Stalinin ajan vainot veivät Karjalassa pois työstä, leireille ja usein kuolemaan tasavallan aikaisemman, osaksi suomalaisen johdon ja tuhansia muidenkin kansallisuuksien edustajia, lähinnä työväkeä eri aloilta ja yhteiskunnan eri tasoilta.
Tiedämme myös, mitä tapahtui Suomen ja Karjalan kesken marraskuun 1939 lopun eli talvisodan alkamisen jälkeen. Mutta tiedämmekö, miten Karjalaa valmisteltiin sotaan Suomen kanssa? Tiedämmekö, miten Karjalan "ei-suomalaistamisen" viimeiset niitit lyötiin? Yhden näkökulman tapahtumiin tarjoavat kesällä 1938 Karjalan puoluejohtajaksi tulleen ja sotien 1939–1940 ja 1941–1944 aikana Karjalan rintaman sotaneuvoston jäsenenä olleen Gennadi Kuprijanovin muistelmat.
Kuprijanovin tehtäviin Karjalassa kuului myös jäsenyys "erikoiskolmikossa". Kahden kuukauden aikana se tuomitsi 1 708 ihmistä teloitettaviksi. Tästä lisää kirjoituksen lopussa.
Mutta ennen joukkoteloituksia (1937 ja 1938) toteutettiin 1933–1936 puoluepuhdistuksia, joiden avulla vivuttiin syrjään suomalaisia ja karjalaisia ja käännettiin puolue tiukemmin toimitsijakaartin käsiin. Jo kesällä 1933 oli erilaisten toimitsijoiden osuus puolueen jäsenistä Karjalassa yli 40 prosenttia, vuoteen 1936 mennessä se nousi yli 70 prosentin. Työläisten ja talonpoikien osuus jäsenistä laski vähän yli 20 prosenttiin.
Tästä autonomisesta tasavallasta tuli muutaman vuoden aikataululla etupäässä venäläisten johtama osa Neuvostoliittoa ja sen keskusjohtoisia suunnitelmia. Siitä tuli Moskovasta ja Leningradista johdettu alue, jota paimensivat puoluejohdolle uskolliset uudet politrukit. Aluetta myös militarisoitiin kiihtyvällä vauhdilla.
* * *
Torstaina 16. kesäkuuta vuonna 1938 kokoontui Leningradin keskustassa kommunistisen puolueen Kuibyševin piirin komitea käsittelemään rutiiniasioita. Ne eivät saaneet asioiden valmistelijoiden, ennen kaikkea piirikomitean ensimmäisen sihteerin Gennadi Nikolajevitš Kuprijanovin sydäntä erikoisesti sykkimään. Säpsähdys tuli kesken kokouksen, kun huoneen puhelin soi: sihteeri sai puhelun Leninille nimetyn kaupungin aluekomitean sihteeriltä Aleksei Aleksandrovitš Kuznetsovilta.
– Onnittelen! Sinua suositellaan puolueen Karjalan aluekomitean ensimmäiseksi sihteeriksi!
Torstai 16. kesäkuuta oli kaunis päivä ja ihana ainakin heille, jotka kuulivat sinä päivänä hyviä uutisia. Ihan kaikki eivät voineet tästä päivästä nauttia.
Samana päivänä vangittiin, useimmat kuolemantuomion odotuksessa, Karjalassa ainakin seuraavat suomalaiset: Vilho Helenius ja Martti Virtanen (Kontupohja), Aune Holsti (Tihii Navalok), Armas Hämäläinen, Edvin Juntunen ja Tuovi Syväys (Nadvoitsa), Iisakki Kaipainen, Jaakko Myllyniemi ja Heikki Pääkkönen (Kalevala), Kustaa Koski (Idel), Iivari Laasonen ja Toimi Raussi (Petroskoi), Joonas Martikainen (Sunu), Vilho Mattila (Jyvälahti), Juho Moell (Lusmanvaara), Kaarle Nurmi (Imantero), Eemil Parvinainen (Suolusmäki), Juho Pelki (Suoju) ja Johannes Sivula (Tunkua).
