Itsemurha vai murha? Vahinko vai harkittu teko? Kuka suunnitteli, kuka toteutti, kenen hyväksi, missä tarkoituksessa? Oliko vihjeitä nähtävillä, olisiko tämän voinut jopa ennustaa?
Tunnettu albanialainen nykykirjailija Ismail Kadare (s. 1936) on rakentanut kertomuksensa Seuraajan eli maan johtajan kakkosmiehen salaperäisestä kuolemasta samalla kertaa rikosromaanin ja unenomaisen fantasiakertomuksen muotoihin. Tarina etenee, mutta samaan aikaan se ei etenekään, sillä salaisuus ei anna paljastaa itseään.
Tapahtumahan ei ole totta, ja silti tämä salaisuuksien maailma on totta. Missä kulkee toden ja ei-toden raja silloin, kun yhteiskunnan johtohenkilöiden valvonnassa oleva julkisuus sanelee sen, mitä asiasta kerrotaan? Vaikka on olemassa jokin ulkopuolinen tekijä (kuten ”jugoslavialainen uutistoimisto”), voiko senkään antamaan informaatioon luottaa?
Joku liikkui talossa. Mutta keitä olivat nuo hiipparit, se vaivaa niin unessa kuin valveilla. Asian tekee monimutkaiseksi se, että mieleen voi tulla ennen tapahtumaa sattuneita ristiriitaisia viitteitä siitä, mikä saattoi olla tapahtuman syy. Seuraaja oli Johtajansa suosikki – vai oliko sittenkään? Ja onko itse Johtajallekaan kaikki niin itsestään selvää?
Tekojen rakennelmaa voisi kuvata hämähäkinverkoksi, mutta siitä sen erottaa yksi merkittävä tekijä. Hämähäkki rakentaa verkkonsa symmetrisesti, ennalta arvattavasti, ja yhtä tiettyä tarkoitusta varten. Diktatuurillakin voi olla ”yksi tarkoitus”, vaikka se on usein salattu. Verkon rakentaminen sen sijaan ei pitkässä juoksussa tapahdu symmetrisesti ja systemaattisesti.
Kadaren teos ei ole niinkään diktatuurin ruumiinavaus kuin ruumiiksi saattamisen aiheuttamien tunteiden kuvaus. Tarinan voi lukea myös ilman poliittisia jännitteitä, mutta ilman niitä se ei olisi syntynyt.
Ismail Kadare: Seuraaja. Into Kustannus Oy, 2012, 158 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti