tiistai 31. maaliskuuta 2015

Oppaiden avulla terve menoa Latviaan

Matkaoppaiden tekijät ovat moniosaavia ja kaikkitietäviä. He ovat maantiedon, historian, kulttuurin, talouden ja jossakin maassa tai kaupungissa paikasta toiseen liikkumisen, asumisen sekä ruoan ja juoman nauttimisen asiantuntijoita.

Monelle kirjalle voi antaa kiitoksen pientenkin yksityiskohtien hallinnasta, tarkkojen neuvojen antamisesta. Neuvojen hyödyllisyys riippuu toki myös matkustajan omista suunnitelmista ja matkalla eteen tulevista tekijöistä. Mutta tällaiset repussa tai auton hansikaslokerossa olevat oppaat voivat pelastaa monelta mutkalta ja auttaa löytämään mielenkiintoisia asioita.

Tarkka lukeminen kuitenkin opettaa, että tieto "kaikesta" ei välttämättä merkitse taitoa saada aikaan eheä ja edes hetken aikaa kestävä lopputuote. Matkaoppaita uhkaavat elävän elämän mukanaan tuomat muutokset sekä se, että niiden nurkkia nakertaa rottien lailla tekijöidensä herkkyys sortua omiin näkemyksiinsä. Toisin sanoen tekijät unohtavat, että he kirjoittavat tuhansille, jotka ovat erilaisia kuin he itse – ja jopa tietävät enemmän kuin he.

Tällaisia ajatuksia tulee mieleen kolmen Latviaa käsittelevän matkaoppaan äärellä. Jokaisella on ansionsa, mutta jokaisesta löytää myös huomautettavaa.

On ihailtavaa, miten paljon tietoa tällaisen oppaan tekijä pystyy kokoamaan ja hallitsemaan ilman, että tuloksena on täysi kaaos. Yksityiskohtia on paljon, pieniin virheisiin ei kannattaisi puuttua. Sitä paitsi kun on kyse painetusta kirjasta pitää varautua siihen, että jo puoli vuotta painamishetkestä moni asia on muuttunut. Kirjaan jäävät tietyt tiedot, mutta hotellit, ravintolat, museot jne. muuttavat aukioloaikojaan ja jopa sulkevat oviaan ja muuttavat uusiin osoitteisiin.

Kirjojen rakenteessa on joskus ihmeteltävää. Teos, joka väittää olevansa "sankarimatkailijoita" varten (ja Tero H. Savolainen pystyykin tähän haasteeseensa vastaamaan), aloittaa tekstinsä kuivalla historiakatsauksella. Miksi?

Moitteen annan siitä, että matkaoppaat eivät ymmärrä rooliaan. Kun yhdessäkään näistä teoksista ei ole lähdeluetteloa viitteistä puhumattakaan, oletan että kirjoittajat tietävät, mitä ovat paperille laittaneet. Näin ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi Markus Lehtipuu ymppää tietojen sekaan antipatioita tavalla, joka ei ole asiateokselle sopivaa. Jos kyse olisi poliittisesta pamfletista, tuon kaiken hyväksyisin.

Protestoin sitäkin, että matkaopas heittäytyy maailmanhistorian asiantuntijaksi. Esimerkkejä. "Latvian kansa on maailman kiusatuin kansa." (Lehtipuu, s. 30; miten tällaista ylipäätään voi mitata?) Helmikuussa 1918 Liepajan kirkossa vannoi lippuvalan 1.700 suomalaista jääkäriä (Ari Taipale, s. 71; jääkäreitä oli yhteensäkin vain 1.895, ja vain noin 950 heistä oli Latviassa vuonna 1918!). Latvian historiallinen kehitys suurvaltojen välissä on ollut samanlainen kuin Suomen (Savolainen, s. 9; olen eri mieltä, koska maailmansotien rintamat eivät kulkeneet Suomen poikki). Sekin on erikoista, että yksi kirjoittaja väittää TASS:n julkistaneen Latvian kesän 1940 kansanäänestyksen tuloksen 12 tuntia äänestyksen jälkeen, toinen taas 12 tuntia ennen vaalihuoneistojen sulkeutumista. Olisiko asiallisten lähteiden käyttö ja lähdekritiikki paikallaan?

Teoksista löytyy asia- ja kirjoitusvirheitä, joiden luetteleminen vaatisi pitkän käsittelyn. Suurin syy niihin lienee se, että Suomessa tällaisia kirjoja tehdään ns. kotipajoissa vailla asiantuntijaryhmien apua. Jos varsinkin Taipale ja Lehtipuu olisivat malttaneet luetuttaa tekstinsä ennen kirjapainoon lähettämistä parilla kolmella Latviaa tuntevalla, monelta virheeltä olisi säästytty. Epäilen kuitenkin, että Lehtipuun venäläisinhon  taltuttamiseen tarvittaisiin lujempaa kättä kuin naapuriapua.

Lehtipuun asennetta kuvaa määrittely neuvostoaikana pystytetystä sodan päättymisen (1945) muistomerkistä: " [...] korkea tornimainen hökötys, väkivaltaisia äijiä ja tekopyhä naisfiguuri [...]". Saadakseen uhoonsa lisää voimaa Lehtipuu väittää runoilija Janis Rainisin olleen 1800-luvun lopulla venäläisten vankina, vaikka hän todellisuudessa oli karkotettuna ja ihan työkykyisenä ensin Pihkovan, sitten Vjatkan alueella. Monessa yhteydessä tulee vastaan, että kirjoittaja on etsimällä etsinyt sanat, joilla tuomita venäläiset latvialaisten pahimmiksi vihollisiksi.

Lapsellisimmillaan Lehtipuu on kun hän tulee Vidzemeen ja ravintolan nimeltä Putninkrogs ovelle. "Paikan nimi ei viittaa Venäjän diktaattoriin vaan lintuun." Putns on latvian kielessä lintu, mutta mitä ihmettä tällä heitolla on tekemistä Venäjän kanssa? Yhtä hyvin voisin ilkeyksissäni väittää sanan lehtipuu kovasti muistuttavan sanaa hirsipuu... Lehtipuu siis samaistaa neuvostovallan ja venäläisyyden, sama virhe on myös Taipaleella.

Taipale antaa ymmärtää, että luterilaisuus olisi Latvian valtauskonto. Kuitenkin hänen itsensä antamista luvuista voi laskea, että ortodoksien ja katolisten osuus uskovaisista on vähintään 61 prosenttia muslimit yms. jäävät tässä numeroiden ulkopuolelle.

Näiden oppaiden avulla voi kuitenkin löytää paljon mielenkiintoista, suomalaisille ihan uutta. Voi löytää myös sellaista, mikä on ollut uutta latvialaisillekin silloin, kun eräät tiedon sulut ovat auenneet runsaan parin viime vuosikymmenen aikana.

Esimerkiksi Līgatnessa Gaujan kansallispuistossa on yhdeksän metriä maanpinnan alapuolella betonin suojassa noin 70 huoneen kokoinen bunkkeri. Se on ydinsodan tms. varalta rakennettu, ilmeisesti maan johtoa ajatellen. Rakennelma paljastui vasta vuonna 2003 ja siihen voivat nyt myös turistit tutustua. Kuurinmaan Talsista löytyy 1500-luvulta peräisin oleva luterilainen kirkko, jossa toimi pappina Carl Amenda. Hän oli Ludvig van Beethovenin ystävä ja Wolfgang Amadeus Mozartin lasten opettaja. Riiasta pohjoiseen löytyy parooni von Münchausenin museo. Se on kylässä, jossa hän asui jonkin aikaa sen jälkeen, kun hän Venäjän armeijan palkkasotilaana oli ollut Turkkia ja Ruotsia vastaan käydyissä sodissa.

Taipaleen ja Lehtipuun teoksille on annettava kiitos erittäin hyvästä kuvituksesta ja huolella tehdyistä kartoista. Ne havainnollistavat kerrottua, vaikka varsinkin karttojen suhteen kannattaa aina luottaa eniten ajankohtaisiin, usein ilmaisiin matkailupalveluihin. Taipale on elävöittänyt kerrontaansa viehättävästi kansantarinoiden lyhennenelmillä. Savolainen puolestaan puhuu havaintojensa ja kokemustensa kautta uskottavammin kuin kaksi muuta matkaoppaiden tekijää.

Ari Taipale: Pitkin poikin Latviaa. Tallinna-kustannus Oy 2007, 264 s.
Markus Lehtipuu: Latvia. Suomalainen matkaopas Finnish Travel Guide Oy (Ltd) 2013, 256 s.
Tero H. Savolainen: Sankarimatkailija Latvian maakunnissa. Like Kustannus Oy 2013, 296 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 31.3.2015.

Näissä teoksissa havaittuja virheitä yms.

Anglikānu Baznīca = anglikaaninen kirkko (ei englantilainen, kuten Taipale s. 35).
Mihail, ei Mikhail Eisenstein, arkkitehti (englantilainen transkriptio Taipaleella ja Lehtipuulla).
"Puna-ampujat" (Taipale s. 42); "pyssymiehet" (Lehtipuu s. 88); kyse on tarkka-ampujista, kivääriampujista.
Dünaberg, po. Dünaburg (Taipale, s. 51).
Venäjän, Valko-Venäjän ja Liettuan suurlähetystöt ovat Daugavpilsissä. Eivät, vaan Riiassa. (Taipale, s. 53).
Liepajan talousvyöhyke perustettiin vuonna 1977; po. vuonna 1997 (Taipale s. 62).
KGB = "pahamaineinen sotapoliisiyksikkö"; po. Neuvostoliiton turvallisuusorganisaatio (Taipale, s. 79).
Pskov on suomeksi Pihkova; Taipale ei tätä tiedä (mm. s. 105).
Vilānin kaupungista löytyy venäläisiä vastaan v. 1999 taistelleiden sankarien muistoristi; historia ei tunne tällaista taistelua (Taipale, s. 153).
"... sanomalehtinainen Anna Zigure ..." Tarkoitetaan kääntäjä, kirjailija, ent. suurlähettiläs Anna Žīgurea (Taipale, s. 179).
Jääkärit olivat ensimmäisessä maailmansodassa taistelleita suomalaisia erikoisjoukkoja. Tarkoitettaneen, että jääkärit olivat Saksan itärintamalla taistelukoulutuksessa. (Taipale, s. 185).
Jääkärit olivat taisteluissa vuosina 1914–1918; he tulivat rintamajoukkoihin vasta keväällä 1916 (Taipale, s. 185).
Taivutetaan Riika – Riikan, mutta toisaalta Rainis – Rainiksen. Kirjoittajan perustelu kielitoimiston ohjeen (Riian) vastaiselle taivutukselleen (Riikan) ei vakuuta (Lehtipuu).
Liiviläinen sankari Imauts, po. Imants (Lehtipuu, s. 19, 61, Savolainen, s. 13).
Zionismi, po. sionismi (Lehtipuu, s. 105).
Parooni Münchausen seikkaili "ympäri maailmaa"; po. Venäjällä Turkin ja Ruotsin vastaisissa sodissa (Lehtipuu, s. 123).
Jūrmala on suomeksi merenranta, ei hiekkaranta (Lehtipuu, s. 124).
Sota on latviaksi karš, ei kara (Lehtipuu, s. 151).
Kansalaisoikeuksia ajanut Helsinki-ryhmä sai nimensä "1986 Helsingissä pidetystä kokouksesta". Po. vuonna 1975 pidetystä... (Lehtipuu, s. 161).



maanantai 30. maaliskuuta 2015

Kädenojennus yli Itämeren

Hyvin toimitettu usean kirjailijan novellikokoelma antaa lukijalle kaunokirjallisen nautinnon lisäksi muutakin. Samalla lukemisella voi saada monipuolisen kuvan jonkin aikakauden ja maan kirjallisuudesta.

Latvialaisen novellitaiteen kokoelma on tällainen teos. Maan kirjallisuutta tunnetaan Suomessa niin vähän, että tällaisia esittelyjä tarvitaan.

Mukana on tekstejä 11 kirjailijalta vuosisadan vaihteesta 1970-luvulle. Kun kirjailijat on lisäksi esitelty ja Latvian kirjailijaliitossa työskentelevä Anna Žīgure johdattaa lukijan latvialaiseen kulttuuriin ja varhaisiin latvialais-suomalaisiin kulttuurisuhteisiin, on saatu aikaan myös tietokirja.

Latvian klassikoista Rūdolfs Blaumanis tuli Suomessa jonkin verran tutummaksi, kun Porin Teatteri viime vuonna esitti hänen näytelmäänsä Indranin perhe. Nyt julkaistu novelli Raudupen emäntä sijoittuu sekin maalaisympäristöön. Se ja joukko muita novelleja julkaistiin jo 1920-luvulla ilmestyneessä suomennoskokoelmassa.

Vuonna 1908 (Suomessa Punkaharjulla) kuolleesta Blaumanisista on niin ajallisesti kuin tyylillisesti pitkä matka esimerkiksi Alberts Belsiin, vuonna 1938 syntyneeseen monipuoliseen nykyelämän kuvaajaan. Yhteistä heille on se, että muiden latvialaisten kirjailijoiden tekstiä ei Suomessa ole aiemmin julkaistu.

Blaumanisin novellikokoelma lienee suurimpien kirjastojen varastoissa, ja hyllyltä löytynee vuonna 1976 suomeksi julkaistu Belsin romaani Häkki. Se on symbolinen kertomus yksilön ja yhteisön suhtaista. Uudessa kokoelmassa julkaistu kertomus Sukellusveneen kapteeni on mielenkiintoinen kuvaus pelon vaikutuksista poikkeustilanteessa.

Muista kokoelman kirjailijoista on syytä mainita nykyajan naisen kuvaaja Regīna Ezera ja "kireän" juonen taituri, dekkareitakin tehnyt Vladimirs Kaijaks. Tässä kokoelmassa Ezeralta julkaistu Koti-ikävä liikkuu epätavallisessa ympäristössä ja sen päähenkilö on kotiaan kohti kulkeva koira. Loppuratkaisu tekee tästä muutoin londonmaisesta tarinasta yllättävän, tuo siihen uuden ulottuvuuden.

Jokunen vuosi sitten ihailin Vladimirs Kaijaksin valtaisaa vanhaa kirjoituspöytää ja suurta avainkokoelmaa eteisen seinällä. Ne kuvaavat hyvin hänen luonteenlaatuaan kirjailijana, ja siihen sopivat hyvin myös piippu ja myhäilevä ilme. Kaijaks on hyväntahtoisesti mutta määrätietoisesti etenevä kertoja, joka usein vie lukijan pelon, syyllisyyden ja rikosten maailmaan. Hän kuvaa esimerkiksi syrjäänvetäytyjää, jonka on tapahtumien pakosta kuitenkin toimittava. Pelon seurauksena voi olla myös rikos. Tässä kokoelmassa novelli Mykkä luo tiivistä tunnelmaa paikalleen juuttuneen virkamiehen elämästä.

Esittelysanoissaan Anna Žīgure puhuu kauniisti kädenojennuksesta. Ystävät Itämeren toiselta rannalta ojentavat kätensä, jossa on heidän ajatuksistaan kertova kirja. Sen ottaa vastaan mielihyvin ja onnittelee tekijöitä ja kustantajaa hyvästä työstä.

Viime aikoina on Neuvostokirjallisuutta-sarjaa moitittu itsestäänselvyyksien kirjastoksi. Kuitenkin tässäkin tapauksessa suomalaisen lukija voi tutustua johonkin sellaiseen, mistä ennen on ollut vain aavistus.

Koti-ikävä ja muita latvialaisia novelleja. Toimittanut ja (venäjän kielestä) suomentanut Ulla-Liisa Heino. Esittely Anna Žīgure. Weilin & Göös 1985, 254 s.

Kirjoitus julkaistiin ensi kerran Satakunnan Työssä 11.7.1985 Blaumanisin ja Kaijaksin henkilökuvien kera.



Rūdolfs Blaumanis.

Miten ymmärtää, mitä he puhuvat?

Latvialaista kirjallisuutta on suomennettu niin vähän kuin yhteen kouraan mahtuu, ei yhtään enempää. Niinpä tutustuminen maan nykykirjallisuuteen ei oikein onnistu kuin mutkien kautta – ilman latvian taitoa, jota vain harvalla on.

Ennen matkaani Riikaan olin lukenut Vladimirs Kaijaksin (1930–2013) novellin Mykkä englanninkielisenä. Syyllisyyden ongelmaa käsittelevä tarina, jossa ihminen joutuu yllättäen tekemään tiliä lapsuudenaikaisesta käyttäytymisestään.

Näin vähän kirjailijasta tiesin kun hänet tapasin.

Kaijaks on kirjoittanut sota-ajasta ja nykypäivästä. Anna Žīgure oli lahjoittanut minulle kaksi Kaijaksin kirjaa – käännöksiä venäjästä. Kun sitten keskustelin Kaijaksin ja hänen kirjailijapuolisonsa Māra Svīren (oikea sukunimi Kaijaka; s. 1936) kanssa heidän yhteisessä työhuoneessaan kahvikupin ääressä, puhuimme myös näistä kahdesta kirjasta. Mutta kun puhuin Vladimirsin kanssa huonoa venäjää ja Māran kanssa huonoa englantia niin ajattelin, että vasta kirjojen kautta voisin päästä lähemmäs itse asiaa, Kaijaksin ajatusmaailmaa.

Olisi löydettävä oikotie Latvian kirjallisuuteen. Mutta voiko sellaista olla? Voi tai ei, Itämeren rannoilla asuvien ihmisten kanssakäymisen ja toistensa tuntemisen tulisi olla nykyistä paremmin järjestetty. Mutta tällä hetkellä ei löydy aktiivista kääntäjää, löytyneekö aktiivista kustantajaakaan.

Suomesta latviaksi kääntäviä kyllä on: ennen muuta Anna Žīgure, joka viimeksi on tehnyt työtä muun muassa Maiju Lassilan Viisaan neitsyen parissa.

Kaijaksit kuljettivat minua pitkin ja poikin Riian uusimpia asuinalueita. Suuria kerrostaloja ja uusia tekeillä. Mutta myös kouluja, kulttuuritaloja ja kauppoja kerrostaloalueiden sydämessä. Kaikki siis hyvin? No, kerrotalorakentaminen on kerrostalorakentamista, niin kapitalismissa kuin sosialismissa.

En tiedä, mitä kaikkea Vladimirs Kaijaks ajatteli, kun hän Žigulin (Suomessa: Lada) ohjaimissa kieputti minua pitkin uutta Riikaa. En tiedä, ajatteliko hän tätä kaupunkiaan ja sen asukkaita niinkuin eestiläinen Mati Unt, joka teki kirjan Tallinnan Mustamäen asukkaista. Varmaan hän ajatteli lyhyesti sanottuna elämää, ihmisiä, ongelmia.

Ongelmamme on löytää tie noihin ajatuksiin ja tuohon kirjallisuuteen, seurata tarkemmin mitä Itämeren muilla rannoilla tapahtuu.

PS. Lyhyt kuvaus siitä, mitä välineitä on otettava käyttöön, kun muutama Itämeren eri rannoilta kotoisin oleva ihminen nauttii aamiaista tallinnalaisen hotellin ravintolassa. Läsnä: virolainen kirjailija ja näyttelijä; latvialainen kirjailijaliiton sihteeri ja autonkuljettaja ja suomalainen toimittaja. Kielet (jotka olivat tarpeen, jotta kaikki haluttu saatiin selvitetyksi): viro, latvia, venäjä, englanti, saksa ja suomi.

Kirjoitus on julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 29.1.1981. Muokattu ja täydennetty mm. henkilötietojen osalta.

Vladimirs Kaijaks (saksaksi)
Māra Svīre (latviaksi)



Vladimirs Kaijaks ja Māra Svīre, joulukuu 1980 (kuva: Aimo Ruusunen).

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Niin lähellä ja kaukana

Ensimmäisen kerran kirjoitin Latvian kulttuuriin liittyvistä asioista lokakuussa 1980, ja saman vuoden lopulla tein ensimmäisen kunnollisen tutustumismatkan Riikaan.

Sen jälkeen vettä on virrannut niin Daugavassa, Kokemäenjoessa kuin kaikissa muissakin uomissa. Maailma on muuttunut ja paljon on asioita välillä unohtunutkin. Jotkut ovat lähteneet pois luotamme, mutta sanat ja ajatukset ovat jääneet.

Lämmöllä muistan Pēteris Zirnītisiä, jonka poismenosta on kulunut pian 14 vuotta. Hänen elämänkokemuksensa ja asenteensa ovat olleet esimerkkeinä niinä hetkinä, kun ei ole oikein tiennyt mihin tienhaarasta pitäisi kääntyä. Pois on mennyt myös Laima Žihare-Loidl, jonka näkemykset ja tuskasta sanoiksi siinnyt ymmärrys varsinkin Latvian vaikeina kuukausina neuvostokauden lopulla sekä Jugoslavian kansojen kärsimyksen hetkillä merkitsevät minulle yhä paljon.

Näinä vuosikymmeninä Latvia on ollut meille suomalaisille Anna Žīguren sanoin niin lähellä (mutta kuitenkin jostakin syystä kaukana).

Voi pohtia, miksi läheisyydestä huolimatta on tuo etäisyys. Yksi syy on, että Latvia jää jotenkin horisontin taakse, kun katsomme yli Suomenlahden. Ei ole ollut yksi kerta, kun media ja jopa virallisempi taho on sekoittanut keskenään Latvian ja Liettuan. Näitä naapureitamme tunnemme edelleen hävettävän vähän. Korostamme kielisukulaisuutta virolaisten kanssa, mutta haemme heiltä eniten alkoholia.

Oma kiinnostukseni Latviaan lähti 1970-luvulla siitä, että Porilla ja Riialla oli ystävyyskaupunkisuhde (joka edelleen jatkuu, nyt jo 50. vuotta!). Nuorison ystävyysjunamatka kesällä 1975 tarjosi mahdollisuuden tutustua ensimmäisen kerran Riikaan. Käänsin kaksi kirjallisuutta esitellyttä artikkelia, jotka julkaistiin vihkosena.

Lokakuussa 1980 väitin lehdessä, asiaan syvällisesti perehtymättä, että Latvian kirjallisuuden tekevät tutustumisen arvoiseksi sen perinteet ja monisärmäisyys. Pitkään tosin ei ollut mahdollisuutta perehtyä aiheeseen kuin harvojen käännösten välityksellä, eikä tilanne ole ratkaisevasti muuttunut. Tosin jokainen vuosi tuo aina uutta, käännetyn kirjallisuuden kokonaismäärä sentään kasvaa.  Kustantajat ja kääntäjät ovat median ohella avainasemassa, sillä emmehän osaa pyytää sellaista, mistä emme tiedä mitään.

Oma tämänkertainen annokseni on sekalainen kokoelma vanhaa ja uutta, Latvian lipun punaista, taivaan ja vesien sinistä ja luonnon vihreää. Toimikoon palsta muistutuksena siitäkin, että myös tietokirjallisuudessa on saatavilla lukemisen arvoista Latviasta ja sen asukkaista.

Miksi aloittaa juuri maaliskuussa? Sehän on taas toivoa täynnä. Latvialaisen perinnetiedon mukaan juuri maaliskuussa luonto herää talven jälkeen uuteen elämään: hyönteiset alkavat liikkua ja monet muutkin avaavat silmänsä nähdessään pidentyneen päivän ja tuntiessaan auringon lämmön.

Tällainen heräämisen päivä on 25. maaliskuuta, Māran päivä. Kansanperinteessä Māra on Äiti Maa, korkein jumalattarista. Jossakin määrin hänet yhdistettiin toiseen jumalattareen Laimaan. Kristinuskon tultua hänet sekoitettiin myös Mariaan, ja niinpä Māran päivää on vietetty myös 15. elokuuta.

Toisaalta 25. maaliskuuta on Nyky-Latvian kalenterissa yksi niistä päivistä, jolloin suruliputetaan muistellen kommunistivallan aikana tapahtuneita väkivallantekoja ja murhia.

Maaliskuulla on siis merkitystä.

Huom. Yritän kirjoittaa nimet latvialaisittain. Pitkät vokaalit merkitään niiden päällä olevalla viivalla (esim. ā, ī) ja pehmeät konsonantit niiden ylä- tai alapuolella olevalla heittomerkillä (esim. ġ, ņ). Š ja ž taitavat jo kuulua yleissivistykseen myös suomen kielessä.

Lähettiläs monin eri tavoin

Jo 1970-luvulta alkaen kulttuurisuhteita rakentanutta Anna Žīgurea voi sanoa lähettilääksi monella eri tavalla. Hän on kääntänyt suomalaista kirjallisuutta, tutustuttanut latvialaisia muun muassa F. E. Sillanpäähän, Veikko Haakanaan ja Maiju Lassilaan. Hän on ollut latvialais-suomalaisessa kanssakäymisessä monessa muussakin mukana – jopa suurlähettiläänä.

Kuten Žīgure omaelämäkerrallisessa teoksessaan Kuitenkin niin lähellä kertoo, kaikki alkoi suomalais-ugrilaisten kielten opiskelusta Tarton yliopistossa sekä siitä, että Riian kaupungin valtuuskunta otti vastavalmistuneen kääntäjän tulkiksi ystävyyskaupunkiin Poriin vuonna 1973. Sitä on seurannut monia matkoja, mutta niin on kulkenut Latviakin: alle 20 vuodessa maa itsenäistyi uudelleen, ja nyt tätä aikaa on eletty jo yli 20 vuotta.

Kahdessa teoksessaan Anna Žīgure valottaa niin kotimaansa historiaa, latvialaisten vaiheita kuin kulttuurielämän ilmiöitä sekä myös suhteita suomalaisiin. Vuonna 2000 ilmestyi Latvian maa ja taivas. Vaikka luonnon ja elämän ympäristön kuvaamisella on tärkeä sijansa teoksessa, sen nimeen sopisi myös "kansa". Tekijä esittelee myös 1900-luvun historian tapahtumia taustalla pitäen joitakin tuttaviaan. Ylipäätään kirja antaa mahdollisuuden kurkistaa latvialaisten "kyökin puolelle". Maantiedekin avautuu, siitäkään meillä ei ole tarkkaa käsitystä.

Kuitenkin niin lähellä on henkilökohtaisempi, muistelmateos. Mutta se ei ole vain sitä: Žīgure osaa yhdistää oman ja muiden elämäntarinat, itse kokemansa ja muilta kuullun. Hänen taitonsa yhdistää lähimenneisyys siihen mitä on (kirjoittamishetkellä) tässä ja nyt on kadehdittava. Teokselle antaa dramatiikkaa päiväkirja, jota Žīgure piti vuoden 1990 lopulla ja vuonna 1991, itsenäistymisen dramaattisina kuukausina.

