Paljon on jäänyt lukematta...

Kun olin ohittanut keski-iän ja varsinkin sitten kun olin tullut eläkeläiseksi, kirjapäiväkirjaani alkoi silloin tällöin ilmestyä uudenlaisia merkintöjä. Ne olivat tyyppiä ”miksi en ollut lukenut tätä aikaisemmin?” ja ”miksi en tiennyt nuorena, että tällainenkin kirja oli olemassa?”.

 

Itseen kohdistuva jälkiviisaus ja myöhäisneuvonta ovat paikallaan ainakin siksi, että tällaiset merkinnät voivat herättää pohtimaan asiaa muustakin näkökulmasta kuin siitä, mitä olin aikanaan muka tai oikeasti menettänyt valitessani luettavakseni juuri sitä mitä valitsin ja jättämättä jotakin muuta lukematta.

 

Ilman lukumääriin ym. mitattaviin seikkoihin perustuvaa analyysiä en tietenkään voi osoittaa, mitä niin sanotusti turhaa olin lukenut. Turhalla tarkoitan kirjallisuutta, joka olisi ollut hyvä korvata jollakin muulla: muun muassa niillä ehkä kymmenillä kirjoilla, joiden antamiin tietoihin ja tarjoamiin näkökulmiin olen törmännyt vasta ”liian myöhään”. Yksi asia näyttää kuitenkin selvältä. Mielessäni harmittelin nimenomaan sitä, mitä kaikkea en tiennyt ”ajoissa”.

 

Tämä harmittelu sisältää myös jonkunlaisen määrän itsesyytöksiä, mutta tajuan että ne eivät auta ymmärtämään mistä on ollut kyse ja mistä ei. Enhän ole, niin sanotusti isossa kuvassa, ihan itsenäisesti kyennyt päättämään, mikä kirjallisuus on ollut ulottuvillani, minkä lukemiseen olen saanut neuvoja, rohkaisua ja opastusta ja niin edelleen. Lisäksi on vaikea puhua aiheesta sen vuoksi, että kaunokirjallisuuskin on antanut tietoja (niin ainakin olen kokenut) ja toisaalta olen, ihan väärin, nuorena ymmärtänyt tietokirjallisuudeksi myös  sellaista, mikä on ollut lähes puhdasta ideologista, poliittista ja muuta maailmanselitystä. Eikä tuosta viimemainitusta ole suinkaan aina irronnut mieleeni mitään tietoja vaan lähinnä opastusta siihen, miten tiedot tulisi ymmärtää.

 

Esimerkki, jonka sisuksista löytyy lähtökohtia monenlaiseen pohdiskeluun: Per Olov Enquistin ei-pelkästään-romaani Miehet ilman isänmaata (Legionärerna; kaksikin painosta suomennoksena vuonna 1969, vuosi ylioppilaaksi pääsyni jälkeen).

 

Enquist sekä tarjoaa tietoja että pohtii eri näkökulmista sitä, mikä oli Ruotsiin internoitujen, Saksan armeijassa ym. palvelleiden Baltian maiden kansalaisten kohtalo toisen maailmansodan päätyttyä Euroopassa, toukokuussa 1945 ja sen jälkeen. Kirjoittaja on käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa tapahtumiin, paikkoihin ja mukana olleisiin henkilöihin tutustumiseen. Mutta hän pähkäilee tapahtunutta mielikuvituksensakin avulla, ja siksi voi puhua kaunokirjalliseen muotoon rakennetusta tiedon tarjoamisesta.

 

Kirjoitin kirjasta päiväkirjaani 28.3.2024 seuraavaa: ”Miksi en ollut lukenut tätä ennen sitä kun vuonna 1974 matkustin ensimmäisen kerran Riikaan? Miksi en lukenut tätä ennen sitä kun vuonna 1980 matkustin ensimmäisen niin sanotusti kunnolla Riikaan (olin monta yötäkin)? Miksi en lukenut tätä ennen sitä kun meni työhön Moskovaan [vuonna 1986]? Miksi en lukenut tätä edes 1990-luvun alussa, kun olin jatkavinani tutustumista Latviaan?”.

 

En kehtaa tunnustaa edes itselleni, millaista kirjallisuutta olin lukenut esimerkiksi 3-4 kuukauden aikana ennen tuota ensimmäistä ja toista matkaani Latviaan. Toisaalta sain sentään aikaiseksi muutaman lähinnä kulttuuria käsittelevän lyhyehkön lehtijutun, joista sain kehuja itse paikalta eli Riiasta (eikä se ollut muodollista kohteliaisuutta vaan kehuja sanoi, että olin kynälläni tehnyt jotakin sellaista, mitä kukaan muu ei ollut siihen mennessä Suomessa tehnyt). 