Puhelimessa kerrottu uutinen oli 32-vuotiaalle, kaukaa Kostroman alueelta kotoisin olevalle puoluetyöntekijälle täysi yllätys. Eikä soittaja ollut asialla vain kertoakseen mitä ajatellaan, vaan hän kutsui Gennadi Kuprijanovin siltä seisomalta Smolnaan, kaupunkikomitean päämajaan puhumaan asiasta konkreettisesti.
Samaan aikaan Petroskoissa oli koolla puoluekonferenssi. Sen työskentelyyn osallistui kaikkein arvovaltaisimpana puolueen jäsenenä keskuskomitean tarkastaja N. I. Kratšun. Jo ammattinimike kertoo, että hän ei ollut mikä tahansa touhuaja, vaan ylhäältä lähetetty, sellainen joka vie käskyn vauhdilla eteenpäin eli alas. Tästä toveri Kuznetsov oli kertonut lyhyesti puhelimessa toveri Kuprijanoville, joka kiirehti Smolnaan.
Kuznetsovin mukaan Karjalassa oli käynyt selväksi, että paikallisella puoluesihteerillä ei ole tarvittavaa auktoriteettia ja että hän on tehnyt monta virhettä.
"Toveri Stalin ja toveri Ždanov ovat pitäneet neuvoa ja todenneet, että tehtävään tarvitaan joku asioita ymmärtävä Leningradista". Tämä Kuznetsovin puhelimessa kertoma pyöri Kuprijanovin päässä, kun hän astui sisään Smolnan ovista.
Keskustelussa Kuznetsovin kanssa asiat selvisivät lisää. Karjalan puoluekonferenssi on alkanut. Seuraavana päivänä olisi kuitenkin taukoa, sillä Petroskoissa järjestetään urheilijoiden paraati, mutta konferenssi jatkuu vielä sen jälkeen. Kuprijanovin aikataulu olisi hyvin yksinkertainen. Nyt kello on 18.30, ja juna Petroskoihin lähtee kello 19.15. Lippu on varattu ja auto vie asemalle ajoissa.
Ilta ja yö junassa. Aluksi Laatokan eteläpuoleista maalaismaisemaa, sitten noustaan yli Syväri-joen kohti pohjoista ja Karjalaa. Keskikesän valoisa yö, mutta valoisuus ei ole ainoa syy siihen, että Kuprijanov ei saa unta: tilanne on jännittävä, mielenkiintoinen, ja tulevaisuus suuri kysymysmerkki. Tupakka toisensa jälkeen syttyy: onneksi Kuznetsov antoi puoluetoimitsijan etuoikeusvarastoistaan viisi askia "Kazbekaa" asemalla.
Perjantai 17. kesäkuuta 1938, aamuvarhainen. Juna saapuu Petroskoihin. Kuprijanovia ovat vastassa YKP(b):n KK:n instruktööri Kratšun sekä puolueen Petroskoin kaupunkikomitean sihteeri V. R. Romanov. Paikalla ei näy Karjalan aluekomitean 1. sihteeriä, häntä joka aiotaan syrjäyttää. Itse asiassa edes hänen nimeään ei mainita ollenkaan toveri Kuprijanovin myöhemmin kirjoittamissa muistelmissa. Enää ei näet palata "vanhoihin uutisiin". Ensimmäisen sihteerin tehtävää hoiti väliaikaisesti syyskuusta 1937 kesäkuuhun 1938 eli tähän puoluekonferenssiin saakka Nikolai Ivanovitš Ivanov. Pitkäaikainen suomalainen puoluejohtaja Kustaa Rovio oli syrjäytetty jo kesällä 1935 (hänet ammuttiin huhtikuussa 1938). Rovion seuraaja, latvialainen Pjotr (Peteris) Irklis erotettiin kesällä 1937 ja hänetkin tuomittiin kuolemaan. Nyt etsittiin miestä, joka tottelee ja jota ei tarvitse heti ampua.
"Ne päivät, jotka konferenssi jatkui [perjantaista maanantaihin], asuin hotellissa yhdessä Kratšunin kanssa", Kuprijanov muisteli.
Toverukset kävelivät iltaisin kaupungilla ja ihailivat valoisan kesäyön kaunistamaa Äänisjärveä. Keskustelu kääntyi kuitenkin aina konferenssiin, koska ratkaisua ei ollut vielä syntynyt.
Miten kauniiksi toveri Kuprijanov kuvaileekaan Petroskoin yötöntä yötä. Kuitenkin päivämäärälle 17.6.1938 voidaan merkitä petroskoilaisten työläisten Aina Ahokkaan ja Anna Ikosen, kotirouva Fanni Rytkyn sekä hitsaaja Yrjö Rautaviidan vangitseminen.
Muita samana päivänä Karjalassa vangittuja suomalaisia olivat ainakin Kaarlo Elmstedt, Kaarle Letonmäki, Bruno Nyström ja Hanna Saukkonen (Kontupohja), Lauri Luhtamaa (Uhtua) sekä Pekka Turunen (Repola).
Maanantaina 20. kesäkuuta konferenssi jatkoi työtään. "Tulin kokousvieraaksi rekisteröitynä saliin ja kuuntelin aluekomitean sihteerin yhteenvetopuheen ja osanottajien huomautukset päätöslauselmaan. Lauselma hyväksyttiin, aloitettiin tauko. Puoluejärjestöjen valtuuskuntien edustajat kokoontuivat pohtimaan aluekomitean tulevaa kokoonpanoa."
Tarkastaja Kratšun ilmoitti, että politbyroo suosittelee valittavaksi toveri Kuprijanovin ensimmäiseksi sihteeriksi. Valinta oli sillä selvä. Nuori mies sai vastuunalaisen tehtävän alueella, jota hän ei entuudestaan ollenkaan tuntenut.
Tehtiin ratkaisu: Karjalan puoluekomitea saa uuden johtajan. Päivät lauantaista 18. kesäkuuta maanantaihin 20. kesäkuuta olivat toveri Kuprijanoville odotuksen aikaa: pääseekö hän hallitsemaan kokonaista tasavaltaa (jota sanaa hän ei Karjalasta käytä) eli entistä Aunuksen kuvernementtia, vai voiko vielä tapahtua jotakin muuta? Ei voi, senhän ovat toverit Stalin ja Ždanov jo päättäneet.
Mutta päivinä 18.-20.6.1938 tapahtui myös jotakin muuta.
18.6. vangittiin Petroskoissa Heimo Eklin ja Kusti Saari; Jyskyjärvellä Hannes Heikkinen (Häkkinen?) ja Rukajärvellä Yrjö Koskinen.
19.6. vangittiin Fanny Haapanen ja Esteri Salonen Petroskoissa, Väinö Hämäläinen, Johannes Lahtinen, Mauno Lehto, Mikko Pesu ja Matti Tapanainen Kontupohjassa, Pekka Paananen Jyskyjärvellä, Juho Sotti Louhessa, Juho Suutarinen Uhtualla, Antti Timonen Lohijärvellä sekä Hannes Pikkarainen ja Otto Raatikainen Pääsevänselässä.
20.6. vangittiin Sulo Heikkinen ja Iikka Tuhkanen Petroskoissa, Tauno Lind Pääsevänselässä, Mauno Manner Uhtualla, Matti Nissinen Lohijärvellä sekä Frans Reino ja Kustaa Salo Kontupohjassa.
Valintansa päivänä Kuprijanov matkusti iltajunalla Leningradiin saamaan A. A. Ždanovilta ohjeet suuntaviivoista, joiden mukaan puoluetyötä tulisi Karjalassa tehdä. Palaveri kesti pitkään: Ždanov korosti erityisesti valtakunnanrajan vahvistamista ja kaikkea maan puolustamiseen liittyvää. Pitää rakentaa teitä, lentokenttiä ja laitureita ja kehittää rautatieasemia Karjalaan sijoitettujen puna-armeijan joukkojen avulla.
Nämä eväät mukanaan Gennadi Kuprijanov matkusti työhönsä. Puolueen aluekomitea toimi kaksikerroksisessa, jo 1700-luvun lopulla rakennetussa talossa, jossa aikanaan oli toiminut myös Aunuksen kuvernementin kuvernööri. Tällaiseksi virkamieheksi Kuprijanov tavallaan myös itsensä tunsi:
– Tuli mieleen vanha isäni, joka asuu Kostroman alueella metsän keskellä kylässä, jolla on omituinen nimi Rylo; jos joku olisi aikanaan sanonut, että pojasta tulee tällainen "kuvernööri", isä olisi ottanut sen huumorina.