Henkilökohtaisen kokemuksen yhdistyminen kokonaisuuksiin avaa lukijan silmiä ymmärtämään sitäkin, millaiset painolastit toisaalla ja henkiset piilevät voimavarat toisaalla ovat vaikuttaneet latvialaisten viime vuosikymmeninä tekemiin ratkaisuihin.

Historiasta on tärkeää muistaa sekin, mistä ei neuvostoaikana puhuttu. Tämänkin vuoksi Anna Žīguren kertomalla sekä oman sukunsa ja perheensä että ylipäätään latvialaisten kokemuksista on pysyvä merkitys. Useimmille meistä suomalaisista tämä on paitsi uutta myös sellaista, jonka vaikutusta ihmisiin ei voi ymmärtää, jos ei asioita näytetä myös henkilökohtaisella tasolla. Sen Žīgure osaa tehdä peittelemättä, mutta silti sopivalla hetkellä hyväntahtoinenkin hymy poskillaan; hän tietää mitä kannattaa sanoa ja miten.

Anna Žīguren kirjoihin kannattaa palata yhä uudelleen. Tähän sopii henkilökohtainen mietelmä aiheesta, jota kirjoittaja ei muistele, mutta joka tuli teoksen Kuitenkin niin lähellä uudelleenlukemisen jälkeen mieleen. Kyse on siitä, millaista hämmennystä Latvian uudelleenitsenäistyminen aiheutti Suomessa. Näin tapahtui ainakin Porissa, missä suhteita ystävyyskaupungin asukkaisiin oli 25 vuoden ajan pidetty yllä muun muassa Suomi-Neuvostoliitto-Seuran kautta. Kun Neuvostoliittoa ei enää ollut ja kun moni muukin asia näytti menevän uusiksi (särkyvän, monet ajattelivat), ei oikein tiedetty mitä tehdä. Latvia-yhteistyö joutui muutokseen, jonka analysointi voisi olla paikallaan jossakin toisessa yhteydessä.

Porissa Anna Žīgure ("Tsikure", kuten on tapana sanoa) on tuttu siis 1970-luvulta alkaen. Suomalaisten laajempaan tietoisuuten hän tuli Baltian maiden itsenäistyessä. Kutsuessaan hänet kunniajäsenekseen Suomen Kirjailijaliitto aivan oikein korosti pitkiä ja vahvoja siteitä suomalaiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen. "Täydellisellä suomen kielen taidollaan, avoimuudellaan ja valoisuudellaan Anna Žīgure on solminut merkittäviä ystävyys- ja yhteistyösiteitä kulttuurielämän edustajiin ja laajentanut suomalaisten näkökulmaa Latvian ja muidenkin Baltian maiden todellisuuteen." Tähän pitää lisätä, että kulttuurilähettilään työn lisäksi yli kuusi vuotta kestänyt diplomaatin ura Helsingissä merkitsi paljon Suomen ja Latvian suhteille.

Anna Žīgurelta on julkaistu Latviassa, Virossa ja Suomessa elämäkerta- ja historiateoksia. Lukijat odottavat uusia.

Anna Žīgure: Kuitenkin niin lähellä. Suom. Hilkka Koskela. Otava 1997, 255 s.
Anna Žīgure: Latvian maa ja taivas. Suom. Hilkka Koskela. Otava 2000, 224, karttaliite.


Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 16.3.2015.




torstai 5. maaliskuuta 2015

Kertomus kirjoittamattomasta historiikista

Eräänä syksynä Porin kaupungintalolla kehiteltiin ajatusta teoksesta, joka kokoaisi tietoa kaupungin ja Latvian pääkaupungin Riian ystävyyssuhteiden vaiheista. Ajatus syntyi, kun huomattiin suhteiden täyttävän 50 vuotta vuonna 2015.

Näin pitkän suhteen dokumentointi olisi varsin ainutlaatuista. Jotakin vastaavaa on tehty vain kun Vaasa ja Pärnu julkaisivat oman teoksensa vuonna 2006. Tämän kirjan tapaan Porissakin oli ajatuksena, että kyse on yhteistyöstä: kirjaa tehtäisiin niin Suomessa kuin Latviassa. Tästä sovittiinkin alustavasti Riian kaupungin johdon kanssa.

Kirjan aikaansaamista valmisteltiin noin kaksi vuotta. Olin antanut suostumuksen teoksen toimittamiseen, ja siksi seurasin valmistelutyötä niin tiiviisti kuin kaupunkiorganisaation ulkopuolisena pystyin ja kehtasin. Palkkatuloa ei tästä syntynyt. Joitakin kuluja maksettiin, mutta niistäkin maksaja tinkasi epäurheilijamaisella tavalla.

Minua hämmästytti kolme asiaa, joista yksi kirkastui vasta kun suunnitelmasta jo oli luovuttu. Ensimmäinen seikka: kaupunginjohtaja halusi monissa eri käänteissä varmistua siitä, että olen käytettävissä tähän työhön, mutta mitään sopimusta ei silti tarjottu. Toinen erikoisuus oli omituinen vastuiden pompottelu kaupungin organisaatiossa. Kolmas seikka paljastui vuodenvaihteessa 2012–2013: pitkän valmistelun aikana oli laskettu vain yhden rahoitusmallin varaan. Kun se ei toteutunut, työ keskeytyi. Toisenlaisella omalla budjetoinnillaan kaupunki olisi kyennyt asian hoitamaan.