Muistikuvani kertovat, että yritin kyllä lukea helposti saatavilla olevan ns. propagandistisen neuvostoprinttituotannon ohella jotain sellaistakin, mikä hieman syvemmältä kaivoi Latvian lähimenneisyyttä ja siis saattoi avata näkymää myös siihen, miksi maa ja sen asukkaat silloin (1970- ja 1980-luvuilla) olivat sellaisia kuin olivat. Mutta en siis ollut lukenut Enquistin mainittua kirjaa.

 

Pohdin tätä siksi, koska muutamat minusta nyt tärkeiltä tuntuvat historialliset tosiseikat toisen maailmansodan seurauksista niin Baltiassa kuin Ruotsissa ovat jääneet lähes kokonaan havaintokenttäni ulkopuolelle. Toki jotakin olen tiennyt ns. metsäveljistä ja myös Neuvostoliiton oikeuskäytännöistä, mutta pintaraapimista se on ollut. Ruotsin osalta Enquist avaa todellisuuden, josta minulla ei oikeastaan ole ollut aavistustakaan: myötäily Natsi-Saksan suuntaan ei ollut vain kauttakulkulupia (sotilaille ja tarvikkeille) ja vientikauppaa vaan se heijastui sodan jälkeen myös ilmiönä, jota voisi lyhyesti kuvata ”selkiintymätön ymmärrys siitä, miten tulisi uudelleenorientoitua”.

 

Kirjassa minua ihmetyttää takakannessa oleva, kustantajan (WSOY) piikkiin menevä esittelyteksti, jonka mukaan Ruotsin Neuvostoliittoon (tarkemmin Latviaan) luovuttamat 146 ”balttilaista sotilaskarkuria” oli taistellut ”itärintamalla saksalaisten puolella” ja paennut Ruotsiin, minne saapuneina heidät oli internoitu (keväällä ja alkukesällä 1945).

 

Esittelyn kirjoittanut henkilö ei ole joko lukenut esittelemäänsä kirjaa tai hän ei ole ymmärtänyt lukemaansa. Sanon näin terävästi siksi, että saisin teroitettua omaa käsitystäni siitä, mitä tietoja Per Olov todella halusi antaa meille ja toisaalta mikä kaikki oli tässä asiayhteydessä pohdinnan arvoista. Kysehän ei kirjassa ole taisteluista vaan siitä, oliko oikein luovuttaa nämä miehet ja toisaalta siitä, mitä he todella olivat Saksan miehitysaikana tehneet.

 

Ruotsissa oli internoitu lähemmäs 200 Saksan armeijassa tai poliisivoimissa Baltiassa palvellutta näiden maiden kansalaista. Moniko heistä oli Ruotsiin tullessaan oikea sotilaskarkuri (sotahan päättyi 8.5.1945) on oikeastaan vähemmän tärkeä seikka (ja siksi vaikuttaa oudolta, että se mainitaan esittelytekstissä). Oleellista on se, että he kaikki olivat tullessaan Ruotsiin Saksan armeijan asepuvussa ja että he, kuten mainitsin, olivat palvelleet – niin, tämä on selvää: olivat palvelleet Natsi-Saksan kurinpito- ja taisteluelimissä ja nimenomaan Baltian alueella.

 

Internoiduista valtaosa oli Latviasta, ja sieltä oli myös valtaosa heistä 146:sta, jotka tammikuussa 1946 palautettiin Ruotsista Neuvostoliittoon. Useimmat heistä olivat parikymppisiä, alle kolmekymppisiä. Miesten määrä oli Ruotsissa vähentynyt lähinnä joidenkin itsemurhien ja sairastumisten vuoksi; muutama oli myös paennut tai muuten vapautunut lähtemästä mainittuun kuljetukseen.

 

En tässä puutu luovutuksen valmistelun vaikutuksesta Ruotsissa, minulle kirjan pääviesti on muualla. Se on siinä, miten monenlainen väkivaltainen ylikävely vaikuttaa yhteiskuntiin ja ihmisiin ja mitä olivat nämä sodat. Sotilaallista väkivaltaa oli Baltiassa tapahtunut myös ei niin kovin kauan ennen mainittua aikaa. Kaksi maailmansotaa, jossa sekä rintamat että hallitusvallat jyräsivät maata ja kansaa kuin kiviä olisi murskattu, aiheuttivat monenlaisia seurauksia.

