Liekö Helsingin Sanomien pieni julkaisu omista paino- ym. virheistään suunniteltu lähinnä asiakaslahjaksi? Varsin yksinkertainen on näet sen käsikirjoitus: kymmeneen pikku osastoon on ryhmitelty vuosien 1992–2006 oikaisuja, joista valtaosa jää oman aikansa orvoiksi lapsiksi.
Ketä näet enää kiinnostaa (huvittavuudesta puhumattakaan), että lehdessä on joskus ollut jonkun nimi väärin tai vastaava virhe? Pikku virhehän se on ollut, vaikka mainitun henkilön mielestä varmaan katastrofaalinen.
Muutenkin monet oikaisut ovat niin omassa ajassaan, että se nakertaa kirjan kiinnostavuutta. Lukija kysyy: miksi julkaista vain oikaisuja, miksi ei myös pohdintaa siitä, miten virheet syntyvät ja millaista keskustelua niiden pohjalta on toimituksessa käyty? Eivät kai nämä kaikki ole ihan läpihuutojuttuja olleet?
Jotkut oikaisut korjaavat virheen, jolla ei ollut suurta merkitystä edes omana aikanaan. Mutta on toki tapauksia, joissa painovirhe on samalla iso asiavirhe. Sen luulisi joskus olevan isommankin jutun kuin vain yksipalstaisen huomautuksen väärti. Väärä tieto voi näet olla julkaistu pääuutissivulla ja ison otsikon alla.
Jotkut virheet ovat jo omana aikanaan sisältäneet sivutuotteena hitusen huumoria. Senkin merkitystä kirjan toimittajat olisivat voineet pohtia. Aikanaan tšekkiläinen kirjailija Karel Čapek muistutti, että painovirheitä ei muualla voi ollakaan kuin lehdissä ja kirjoissa. Ne ovat niiden ”ominta” sisältöä, siitä ei mihinkään pääse. Siksikin syvällisempi ote olisi paikallaan.
Huumoria virheistä on väännetty ehkä koko lehdistön elinkaaren ajan. Joskus asialla on ollut toimittajakin. Itse muistan Satakunnan Työhön ahkerasti kirjoittaneen Aarne Palkin jollakin nimimerkeistään (ehkä Nupi Naputtajana?) käsitelleen virheitä otsikolla ”Oi Kaisu”. Virhettä ei voi oikaisussakaan välttää.
Joskus virhe näyttää tahallaan tehdyltä. HS 11.10.2005: ”Sivulla A 11 kirjoitettiin 9. lokakuuta, että Luonto-Liitolla on kolmen luokan jäsenmaksuja: ´Köyhät 5 euroa, rikkaat 10 euroa, todella rikkaat 10+ euroa´. Luonto-Liiton jäsenmaksu on kuitenkin 16 euroa.”
Helsingin Sanomien oikaisuista odotin yhtä mieleen jäänyttä. Se oli itse asiassa muutamissa numeroissa julkaistu oikaisujen ketju. Ensin mainittiin jutussa Suomen ensimmäisen kirjastoauton toimineen siinä ja siinä kunnassa. Ensimmäisessä oikaisussa tuli uusi tieto, toisessa ja kolmannessa jälleen uusi. Liekö oikaisuja lopulta ollut neljä, ja näin ensimmäinen kirjastoauto saatiin vihdoin selville.
Esimerkki kertoo, että virheet opettavat toimittajia ja lukijoita. Miten vaarallista onkaan kirjoittaa, että jokin asia on suurin, ensimmäinen, pisin, kallein, halvin jne. Joku nimittäin tulee tarjoamaan tai jopa vaatimaan oikaisua: hyvässä lykyssä tulee jopa erilaisia oikaisupyyntöjä. Seurauksena on toimitukselle lisätyötä, ehkä mielenkiintoistakin.
Valitettavasti se sitten näkyy lehdessä vain muutaman rivin oikaisuna.
Oikaisuja. Toisin kuin eilisessä lehdessä kerrottiin… Toimittaneet Lauri Malkavaara, Päivi Niemi, Susanna Salenius ja Teppo Sillantaus. Helsingin Sanomat. 115 s., ei painovuotta.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.10.2018.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti