torstai 23. helmikuuta 2017

Naisnäkökulmia Tšehovin hengessä

Kirjailija Dina Rubinan (s. 1953) suomalaisille lukijoille esitellyt teos sisältää kolme kertomusta, jotka on kirjoitettu vuosina 1990–1994. Niistä varsinkin yksi tuo mieleen Anton Tšehovin sairaalat ja lääkärit, mutta se on myös tiukkaa ajankuvaa talvesta 1952–1953 ja siitä, miten Stalinin viimeisinä elinviikkoina Moskovassa herätetty uusi vainoaalto iski kovemmalla kuin perhosen siiven voimalla jopa kaukana periferiassa, uzbekistanilaisessa pikkukaupungissa. 

Kertomus käsittelee myös naisten välistä kilpailua ja toisaalta solidaarisuutta. Ymmärrystä voi saada häneltä jolta ei uskoisi saavansa, mutta työyhteisön sisällä myös kateus elää. Vaikka kaikki ei pääty hyvin, loppuratkaisu viittaa parempaan. Ei ehkä jokaisen yksilön kohdalla, mutta kuitenkin... 

Kertomus intelligentistä on sekin velkaa Anton Pavlovitšille. Tulee mieleen, että itsekö APT kurkkii puiden takaa valkoisessa takissaan ja pyöräilee kuin unissakävelijä... Mutta kun Emilia, Marinka ja ties ketkä naiset ovat menneet pyörälle päästään, ilmenee myös, että työyhteisön (joka lienee kustantamo tai kirjallisuusinstituutti?) miehet ovat lähinnä omituisia otuksia verrattuna yhteen, joka saa sentään jotakin aikaan.

Tämä aikaansaava mies hurmaa päähenkilön niin, että hänen on käytävä Tallinnassa saakka todistamassa itselleen, että pää on menossa sekaisin. Salaperäisestä pyöräilijästä ei saa otetta; hän viuhahtelee ja vilauttelee, mutta on arka eikä erityisen sivistynyt. Hän ei siis ole Tšehov.

Kolmas, nimikkokertomus, on tarina ihmisistä, jotka asuvat yhdessä, mutta jotka eivät tunne toisiaan eivätkä halua tunteakaan lukuun ottamatta yhtä sidettä: kiintymystä pikkulapseen, joka voi olla oma poika tai sitten ei.

Mikään palikka ei kuitenkaan tahdo sopia paikalleen. Ei vaikka tällä isällä (tai ehkä ei-isällä) on hyvä ja jalo tarkoitus. Ymmärrän kertomuksen niin, että pelkkä jalous ja hyvä tarkoitus ei riitä; tarvitaan muutakin. Periaatteita? Legopalikoista ei rakenneta oikeita taloja.

Kirjailija syntyi ja kasvoi kaukana Taškentissa ja julkaisi ensimmäisen novellinsa 16-vuotiaana. Nyt Rubina asuu Israelissa ja hänen teoksiaan on käännetty monille kielille.

Vielä Anton Pavlovitšista. Kun käytetään kieltä hänen tapaansa, kääntäjä joutuu joskus ymmälle. Esimerkiksi: "Riisukaa, riisukaahan toki takkisenne..." Tuollainen deminutiivi tuntuu suomeksi keinotekoiselta, jopa lapselliselta, sillä kirjoittaja tarkoittaa "takkisella" ainakin lievää halveksuntaa. "Nuttu" toimisi paremmin. 

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi. Suom. Tuukka Sandström. Idiootti 2015, 158 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.2.2017.

Tapahtui Nevan rannoilla...

Ranskalaisen Gilles Germainin veijarimainen kertomus on "kuviteltua historiaa" suomalaisesta nuoresta lakimiehestä KK:sta, josta tulee tärkeä tekijä Venäjän hallituksen Suomen-politiikassa joskus 1900-luvun alussa.

Kertomuksessa on jotain niin ranskalaista, mutta toki myös venäläistä ja suomalais-virkamiesmäistä. Kuitenkin KK:n työ menee pahasti solmuun hänen muun elämänsä kanssa. KK:n toimintaa ohjaavan ja johtavan korkean virkamiehen (kreivi Stroganovin) huikentelevaisen puolison Charlotten iskeytyminen KK:n rakastajattareksi saa miehen uraputken uhkaavasti mutkalle.