Tiivistäen: kaupungin organisaatiossa valmisteluaika käytettiin lähinnä asiasta puhumiseen ja erilaiseen huopaamiseen. Eräät henkilöt kyllä tekivät asiantuntevasti ja konkreettisesti jotakin. Lopulta päädyttiin, kaupungin johdon salamyhkäisellä päätöksellä, hankkeesta luopumiseen ainakin muodollisena syynä se, että rahoitus ei järjestynyt. Edes loppumetreillä ei vaivauduttu selvittämään, löytyisikö jokin muu ratkaisumalli.

Työ ei kuitenkaan mennyt hukkaan, olen nimittäin arkistoinut kaiken. Laadin esiselvityksen, tein yhden syvähaastattelun ja luetteloin ystävyyskaupunkisuhteista julkaistuja lehtijuttuja ja arkistoaineistoa. Tein luettelon omista Latvia-muistiinpanoistani (lähes 50 yksikköä) vuodesta 1975 aina 2000-luvun alkuun. Uusia muistiinpanoja kertyi noin 200 sivua. Kaikkiaan kävin läpi aineiston, joka mapitettuna on yli tuhat sivua. Ehkä jollekin joskus on tästä kaikesta hyötyä.

Haastatteluja oli tarkoitus tehdä enemmänkin. Monien jahkailujen ja aikataulumuutosten jälkeen kutsuttiin koolle tapaaminen, johon olisi tullut kymmenkunta ystävyyskaupunkisuhteissa eri vuosikymmeninä mukana ollutta entistä ja silloista porilaista. Aikomuksena oli keskustella mm. siitä, keitä ja mistä asioista voidaan haastatella. Tapaaminen oli tarkoitus järjestää elokuussa 2012. Sen peruuttaminen tapahtui kaupunginjohtajan määräyksestä (asiaa hoitavien kanssa neuvottelematta) varsin dramaattisesti.

Hankkeen asialliselle valmistelulle soitettiin näin kuolinkelloja – jo ennen kuin rahoituspäätöksestä oli tietoa.

Toivon, että tällainen teos tai jotakin vastaavaa tehdään vielä joskus.

Tätä juttua ei seuraa bibliografisia tietoja. Teosta ei ole tehty eikä painettu.

Lauluissa on elämä

Latvialaiset ymmärtävät, että heidän kansalliseepoksekseen kutsuttu Lāčplēsis ("Karhunkaataja") on oikeasti Andrejs Pumpursin runoelma, jossa on käytetty kansanrunojen aiheita.

Sen sijaan latvialaiset tietävät, että heidän kaikkine muunnelmineen noin 1,2 miljoonaa kansanlauluaan, useimmat nelisäkeisiä arkielämän tilanteisiin liittyviä pikku runoja, ovat oikeaa ja alkuperäistä viisautta ilman minkään pumpursin tai hampursin jälkikäsittelyä.

Näiden runojen eli laulujen keruu alkoi Latvian maaseudulla, missä valtaosa kansasta tuohon aikaan asui, jo 1700-luvulla. Varsinaisesti se sai vauhtia 1800-luvun puolivälissä. Siihen aikaan kehittyi runoinnostus ja kansallinen herääminen myös Virossa ja Suomessa.

Latviassa asiaan vaikutti myös se, että eräät kansalliseen heräämiseen keskeisesti vaikuttaneet nuoret opiskelivat läheisessä Tarton (latviaksi Tērbata) yliopistossa, työskentelivät sitten latviankielisessä julkaisutoiminnassa keisarikunnan pääkaupungissa Pietarissa – ja että eräs keskeisimmistä henkilöistä, Krisjānis Barons, pystyi kaukana Moskovan lähellä keskittymään Latviassa kootun aineiston järjestelyyn ja julkaisemiseen. Kerääjiä oli monia, tehty työ oli joka tavalla arvioiden valtava.

Runojen, dainojen (dainas) julkaisussa päästiin jo Baronsin 80-vuotispäivän alla kahdeksaan eri teokseen, joissa oli yhteensä 6 256 sivua ja 217 996 toisintoa.

Kun jälkikäteen pohditaan 1800-luvun kansallista heräämistä voidaan väittää, että "kansanrunouden tehtävänä oli kohottaa kansalaisten itsetuntoa ja herättää arvostusta omaa kieltä ja kulttuuria kohtaan". Tämä oli se mitä tapahtui, mutta eihän kansa alun perin tämän vuoksi värssyjään tehnyt. Kuten Krisjānis Barons jo giganttisen työnsä alkumetreillä tajusi, laulut kertoivat elämästä sellaisena kuin se eri tilanteissa koettiin. Ilot ja surut, syntymät, seurustelu ja avioituminen, sukupolvien väliset suhteet, vanheneminen, kuolema, kaikki tämä on läsnä. Runoissa käytettiin myös symbolista, luonnon ilmiöistä lainattua kuvausta. Esimerkiksi miehen vertauksena käytettiin tammea, naisen lehmusta, myös perhesuhteet piilotettiin usein luonnonvertauksiin.

Lauri Harvilahden toimittama ja suomentama dainojen kokoelma on suppea, mutta uskoakseni valaiseva valikoima kansan synnyttämään aarteeseen. Lehmuksen tytär tammen poika tarjoaa sekä alkuperäistekstin että käännöksen. Tämä antaa lukijalle mahdollisuuden myös kielenymmärryksen testaamiseen.