* * *
Petroskoi oli uusi tuttavuus, mutta eivät kaikki sen asukkaat. Paikallisista puoluetyöntekijöistä Kuprijanov tunsi entuudestaan kolme: sovnarkomin eli paikallishallinnon puheenjohtajan P. V. Soljakovin, Karjalan Gosplanin eli suunnittelukomitean puheenjohtajan V. S. Alperovitšin ja aluekomitean propagandaosaston vastaavan I. M. Truskinovin. He olivat Kuprijanovin hyviä ystäviä – Leningradista!
Näiden kolmen ja muiden puolue- ja neuvostohallinnon johtavien toverien kanssa Kuprijanov kokoontui yleensä työhuoneessaan, isossa pyöreässä kabinetissa hallintorakennuksen ensimmäisessä kerroksessa. Nyt Karjalaa hallitsivat leningradilaiset.
Jälkeenpäin Kuprijanov muisteli hyvillä mielin myös muutamia muita puoluetyöntekijöitä. Tavallaan itsestään selvää on, että he eivät olleet suomalaisia tai karjalaisia. Heitä olivat muun muassa henkilöstöasioiden vastaava A. S. Varlamov ja hänen apulaisensa I. V. Vlasov sekä propagandaosaston sihteeri P. I. Kotelnikov, järjestöosaston vastaava A. I. Baškorov ja maatalousosaston vastaava I. L. Aidynjan.
– Ihastuin Karjalaan jo kartan ja maantieteen kirjojen kautta: niin paljon järviä, metsää ja omaperäistä luontoa, Kuprijanov kertoi.
Mutta puolueella oli ongelma, nimittäin se itse. Vuoden 1939 alussa Karjalassa oli vain 6 318 puolueen jäsentä ja jäsenehdokasta. Tämä oli Moskovan ja politbyroon poliittinen voima alueella, joka oli kooltaan yhtä suuri kuin Unkari ja kuusi kertaa niin suuri kuin Belgia. Mainituissa maissa oli tuolla hetkellä työväenpuolueiden jäseniä huomattavasti enemmän kuin Karjalassa – erona oli sekin, että Karjalassa nuo 6 318 tai oikeastaan heidän johtajansa pitivät kaikkea mahdollista valtaa käsissään diktatuurin keinoin.
Puoluetyötä piti tehostaa. Kuprijanovin tehtävänä oli "parantaa ja vahvistaa puolueen sisäistä organisaatio- ja massoihin kohdistuvaa poliittista työtä". Aluekomitean tarkastajat alkoivat käydä piirien komiteoissa valvomassa ja antamassa ohjeita. Ilmeni, että paikalliset järjestöt kokoontuivat miten sattui. Ne eivät olleet tarpeeksi vaikuttaneet (siis sekaantuneet) yritysten, kolhoosien ja muiden laitosten työhön. Tähän piti saada jyrkkä muutos. Puolueen tuli saada johtaa.
Uudistus aloitettiin uusilla toimintasäännöillä. Puoluejärjestöjen tuli kokoontua vähintään kaksi kertaa kuukaudessa. Mutta vaikeutena oli, että monissa järjestöissä oli vähän jäseniä. Päätoimisia järjestöjen sihteereitä oli heitäkin vähän, kymmenkunta. Lisäksi edellisten vuosien aikana oli tehty virheitä, jotka piti korjata. Mitä virheitä, niistä ei Kuprijanov myöhemmin välittänyt kertoa.
Huono puoluetyö kostautui Gennadi Kuprijanovin mukaan myös taloudessa. Esimerkiksi tärkeimmän elinkeinon eli metsätalouden piirissä tuotanto oli laskenut vuodesta 1937 vuoteen 1938 kahdeksalla prosentilla. Metsätöissä käytettiin vain käsisahoja ja kirveitä. Olisiko yksi syy alaspäin menoon ollut se, että oli vangittu niin monta metsätöistä ymmärtävää ja niitä ammattitaidolla tehnyttä?
Metsätalouden ongelmia pohdittiin puoluejärjestöjen kokouksissa. Piti saada aikaan työn tuottavuuden nousua mekanisoinnin avulla. Elokuussa 1938 koneenrakennustehtaan (Petroskoi) kommunistit valmistivat omasta aloitteestaan metsätöitä varten sähkösahan. Vaikka sen rakenne ei johtavan puoluetyöntekijän mielestä vielä ollut täydellinen, sahan käyttö helpotti suuresti töitä.
– Olin paikalla, kun ensimmäistä sähkösahaa koekäytettiin. Sen valmistivat kommunistit A. N. Vryzgalov, M. D. Filippov ja V. D. Rybin, Kuprijanov kehui sekä sahan tekijöitä että itseään. Pitäähän jonkun tärkeän henkilön olla tällaisessa tilanteessa paikalla.
Kuprijanov oli läsnä myös Paissa, kun koekäytettiin ensimmäistä puusta tehtyä "rautatietä" ja sen erikoisia vaunuja tukkien kuljettamiseksi metsästä lastauspaikalle.
15. marraskuuta 1938 Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvosto eli maan hallitus hyväksyi asetuksen "Neuvostoliiton metsänjalostusteollisuuden työn parantamisesta". Tästä päätöksestä suuresti innostuneina Karjalan kommunistit, kaikki 6 318 ja vielä vuoden aikana mukaan tulleet, pääsivät vuoden 1939 aikana ihan mukaviin tuloksiin. Ehkä myös puolueen kuulumattomien osuus oli merkittävä, vaikka siitä Kuprijanov ei mainitse mitään.
15. marraskuuta vuonna oli pahin vainojen aika menossa ohi; tuomitut olivat kuolleet (ammuttu) tai leirillä, joitakin vangitsemisia kuitenkin tapahtui. Jo aiemmin kuollut Salomon Laine Vienan Kemistä sai 15.11. vankileirituomion; hyvä esimerkki oikeuskäytännön kummallisuuksista.
Työn organisointi parani ja tuottavuus koheni kohisten – Kuprijanovin mukaan. Virallisen tilaston mukaan metsätalouden tuotanto eli lähinnä puunkaato kasvoi vuodesta 1938 vuoteen 1939 noin 22 prosentilla.
Mutta Ždanovilta saadut ohjeet olivat koskeneet myös maanpuolustusta, sotilaallista varustautumista. Pidettiinkö tässä jo silmällä tulevaa sotaa Suomea vastaan, jopa sotasuunnitelmia, sitä voi lukija arvuutella kerrottujen seikkojen perusteella.
Puoluejohtaja matkusteli jo kesän 1938 aikana koko raja-alueella Laatokalta Lapin rajoille. Eniten hänen huomiotaan kiinnitti se, että ei ollut olemassa kunnon teitä eikä kaikkialla teitä ollenkaan, ei varsinkaan tasavallan pohjoisosassa. Monin paikoin pystyi liikkumaan vain jalan tai hevosen selässä. Tästä seurasi myös rajavartijoiden kehno huolto. Syyssateet estivät liikkumisen monin paikoin sielläkin, missä oli olemassa jonkinlaisia teitä.
Vuosina 1938 ja 1939 tehtiin jonkin verran tietöitä, mutta ne olivat Kuprijanovin mukaan kuin pisara meressä.
Entä Karjalan alueella oleva puna-armeija? Tasavaltaan oli sijoitettu 18. ja 54. divisioona. 18. divisioonan esikunta oli Petroskoissa; joukkoihin kuului kaksi tykistörykmenttiä, tiedustelupataljoona sekä muutamia muita yksiköitä. 54. divisioona oli vahvuudeltaan pienempi eikä sillä ollut käytössään edes autoja.
Maaliskuussa 1939 Petroskoihin saapui tarkastusmatkalle Leningradin sotilaspiirin komentaja K. A. Meretskov. Hän tapasi myös puoluejohtajan. Meretskovin ja Kuprijanovin kesken syntyi pitkä keskustelu. Kirill Afanasjevitš Meretskov oli kiinnostunut Kuprijanovin mielipiteestä siitä, millainen on puna-armeijan Karjalassa oleva päällystö ja millaiset ovat raja-alueille sijoitettujen yksiköiden valmiudet sotaan. Miehet puhuivat siitä, että tilanne vaatii lisää joukkoja Karjalan alueelle. Tarvittaisiin myös sotilaslentokenttä ja rajan suojelua tarpeeksi vahvalla tulivoimalla.