Tarinan edetessä päähenkilöksi paljastuukin Charlotte; häneen tarina tiivistyy. KK on lähinnä vain toimiva taho, joka hoitaa velvollisuutensa Suomen asioissa ja heittäytyy muuten tahdottomana rakastajattarensa palvelukseen.

Kerronnan voima on taidossa yhdistää vapaa mielikuvitus muistikuviin Pietarin kaupungista (joita jokaisella siellä käyneellä varmasti on). Läsnä ovat myös Suomen suuriruhtinaskunnan poliittisen elämän tapahtumat kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin aikaan. Nyt ei kuitenkaan kerrota "oikeaa" historiaa, vaan sen kehyksiin sijoitettua kuviteltua henkilöhistoriaa.

Eniten jää vaivaamaan KK. Kuka hän on? Henkilökuva jää kovin, kovin ohueksi. Häneen ei pääse tutustumaan henkilönä, vaikka niin kovasti haluttaisi. Kertoja pettää tässä kohdin odotukset: suhteiden kuvaaminen on asetettu henkilöiden kuvauksen edelle.

Ranskalaisten kiinnostus Venäjää ja varsinkin Pietaria kohtaan on vanhaa perua. Me suomalaiset voimme olla imarreltuja, että suuriruhtinaskuntamme pääsee mukaan heidän kiinnostukseensa. Teos tuo esiin rivien välissä senkin, että kyse oli aika erikoisesta valtiollisesta ratkaisusta. Eipä Euroopassa ole ollut monta näin erikoista hallintotapaa: autonominen alue suurvallan kyljessä.

Tarinan voi lukea vailla mitään tietoa historiallisista oloista, vailla jopa kiinnostusta niitä kohtaan. Mutta nyt kun tulee kuluneeksi sata vuotta tuon autonomian päättymisestä, voimme muistella sitä tällaisenkin tarinan avulla...

Gilles Germain: Palatsi Moikan varrella [Le palais Stroganov]. Suom. Annikki Suni. WSOY 1991, 125 s.


Kirjoitus on julkaistu ensi kerran tällä palstalla 23.2.2017.


Omaperäistä puristetta

Mikä tekee tästä niin erinomaista? Sekö, että tarinat ottavat sisäänsä, imaisevat itseensä niin menneisyyden haamut ja hautakivet kuin nykyisen elämän, jonka suuntaa ihmisparat eivät osaa aavistaa vaikka kuvittelevat vaikuttavansa siihen? 

Sergei Dovlatovin (1941–1990) kaasujalka ja ohjauspyöräkäsi toimivat. Ajoittain tuntuu, että uusi vaihde tulee silmään vailla kytkimen apua. Kateeksi käy: miten joku osaakaan puristaa niin paljon niin pieneen tilaan ja aikaan.

Ohjauspyörän ääressä ollaan kuitenkin usein autuaan tietämättömiä, mihin ajetaan. Ajoittain vahvistuu tunne, että ainoa mikä on oikeasti olemassa on menneisyys; siksi nykyisyyskin on olemassa vasta kun se on ohi. Nykyisyydellä on toki se arvo, että sen kautta pystymme kertomaan hieman menneestä todellisuudesta. 

Meikäläisiä voi luokitella omaelämänkerraksi, missä kuitenkin ajoittain jää epäselväksi, mikä ja missä on perhe ja miten sen magneettinavat oikein toisensa löytävät. Osasyyllinen on ymmärtämätön yhteiskunta, jota Dovlatov tölvii sanomatta asiaa ihan suoraan.

Kerronnan räiskyvyys pitää yllä mielenkiintoa, yllätykset houkuttelevat jatkamaan. Sulhaset voivat olla joko stabiileja tai mobiileja, tämä mies myöntää olevansa mobiili. On hänellä muitakin paheita ja ominaisuuksia: "Olen lukenut alkoholin haitoista niin paljon, että päätin lopettaa kokonaan. Lukemisen nimittäin."

