisen näkökulman ja siinä maailmassa vallitsevien asioiden käsittelytapojen omaksumista, kuten Matti Klinge ihan oikein toteaa esimerkiksi päiväkirjamerkinnässään 24.3.2003.

Eräs minua puhutellut esimerkki on Laura Honkasalon yksinäisyyttä käsittelevä Pöytä yhdelle (Kirjapaja 2016). Kirjoittaja on onneksi perillä aiheestaan ja käsittelee sitä myös varsin syvällisesti omienkin kokemustensa valossa. Kustannustoimittaja on kuitenkin jättänyt työnsä puolitiehen, tai sitten sellaista apuhenkilöä ei ole ollutkaan. Esimerkiksi sosiaalisen median ja yksinäisyyden suhteita kirjoittaja pohtii lähinnä amerikkalaisten esimerkkien ja lähteiden varassa.

Amerikkalaisten lähdeteosten ihailu on johtanut jopa sellaisiin mauttomuuksiin, että virke alkaa seuraavalla amatöörimäisellä tavalla: "MIT:n tutkija, psykologi Sherry Turkle kertoo kirjassaan Slone Together – Why We Expect More from Technology and Less from Each Other, että jotkut [...]." Herra jumala, voiko virkkeen todella aloittaa näinkin? Tätä seuraava teksti on kuitenkin, onneksi, kunnon asiaa...

Järkkymätön luottamus vain angloamerikkalaisiin lähteisiin (tai mihin tahansa muihin) ja suomalaisen lukijan äärettömään pitkämielisyyteen voi tuottaa tällaisen aloituksen. Annan anteeksi, Laura Honkasalo, mutta vain tämän ainoan kerran.

Matti Klinge kiinnitti päiväkirjassaan (21.4.2007) huomiota siihen, että Helsingin Sanomien päätoimittaja Reetta Meriläinen puhuessaan Euroopan kulttuurisäätiön tilaisuudessa maailmanlehdistöstä luetteli vain ja ainoastaan englanninkielisiä esimerkkejä. Voisiko saada parempaa esimerkkiä sokeudesta?

Lopuksi hieman heikommille jäille. Pidän Hannu Raittilaa asiallisena esseistinä, enkä siksi ymmärrä miksi hänen mielestään suomeksi ei voi puhua jääkuutioista, koska niissä "kaikkien nelikulmaisten pintojen tulisi olla yhtä suuria – neliöitä."

Tuskin monikaan jääpaloja käyttäessään pohtii, miten niiden pinnat ulkomitoiltaan (puhumattakaan pinta-aloiltaan) eroavat toisistaan vaiko eivät ne eroa.

Kun pitää olla mietittävää, Raittila ehdottaa engannin sanalle "iceblock" käännöstä "suorakulmainen särmiö" eli jäästä muodostunut kuusitahokas ("jonka tahkot ovat suorakaiteita..." kirjoittaja jatkaa). Englannin sanakirjaa lukiessaanko kirjoittaja on "ongelman" huomannut? Ja miten englannin sana muka kertoo asian ytimen täsmällisemmin kuin suomen kuutio?

Sanat ovat aina sopimuksia, sanakirjatkin ehdottavat monesti vaihtoehtoja. Ns. oikea merkitys riippuu usein asiayhteydestä. Lisäksi jenkkisanakirjani ei tunne ollenkaan sanaa "iceblock", vaan ehdottaa jääkuution käännökseksi "ide cube". Sana ei kerro ollenkaan sitä, mitä Raittila tuntuu pohtivan, sitä minkäkokoisia kuution sivut ovat keskenään. Minä sanon jääkuutioksi myös sellaista palaa, jonka neljä sivua eivät ole täsmällisesti minkäänlaisia suorakulmioita tai neliöitä vaan jotka vain jotenkin muistuttavat niitä.

Kuutio se on persoonallinenkin kuutio, senhän todisti Elmer Diktonius romaanissaan Janne Kuutio.

Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 20.3.2017.