Meretskov suhtautui suopeasti Kuprijanovin näkemyksiin. Hän näki, että tässä on bolševikki, joka toteuttaa Moskovan ja Leningradin sotapäälliköiden määräykset kyselemättä niiden perustelujen perään.
Tapaamisessa puhuttiin myös lentokentistä. Niitä ei ollut vuoden 1939 kesään tultaessa Karjalassa ainuttakaan. Tämä huolestutti niin Karjalan johtoa kuin Leningradin sotilaspiiriä. Meretskov tulikin kesällä 1939 uudestaan Petroskoihin sotilaslentokenttien hallinnon alue-esikunnan päällikön A. A. Novikovin kanssa. Tällöin keskusteltiin siitä, miten suojella ilmahyökkäyksiä vastaan Petroskoita, Vienanmeren-Itämeren kanavaa ja rautateitä.
Lentokentän sijoituspaikkaa etsittäessä Meretskov ja Novikov olivat kierrelleet Petroskoita ja ympäristöä, ja heillä oli paikalliselle puoluejohtajalle ehdotus:
– Antakaa meille Matkatšin lepokoti ja maata Besovetzin (suom. Pesoutsa) kylästä. Se on paras paikka lentokentälle.
Puoluejohtaja hätkähti. Lepokoti palveli nimittäin Karjalan puolue- ja hallintoeliittiä. Yhden vuoden aikana lepokodin palveluista nautti 750–800 tärkeää vierasta. Tällaisen paikan luovuttaminen armeijalle vaati neuvottelua muiden johtavien toverien kanssa. Tärkein keskustelukumppani oli sovnarkomin puheenjohtaja Pjotr Vasiljevitš Soljakov, joka oli tullut Karjalaan vuosi ennen Kuprijanovia, kesällä 1937. Hänellä oli siis vuotta pidempi kokemus Karjalan oloista!
Matkatšin lepokoti oli jo hyvissä ajoin ennen tätä ongelmaa puhdistettu vääränlaisista eli mahdollisesti imperialismin tai suomalaisen banditismin asialla olleista henkilöistä. He olivat lepokodin työntekijät Juho Järvi, Einari Kauppinen, Aarne Koski, Aimo Murtomäki, Reino Rautiainen, Norman Ström, Eino Suoniemi, Paavo Tiera ja Oiva Vartiainen, jotka kaikki ammuttiin vuonna 1938, useimmat lokakuussa, siis Kuprijanovin ollessa Karjalan puoluejohtajana ja tuomitsevan ns. troikan jäsenenä.
Pohdinnan jälkeen sotilaspäälliköiden ehdotukseen suostuttiin. Eihän varmaan ollut vaihtoehtoa. Lentokentän rakennustyöt käynnistyivät nopeasti ja ne sujuivat vauhdilla, toisin kuin paikallisten neuvostotoimitsijoiden organisoimat tietyöt. Jo elokuussa 1939 Petroskoin lentokentälle sijoitettiin hävittäjäkonelaivue. Samana vuonna valmistui lentokenttä myös tasavallan pohjoisosaan.
Ilmavoimien saapumisen ohella myös jalkaväki vahvistui. Syksyllä 1939 muodostettiin 56. armeijakunta, johon kuuluivat 18., 54. ja uudelleen muodostettu 168. divisioona. Armeijakunnan komentajaksi tuli A. I. Tšerepanov.
Samaan aikaan tilanne Suomen rajalla kehittyi hälyttäväksi. Mitkä olivat syyt siihen? "Imperialistit ojensivat Münchenissä kättä Hitlerille". 1. syyskuuta fašistinen [oikeasti natsistinen, kansallissosialistinen, mitä oikeaa termiä Neuvostoliitossa ja vielä myöhemmin Venäjälläkin kartetaan] Saksa hyökkäsi Puolaan" [Kuprijanov ei mainitse Neuvostoliiton ja Saksan vuoden 1939 sopimusta eikä sitä, että myös Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan]. "Saksalaisen imperialismin aggressiivinen politiikka pakotti Neuvostoliiton toimiin puolustuksensa vahvistamiseksi".