Välillä tulee tunne, että ryyppääminen ei tuo vaihtelua elämään vaan pikemminkin se, että on myös selviämisen hetkiä. Elämä on siis vuoristorataa...

Kiertäminen poluilla muuttaa alati muotoaan niin kuin labyrinttiä matkiva ameeba. Kuitenkin se yrittää matkia sitä suurta miestä, joka kuoli kuin jänis (Puškin siis). Näkymätön varjo on taas tuo pieni mies (kertoja), jossa elivät piru ja jumala, mies joka lensi korkealla mutta vajosi perikatoon "tavallisten maallisten tunteiden vuoksi."

Koska kertoja hyödyntää jo kerrottua kuten Puškinia (joka Ulkomuseossa on koko ajan jotenkin läsnä), onko oikeastaan eroa menneillä ja tämän päivän kulkijoilla? Eroavatko suurmiehen varjossa elävät seikkailijat jotenkin siitä tarinasta, joka hieman erilaisin yksityiskohdin on kerrottu jo niin monen monta kertaa? Jos se kerrotaan uudelleen ja uudelleen niin tuleeko joskus aika, jolloin maailmaan ei mahdu enää yhtään uutta Puškinia?

Keskustelu voikin kääntyä vakavaksi, koska ollaan sen kysymyksen äärellä, mitä tehdä. Paetako vaiko ei paeta? Mikä pidättelee lähtemästä (pois, ulkomaille, emigraatioon)? Kieli? Se on "instrumentti" insinöörikielellä sanottuna, väline joka oli myös Puškinille ainut toimiva työkalu.

Dovlatov on ennustamaton. Kun asioita on ensin tarkasteltu jonkinlaisen historia-ikkunan läpi, sen lasi muuttuukin yhtäkkiä mutta huomaamatta peiliksi. Menneisyyden kertomuksilla ei ole enää suurta merkitystä. Todeksi muuttuu vain sen, mitä tapahtuu nyt ja mitä on tapahtumassa sen jälkeen.

Riittääkö siis juopottelu, toisin sanoen oleminen? Dovlatovin vastaukset riveillä ja niiden välissä ovat hyvin intellektuaalisen venäläisiä. Muutos tulee kerronnan kautta: se on laadittu niin taitavasti, että asiaa ei oikeastaan huomaa ennen kuin on sulkenut kirjan kannet. Ottiko tämä renttu todellakin noin näpsäkästi itseään niskasta kiinni? Sanomisen tarkoitus taisikin olla hieman vakavampi kuin mihin lukija itseään tuuditti.

Sergei Dovlatov: Meikäläiset. Alkuteos Наши, 1983. Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2013, 154 s.
Sergei Dovlatov: Ulkomuseo. Alkuteos Заповедник, 1983. Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2016, 171 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.2.2017.


Norjalaistodistus vankileireiltä

Vähän ennen vuoden 1953 valtiopäivävaaleja lähti eräs rouva Pohjois-Norjassa tapaamaan tunnettua paikallista kommunistia Gotfred Hölvoldia ja erästä hänen puoluetoveriaan. Rouva pyysi, että nämä ihmiset kirjoittaisivat Neuvostoliittoon, jotta aviomies Osvald Harju saataisiin vapaaksi vankileiriltä.

Tätä edeltävinä vuosina oli tapahtunut monia erikoisia asioita niin Norjan, Neuvostoliiton kuin koko Euroopan mitassa. 

Kun Natsi-Saksa miehitti syksyllä 1940 Norjan, 30-vuotias Harju pakeni monien muiden pohjoisen ihmisten tavoin Kuolaan (lähtijöitä oli satoja). Neuvostoliitossa pakolaisia värvättiin partisaanitoimintaan, ja sellaisissa tehtävissä Harju joutui Gestapon vangiksi elokuussa 1942. Kuitenkin varsin pian, siinä auttoi eräs norjalainen poliisi, hänen onnistui paeta jälleen yli rajan.

Vastaanotto neuvostomaassa ei kuitenkaan nyt ollut hyväksyvä tai edes neutraali. Harjua syytettiin vakoilusta, ja vuonna 1944 hänet tuomittiin 15 vuodeksi vankileirille.