 

Palautettujen latvialaisten kohtaloista puhuttiin myöhemmin ainakin Ruotsissa monenlaista. Joku sanoi ääneen, että monet jos eivät ihan kaikki olisivat saaneet kuolemantuomion natsien palvelusta, myös osallistumisesta juutalaisten ja kommunistien (ja sellaisiksi luokiteltujen) vainoihin ja teloituksiin. Enquistin 1960-luvun puolivälin jälkeen myös itse paikalla tekemien haastattelujen perusteella hän päätyy siihen, että kuolemantuomio oli korkeintaan yhden palautetun kohtalona, ja oli epäselvää, laitettiinko sitäkään täytäntöön. Jonkinlainen rangaistus annettiin ehkä ”muutamalle kymmenelle”.

 

Omasta nykyisestä näkökulmastani tärkeintä tämän kaiken tietämisessä on se, millainen esimerkki tämä monimutkainen, miljoonien ihmisten elämään tavalla tai toisella vaikuttanut tapahtumarypäs (sota kaikkine sisäisine ja lieveilmiöineen) oli Baltian, lähinnä latvialaisten näkökulmasta. Se avaa myös hieman Neuvostoliiton todellisuuttakin Stalinin viimeisinä elinvuosina (1946-1953) sekä sen jälkeen 1960-luvulle saakka.

 

Muun muassa edellä kerrotusta syystä kuvittelen, että olisi ollut paikallaan perehtyä Latvian lähihistoriaan hieman paremmin ennen kuin aloin tehdä omia havaintoja itse paikalla. Joihinkin tapaamiini ihmisiinkin olisin ehkä osannut suhtautua hieman toisin, jos olisin lukenut mitä kaikkea Enquist oli saanut selville. Esimerkiksi kerran keskustelin (tämä tapahtui 1980-luvulla, neuvostoaikana) jo eläkeikään ehtineen herrasmiehen kanssa, joka osasi ruotsia niin mainiosti (paremmin kuin minä), että tulimme sillä kielellä mainiosti juttuun. Hänen työkaverinsa kertoi, selityksenä kielitaidolle, että tämä E. oli asunut Ruotsissa ja palannut sieltä Latviaan. Ehkä juuri tammikuussa 1946?

 

Neuvostojulkaisut antoivat sekä siloitellun että osin oikohöylätyn, jopa vääristellyn kuvan Latvian lähimenneisyydestä, muun muassa Neuvostoliittoon liittymisestä. Olin kirjoittanut edelliseen virkkeeseen myös sanan ”tietenkin”, mutta se on turha sen vuoksi, että oleellista tällaisissa tilanteissa on lähinnä yksi juttu: se, mitä jätetään sanomatta. Sen selvittämiseen on kuitenkin yksi hyväksi havaittu, mutta ehkä yhä enenevässä määrin vähemmän käytetty keino: etsitään ns. muualta sitä kaikkea mahdollista tietoa, jota maailmasta voi löytää.

 

Mutta jotta osaisi edes asettaa itselleen tehtäväksi tiedon etsimisen, on alettava miettiä kuten teki kirjaansa valmistellessaan Sven Olov: pitää pohtia, mitä kaikkea muuta kuin jo julki kerrottua johonkin asiaan voi liittyä. Ja toiseksi, yhtä tärkeää, on perata ne kaikki mahdolliset ja mahdottomat lähteet, joissa tällaista tietoa voi olla.

 

On myös oltava kiitollinen siitä, että 1960-luvulla ei ollut internetiä kaikkine ilmiöineen. Jos Enquist olisi kirjoittanut tietonsa ja pohdintansa blogiinsa, olisinko milloinkaan törmännyt hänen tekstiinsä? Ehkä googletus jollakin sopivalla hakusanalla olisi johtanut perille, mutta epäilen suuresti sitä (vaikka en voikaan asiaa suuntaan tai toiseen kokeellisesti todistaa). 

Olen siis erittäin kiitollinen siitä, että on olemassa kirjoja, joihin kerran präntätty on ja pysyy ja on löydettävissä niin kauan kuin ihmiskunta ymmärtää pitää yllä toimivaa kirjastoverkostoa.

 

Tietenkin kirjoja kielletään, suljetaan kellareihin ja poltetaan, mutta se on toinen tarina: useimpien niistä olemassaolo kuitenkin tiedetään ja tekstikin on löydettävissä tavalla tai toisella. Tästä kyllä voimme kiittää myös internetin ylläpitäjiä. Samalla on kuitenkin varoitettava, että internetin välityksellä meille tarjotaan myös tekstejä, joita ei oikeasti ole olemassa, jotka eivät ole sitä mitä ne väittävät olevansa.

 

Varmuuden vuoksi en ainoastaan julkaise tätä tekstiä blogissani vaan myös tulostan sen arkistooni. Jälkimmäistä kappaletta ei ole niin helppo hakkerien peukaloida kuin tätä.

 

julkaistu 28.3.2024