"Hallituksemme ehdotti Suomelle avunantosopimuksen tekemistä. Suomi kieltäytyi. Sitten Neuvostoliitto ehdotti aluevaihtoja. Pyysimme rajan siirtämistä muutamia kymmeniä kilometrejä ja osan Karjalan kannaksesta saamisesta meille. Vastineeksi me antaisimme kaksi kertaa niin paljon maata Keski-Karjalasta, jossa on paljon metsää ja luonnonrikkauksia".
Siis Kuprijanov oli valmis luovuttamaan suuren osan omasta tasavallastaan fasisteille noin vain! Niin lapsellinen hän ei kai ollut: edellä lainattu on paljon myöhemmin kirjoitettua, jälkiviisautta ja viralliseen neuvostoliittolaiseen historiankirjoitukseen sovitettua selittelyä.
Kuprijanov oli itse mukana suomalaisten kanssa käydyissä neuvotteluissa Moskovassa lokakuussa 1939. Neuvottelut käytiin hänen mukaansa jännittyneessä ilmapiirissä. Suomalainen osapuoli "selvästikin halusi pilata neuvottelut" (käännöksen mukaan suomalaiset halusivat keskeyttää neuvottelut). Lokakuun lopussa neuvottelut päättyivät ilman tuloksia.
"Neuvottelujen aikana meille selvisi, että Suomi kutsuu palvelukseen reserviläisiä. Rajamme läheisyyteen koottiin jopa 15 divisioonaa, kotirintamalla oli lisäksi 3 divisioonaa." "26. marraskuuta ilman sodanjulistusta Suomen tykistö avasi tulen Mainilan alueella kohti Neuvostoliiton rajavartijoita. Oli kuolonuhreja ja haavoittuneita. Näin alkoi neuvostoliittolais-suomalainen sota."
* * *
Mutta nuoren puoluejohtajan työ ei ollut vain ikävää puoluetoiminnan johtamista, vaan siihen sisältyi syyskuusta 1938 alkaen myös konkreettista vaikuttamista siihen, keiden oli lupa rakentaa kaunista Karjalaa.
Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissaari Nikolai Ježóv antoi 17.9.1938 määräyksen ns. erikoiskolmikkojen perustamisesta tarkastamaan keväällä ja kesällä vangittujen vähemmistökansojen edustajien tuomioita – toisin sanoen laittamaan nimet paperiin siellä, missä vielä oli vitkasteltu.
Karjalassa kolmikkoon kuuluivat puoluejohtaja Kuprijanovin lisäksi tasavallan NKVD:n johtaja Stepan Matuzenko ja korkein syyttäjäviranomainen Georgi Mihailovitš. Kun kolmikko aloitti työnsä 20.9., se ei haaskannut aikaa paperien turhaan selailuun: mainittuna päivänä se tuomitsi kuolemaan yli 200 suomalaista, etupäässä ammattityöläisiä. Yleisin tuomion perusta oli rikoslain 58 pykälän kohta 6 eli vakoilu.
Kahden kuukauden aikana nämä kolme miestä tuomitsivat teloitettaviksi 1 708 ihmistä, ja näin Karjalassa teloitettujen kokonaismäärä nousi vuosina 1937–1938 yhteensä 9 536:ään. Heistä oli suomalaisia lähes puolet eli 4 688.
20.9.1938 tuomituista yli 200 suomalaisesta useimmat ammuttiin 21.–29.9., joten tunteiluihin kuten tuomioista valittamisiin ei ollut aikaa mahdollisuudesta puhumattakaan.
Tiistaina 20.9.1938 Karjalassa kuolemaan tuomittujen suomalaisten nimiluettelo on pitkä: siinä on yli 200 nimeä. Torstaihin 29.9. mennessä heistä melkein kaikki oli ammuttu.
Luettelo alkaa näin (mukana tässä ovat vain he, joiden sukunimi alkaa A-kirjaimella): kampaaja Sylvi Aalto, sairaanhoitaja Elina Ahlberg, työläinen Aina Ahokas, kirvesmies Eemeli Ahokas, uittotyöläinen Paavo Ahonen, viilarit Juho Akselsson ja Arvid Alanne, puuseppä Karl Aho, autonkuljettaja Kalle Aronen ja lajittelija Anna Astikainen.