Harjun vapauduttua syyskuussa 1955 hän alkoi laatia Paul Engstadin avustamana muisteluja ajasta, jolloin aatteellisesti vilpittömästä kommunistista tehtiin Gulagin leireillä syvästi pettynyt mies. Seuraavana vuonna ilmestynyt teos on yksi varhaisista perusteellisista kuvauksista siitä, miten Neuvostoliitossa tuomittuja kohdeltiin.

Kertomus on karu, olot olivat epäinhimillisiä. Aina voi myös väittää, että mies ei muka ollut vilpitön, ehkä ei edes kommunisti... Tällaisiin kokemusten mitätöinteihin kirjassakin viitataan. Niillä pyrittiin nollaamaan kertomukset neuvostovallan teoista.

Vankileirielämä tulee "kerralla selväksi". Vuosien 1945–1955 aikana Harju sairastaa niin monta kertaa ja niin vakavasti, että eloonjäämistä voi pitää sattumana. Näin voi sanoa kun tietää, miten moni kuoli nimenomaan sairauksiin (joita edistivät karut olot ja kehno ruoka).

Mies laitetaan pakon edessä rakennustöihin. Esitellyksi tulee myös rakennustekniikka, kuten pärekattojen teko ja seinien lämmöneristys ilmaraolla (mitä venäläiset ihmettelevät) – sekä yritys kuivattaa suota kärräämällä sinne hiekkaa. Monet vangeilla teetettävät työt on suunniteltu ja toteutetaan vailla ammattijärkeä. Kun Harju ehdottaa suon kuivattamiseksi ojankaivuuta, hän saa osakseen ylenkatsetta – ehkä sen vuoksi, että tuo työ tajutaan ylen raskaaksi.

Auttoiko Nathalie Harjun kääntyminen norjalaisten kommunistien puoleen hänen miehensä vapauttamisessa? Ei. Se dokumentoidaan seuraavanlaisilla vastauksilla:
Älä sinä usko ihmisten puheita [että Osvald muka on Neuvostoliitossa leirillä].
Älä usko [vankileireistä puhuneiden] propagandaa. Se on pelkkää valhetta.
Jos Osvald olisi elossa, olisivat venäläiset palauttaneet hänet.
Älkää olko niin tyhmiä, että uskotte Otto Larsenin propagandaa [Larsen oli itse vapautunut leiriltä, jossa hän oli tavannut Harjun]!
On pelkkää valhetta ja propagandaa, että Harju olisi Neuvostoliitossa [sanoi Bjarne Bugge, kommunisti Etelä-Varangerista].

Osvald vapautui. Kotonakin oli tapahtunut murheellisia asioita. Saksalaiset olivat vanginneet Osvaldin isän ja hän kuoli Mathausenin keskitysleirissä. Veli kuoli lentopommituksessa, tukinuitossa Paatsjoella. Toinen veli onnistui keplottelemaan itsensä Neuvostoliitosta (Saksan kautta!) ja palasi kotiin. 180-senttinen mies painoi 46 kiloa.

Entä miten kävi puolueen, jonka aktiiveja Harjun perheen jäsenet olivat? Vuoden 1953 stortingetin vaaleissa kommunistit saivat äänistä 5,1 prosenttia ja 150 edustajanpaikasta kolme. Kotiin palattuaan Osvald liittyi sosiaalidemokraattiseen Työväenpuolueeseen, jonka kannatus noihin aikoihin läheni 50:ttä prosenttia.

Osvald Harju: Kyynelten tie. Suom. Vilho Hokkanen. Tammi 1957, 212 s. Alkuteos Osvald Harjo: Moskva kjenner ingen tårer, 1956.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 27.2.2017.


Kuva teoksesta: Muutamia niistä leireistä, joiden oloja Osvald Harju kuvaa. I, II ja II ovat Kargapol-leirejä, IV Aleksandrovin leiri ja V Dubpravlagin leiri.


Muistiinmerkintöjä ja analyysiä

Monien Leningradin piirityksen ajasta kertovien oikeiden päiväkirjojen (joita on julkaistu suomeksikin useita) sekä aihetta käsittelevän tieteellisen kirjallisuuden rinnalla kaupungissa työskennelleen toimittaja Lidija Ginzburgin teksti on välittävä silta ihmisten arkipäiväisten kokemusten ja aiheen "objektiivisen" tarkastelun välillä.

Teos perustuu muistiinmerkintöihin. Lisäksi se sisältää paljon sellaista pohdintaa joka ei ole syntynyt hetkellä jolloin jokin asia on koettu. Hieman outoa onkin, että suomennoksella on tällainen nimi. Kyse ei ole päiväkirjasta perinteisessä mielessä. Tämä käy ilmi tekstistä ja se käy ilmi myös kerronnan muodosta. Kirjoittaja sanoo asian myös suoraan: "Kokoamissani piirityksen tarinoissa..." (s. 70). Alkuteoksen nimi puhuu muistiinmerkinnöistä ja monissa kohdin näkyy, miten tekstiä on jälkikäteen muokattu.

Epäilen, että kirjan nimi ei ole suomentajan keksintö, sillä hän esittelee asian hyvin jälkisanoissaan. Onko siis kustantaja halunnut saada aikaan ylimääräistä dramatiikkaa, jopa kaupallista myyvyyttä?

Kirsti Eran suomennos toimii. Tuntuu luontevalta esimerkiksi se, miten on käännetty erilaisia "tekstin sisäisiä puhumisia" ja sanontoja koskeva pohdinta. Sivulla 153 on pari kysymysmerkin aiheuttanutta kohtaa. "Aivan kuten talonmiehen apulainen kadehti talonmiestä konkreettisesti, kun taas talonomistajaa hän kadehti abstraktisesti." Talonmistaja Neuvostoliitossa? Hieman myöhemmin joku heittää repliikin: "– Talvisodasta hän sai Punaisen tähden kunniamerkin... " Talvisodasta ei tuohon aikaan kukaan puhunut.

Kerronta sisältää paljon eläviä repliikkejä. Ginzburg analysoi kuulemaansa; tähän hän ryhtyy varsinkin kirjan pisimmässä tekstiosuudessa (Toinen osa: Työpaikka). Siinä kuvataan etupäässä työn lomassa moniin eri asioihin liittyviä varsin hajanaisia keskusteluja.

Sivulta 412 lötyy mielenkiintoinen assosiaatioita ruokkiva seikka. Nälkäinen kulkee kaupan ohi, seinässä on pitkä nimikyltti: "Lihaa, vihanneksia, riistaa". Siis "Mjaso, ovoštši, ditš". Kyltin alla etenee jono hitaasti kohti vieressä toimivaa leipäkauppaa. "Puolessatoista tunnissa hän ohitti sanan ´lihaa´, ohitti ´viha-´ ja juuttui pitkäksi aikaa ´nn´:n alle." Jono aineellisti Ginzburgin mukaan idean leipäpalan saamisesta, ja tuo yläpuolella ollut kyltti aineellisti "jonon infernaalisen uupumuksen". Mutta venäjän sanaa "viha" ei kyltistä tietenkään löydä. Tavut "ovo" voi mieltää sanan "ovod" eli "saivartaja" osaksi. Se toimii, mutta assosiaatio on toinen kuin suomennoksessa. Kääntäessä joutuu usein tallaisten kielten "yhteensopimattomuuksien" kanssa tekemisiin.

Lidia Ginzburg: Leningradin piirityksen päiväkirja. Suom. Kirsti Era. Into 2011, 221 s.


Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.2.2017.


Kuinka Pietaria rakennettiin

Pietarin rakentamisesta on kirjoitettu teoksia enemmän kuin monesta muusta kaupungista. Osaksi innostus johtuu ns. tehtävän helppoudesta; koska kaupungin perustamisesta on vasta 314 vuotta, suuri (suurin?) osa aihetta valottavista asiakirjoista on tallella.

Suomeksikin on jotakin ilmestynyt. Rakentamiseen viitataan monin kohdin muun muassa Jarmo Nirosen kirjassa Suomalainen Pietari, ja suomalaisesta näkökulmasta aihe on kiinnostanut muitakin.