Mutta voi työn määrää ja tuskaa: seuraavana päivänä, keskiviikkona 21.9., kolmikko allekirjoitti tuomion yli 400 suomalaiselle. Monien eri ammattien ihmisiä, perheenisiä ja äitejä. Heitä riitti: piti tehdä töitä vielä torstainakin… ja perjantaina…
Entä tuomitsijat?
Stepan Matuzenkon NKVD-työt loppuivat Karjalassa 26.12.1938, jolloin hänet vangittiin. Kuolemantuomio ja teloitus seurasivat tammikuussa 1939. Georgi Mihailovitš erotettiin syyttäjän tehtävästä 3.1.1939. "Myöhempi kohtalo tuntematon", kertoo tasavallan syyttäjäviraston nettisivu vuonna 2013.
Kolmikon perustajan Nikolai Ježovin ei käynyt paremmin: Hänet vangittiin maaliskuussa 1939 ja tuomittiin 3.2.1940 kuolemaan syytettynä vallankaappauksen suunnittelusta. Tiedotusvälineet eivät tosin kertoneet tästäkään mitään. Vuonna 1998 Venäjän federaation korkeimman oikeuden sotilaskollegio totesi, että Ježovin tuomiota ei ole syytä kumota: hän oli vastuussa noin 700.000 miljoonan ihmisen kuolemasta.
Kuprijanov joutui epäsuosioon vasta 1948–1949 ns. Leningradin jutun yhteydessä. Lokakuussa 1950 hänet tuomittiin kuolemaan, mutta uusi oikeusistunto tammikuussa 1952 muutti tuomion 25 vuodeksi työleirillä, joka sekin muuttui 10 vuoden vankeustuomioksi. Vapaaksi hän pääsi 1956, ja loppuelämänsä hän toimi Leningradin lähellä Puškinin (Tsarskoje Selo) pikkukaupungissa palatsien ja puistojen hallinnon johtajana.
Kuprijanovia muisteltiin Neuvostoliitossa sotasankarina, vaikka hänen suurin saavutuksensa "vihollisten" nopeassa murskaamisessa tapahtui allekirjoituksin työpöydän ääressä. Hän itse osallistui sankarimyytin luomiseen muistelmillaan. Huomiota kiinnittää se, että kesällä 1971 ladottu käsikirjoitus on saanut painoluvan vasta vuotta myöhemmin. Olisiko joku vielä silloin epäillyt, oliko mies sankari vai antisankari?
PS. Kuprijanovin muistelmissa on varsin vähän muisteluja suomalaisista, vaikka tasavalta oli vuodesta 1940 alkaen "karjalais-suomalainen". Sen ymmärtää, sillä toimet, joissa Kuprijanov oli itse mukana, johti seuraavaan erikoiseen tilanteeseen: 25. huhtikuuta vuonna 1943 Karjalan alueella asui (vapaina kansalaisina, vankileirien asukkaita ei ole otettu huomioon) vain 1 594 suomalaista, joista oli 16-65-vuotiaita miehiä 512, 16-45-vuotiaita naisia 589 ja lapsia 136. Loput olivat vanhuksia.
Lähteitä:
Gennadi Kuprijanov: Ot Barentseva morja do Ladogi, Leningrad 1972.
G. N. Kuprijanov: Jäämereltä Laatokalle. Suomentanut [ja lähinnä sotapahtumia ym. koskevat huomautukset laatinut] Helge Seppälä (suomentajan lyhentämä teksti). Kirjayhtymä 1984.
Markku Kangaspuro: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta, Helsinki 2000.
Eila Lahti-Argutina: Olimme joukko vieras vaan, Vammala 2001.
Telegrafnoje soobshtshenije NKVD KFSSR v NKVD SSSR o tshislennosti finnov, nemtsev, rumyn, ilatjantsev, prozhivavshtshih v 1943 g. na terrotorii Sovetskoi Karelii. Teoksessa Neizvestnaja Karelija 1941-1956 (Petrozavodsk 1999).
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 5.9.2018.