Kuitenkin moni venäjäksi ilmestynyt teos olisi ollut kääntämisen väärti, tätä on tehty yllättävän vähän. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun rakentamista valottaa suvun suomalaista haaraa varten käännetty teos noin 50 vuotta kaupungissa toimineesta arkkitehdista Hieronymus Küttneristä; tällaiset teokset varmaan kiinnostaisivat suomalaisia. Onneksi on ilmestynyt aihetta valottavia matkaopaskirjoja.

Vuonna 1999 ilmestynyt Kuinka Pietaria on rakennettu perustuu pari vuotta aikaisemmin Lappeenrannassa pidetyn seminaarin antiin. Teos on laaja, myös laajasti ja hyvin kuvitettu. Varsinkin professori Vilhelm Helanderin artikkelit paneutuvat aiheeseen perusteellisesti. 

Helander kirjoittaa varsin kaikenkattavasti Pietarin ja lähiympäristön rakentamisen vaiheista 1700-luvulta 1900-luvun alkuun. Dosentti Irina Bryzgalovan, Pietarin arkkitehti- ja insinööriyliopiston dosentin, on ollut määrä jatkaa tästä, mutta hänen artikkelinsa on lähinnä toteava eli ei analysoiva, ja joiltakin osin se toistaa matkaopaskirjoissa turisteille jo moneen kertaan kerrottua. 

Pietarin arkkitehtuurista suunnittelijan silmin kirjoittaa professori Kalevi Pöykkö. Asiaan kuuluu, kun suomalaiset ja eteläkarjalaiset ovat olleet asialla, että teoksessa käsitellään myös Pietarin merkitystä Kaakkois-Suomelle (ja Suomen merkitystä Pietarille). Artikkelit täydentävät toisiaan, mutta olisi odottanut vahvempaa ja asiantuntevampaa venäläistä näkökulmaa.

Silloinen Kaakkois-Suomen taidetoimikunta lienee kirjan taustalla, samoin Etelä-Karjalan kesäyliopisto (kustantajaa ei ole mainittu!). Olisi tarvittu myös kustannustoimittajaa, präntti- ja kielivirheitä on paikoin. Ja mistä tuo kirjaimen w käyttö? Huomaa, että kaikki asiantuntijat eivät osaa venäjää, ja kuitenkin kirjoittavat Pietarista.

Perusteellisuutensa vuoksi teos toimii edelleen hyvänä johdatuksena aiheeseen, myös venäjäksi. Tunnetaankohan kirjaa kuitenkaan Venäjällä?

Kuinka Pietaria on rakennettu. Pietarin arkkitehtuurin historiaa ja kulttuuriheijastumia. Как строился Санкт-Петербург. История архитектуры Петербурга и ее отражение в культуре. Toim. Mikko Heikkilä. Käännökset Markus Hulkkonen. Ei kustantajaa, Gummerus Kirjapaino Oy 1999, 201 s. (joista 117 s. suomeksi ja loppu venäjäksi).


Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.2.2017.


Keskentekoista taustatyötä

Yhteistyö vihollisen kanssa on petroskoilaisen dosentin Sergei Veriginin mukaan ollut vaikea aihe "poliittisista ja ideologisista syistä" – vai onkohan takakannen teksti kustantajan kynästä? Hyvä, että aihetta on nyt alettu tutkia.

Yhteistyötä tehtiin vihollisten kesken puoleen ja toiseen niin talvisodan aikana kuin vuosina 1941–1944. Syyt olivat useimmiten hyvin inhimillisiä: nälän tai muun uhan keskellä ihminen joutuu tilanteisiin, joissa vastapäätä olevan vihollisuus ei paljon paina.

Verigin on löytänyt arkistoista tietoa myös noin 2 000 talvisodan aikana Neuvostoliiton puolelle jääneen suomalaisen siviilin kohtalosta ja kohtelusta. Tämä liittyy sivujuonteena ns. Terijoen hallituksen toimiin, jotka käytännössä valuivat tyhjiin myös neuvostoliittolaisten viranomaisten tekemisten vuoksi.

Tutkija siteeraa monia erilaisia asiakirjoja, mutta hän ei esitä niille kriittisiä kysymyksiä. Erityisesti joistakin Neuvosto-Karjalassa asuneista suomalaisista kirjoittaessaan hän jättää penkomatta oleellisia asioita: näiden ihmisten taustat ja aseman yhteiskunnassa.

Näyttelijä Katri Lammista käytetään nimeä Jekaterina Ahti. Hänen toimintansa esitetään esimerkkinä epäisänmaallisuudesta. Verigin lainaa NKGB:n asiakirjaa: "Kello 22 kesäkuun 27. päivänä 1941 ilmahyökkäyksen aikana [Petroskoissa], kun radiossa oli ilmoitettu viholliskoneiden lähestymisestä, kansalainen Jekaterina Ivanovna Ahti alkoi tanssia ja huutaa 'venäläiset roistot, voitto tulee olemaan meidän'; kun hänet pidätettiin, hän alkoi huutaa uudelleen 'venäläiset roistot' jne."

Millaista isänmaallisuutta voi odottaa naiselta, jonka aviomies (Jukka Ahti) oli syyttä ammuttu vajaa 3½ vuotta aikaisemmin? Naiselta, joka itsekin oli ainakin joitakin kuukausia vangittuna vuosina 1937–1938?

Veriginillä on mainintoja muistakin vainoista kärsineistä, jotka toivoivat sodan tuovan vapaammat olot. Mutta tutkija puhuu vainoista vain ns. yleisellä tasolla. Hän ei mainitse, että Aino Salmela, joka kesällä 1941 protestoi Petroskoissa pakkoevakuointia vastaan ja vaati selvyyttä vuosina 1937 ja 1938 vangittujen kohtaloihin, oli menettänyt miehensä maalari Otto Granholmin leirille. Mies vangittiin ensimmäisen kerran 1937, toisen kerran 24.6.1941, ja hän kuoli 19.2.1942 NKVD:n Krasnojarskin vankisairaalassa. Mies sairasti tuberkuloosia ja jossakin vaiheessa perhe (ml. tytär Paula) joutui asumaan puuliiterissä.

Verigin ei myöskään tiedä, että suomalaisen miehityshallinnon kanssa yhteistyötä tehnyt Anna Parras menetti miehensä kirjailija Eemeli Parraksen vankeuteen 3.4.1938 ja että mies kuoli 23.1.1939 leirillä. Pakkotoimin Petroskoista evakuoitiin (monen muun ohella) myös kirjailija Hilda Tihlä (s. 1870). Verigin kirjoittaa Tihlästä ikään kuin hän olisi ollut kiukutteleva pikkulapsi, joka ei ymmärtänyt, että stalinilaiset kritisoijat kieltäessään hänen tuotantoaan olivat vain todenneet ne "poliittisesti virheellisiksi ja vahingollisiksi". Itse asiassa tuolloin suoritettiin puhdistusoperaatio, jossa tapettiin hyvin moni Tihlän kollega. Oliko ihme, että hän oli katkera?

Verigin mainitsee vielä "neuvostovastaisia ajatuksia" heinäkuussa 1941 Petroskoissa esittäneen Anna Tourosen. Jos en erehdy, hänen miehensä kivityömies Mikko Touronen vangittiin 13.2.1938 ja ammuttiin 8.5.1938 Karhumäen Sandarmohissa.

Tärkein kysymys jonka kirja herättää on siis: miksi kirjoittaa Neuvostoliiton vuosista 1939–1944 käsittelemättä vuosia 1937 ja 1938? Lähestymistapa muistuttaa liiaksi sitä, miten 30-lukua aikanaan käsiteltiin monissa NKP:n historiateoksissa.

Vaikka oman maan vastaiset puheet olivat (ja ovat) epäisänmaallisuutta, tutkijan (historiatieteen dosentti, Petroskoin yliopiston historian laitoksen dekaani sekä Pohjois-Euroopan historian ja kulttuurin tutkimus- ja koulutuskeskuksen johtaja) olisi pitänyt ymmärtää katsoa myös tapahtumien taakse ja sisään.

Sergei Verigin: Pettureita vai sodan uhreja. Yhteistyö vihollisen kanssa Karjalassa toisen maailmansodan aikana. Suom. Veikko Koivumäki. Minerva 2014, 280 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.2.2017, joka oli Venäjällä Isänmaan puolustajien ja sotilaskunnian päivä.