Indoeurooppalainen latvia on jännittävä kokemus myös kieltä osaamattomalle. Tuttuja sanoja voi löytää venäjän, ruotsin ja yllättäen jopa suomen pohjalta – ovathan baltit ja itämerensuomalaiset lainailleet sanoja toisilleen. Esimerkki ruotsista: nokikolari näyttää olleen jo vanhassa latviassa skursteņa slaucītājs.

Krisjānis Baronsin erikoisesta urasta ja elämästä on julkaistu suomeksi Harvilahden teoksessa oleva Saulcerīte Viesen (1932–2004) kirjoittama esittely. Tämän kirjallisuudentutkijan laatima laajempi elämänkertateos, joka avaa ymmärrystä myös 1800-luvun ns. nuorlatvialaisten kulttuuripyrintöihin, julkaistiin englanniksi Moskovassa perestroikan alkumetreillä. Teos on edelleen lukemisen arvoinen, ja Viese oli eräs nykyajan parhaimmista Barons-tuntijoista.

Mutta mitä puuroa olen koko ajan kiertänyt, minkä olen maininnut, mutta mitä en ole paljastanut? Mitä nämä dainat ovat?

Onko miniä anopin mieleinen? On tapauksia, joissa ei ole. Miten kertoa tästä? Esimerkiksi näin: "Koira häntää heiluttaa: / tuotiin puuron keittäjä. / Älä heiluta, älä heiluta, / ei tuo osaa puuroa keittää." (Sunīts asti kustināja: / pārved putras vārītaju. / Nekustini, nekustini, / nemāk putru izvārīt).

Jos taas miniä ja anoppi löytävät liikaankin yhteisen kielen tai pikemminkin heidän kielensä löytävät yhteisen maun, voi käydä näinkin: "Juopui äiti [= anoppi], / juopui miniä. / Toisiltansa kyselevät: / minne avaimet joutuivat?" (Piedzēruse māmulina, / piedzēruse vedekliņa; / viena otru vaicājas; / kar palika atslēdziņas?).

Mutta on ohjeita miehillekin. "Pojat, älkää ottako tyttöä / ennenkuin tissit tarkastatte. / Minun veljeni otti / yksitissisen morsiamen" (Puiši, meitu neņemiet, / ikām pupus apraugiet: / mans bāliņš nosaņēma / vienu pupu līgaviņu).

Edellisestä syntyy amatöörikielentutkijan päässä assosiaatioita: putra on puuro, māmulina äitimuori ja palik(k)a sopii hyvin avaimen nimeksi. Keittäminen eli (iz)vārīt taas on "selvää venäjää" (varit, svarit).

Dainoja on siis eri elämäntilanteista. Harvilahden kääntämä pieni kokoelma antaa lukijalle sellaista rikkautta kuin kansanperinteestä ylipäätään eri kulttuureissa löydetään.

Jotkut dainat muistuttavat arvoituksia, toiset taas kysyvät kuulijalta mitä pitäisi tenkkapoossa tehdä. Joissakin runoissa iloitaan, joissakin surraan, joissakin pysähdytään pian päättyvän elämän kylmän verhon edessä. Ja sitten käy lopulta näin: "Neula on ruostunut, / kehruulanka homehtunut, / villahuivin ompelija / uinuu vihreän nurmen alla." (Sarūsēja adatiņa, / sapelēja dzipariņš; / villainīšu rakstītāja / guļ zem zaļas velēniņas.).

Saulcerīte Viece: Krisjānis Barons: The Man and His Work. Raguga 1985, 171 s.
Lehmuksen tytär tammen poika. Latvialaisia dainoja Krisjānis Baronsin kokoelmasta. Suomentanut ja toimittanut Lauri Harvilahti. SKS 1985, 83 s.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 5.3.2015.

Omistan tämän tekstin rakastettavalle Saulcerīte Vieselle, joka joulukuussa 1980 oli yksi oppaistani Latvian kirjallisuuden historiaan.

Latvian oikeinkirjoituksesta: pitkät vokaalit merkitään päällä olevalla viivalla (esim. ā, ī) ja pehmeät konsonantit ylä- tai alapuolella olevalla heittomerkillä (esim. ġ, ņ). Š ja ž lienevät selittämättä selviä äänteitä.


Parempaa teosta odotellessa

Mitä enemmän lukee viime vuosikymmeninä julkaistuja Latviasta kertovia tietoteoksia, sitä epätodellisempi olo tulee. Kyse on mielenkiintoisen ja oikean tiedon ohella kohtuullisesta määrästä misinformaatiota (virheellistä tietoa) ja hutilointia. Mediassa on levitetty myös disinformaatiota (tarkoituksellisesti väärää tietoa), mutta nyt en puutu siihen.

Jukka Rislakki tarjoaa mielenkiintoisessa ja omalta näkökannaltaan perusteellisessa teoksessaan Tapaus Latvia esimerkkejä vääristä tiedoista ja kummallisista käsityksistä. Niistä monet ovat samaa tyyppiä kuin se, että maailmalla kuvitellaan jääkarhujen tallustelevan Helsingin kaduilla.

Osa virheistä on ymmärrettäviä. Mutta missä kulkee raja? Jos jonkun maan historiasta tai maantieteestä esitetään pöyristyttävän väärää tietoa jopa ministeritasolla voi kysyä, mihin uskoa. Rislakin idea, kertoa disinformaatiosta, ansaitsisi ihan oman esittelynsä.

En luota ihan kaikessa Rislakkiinkaan, hänen muistutuksensa kriittisyyden tarpeesta ovat paikallaan. En usko esimerkiksi siihen, että Riiassa valmistettiin radioita jo vuonna 1900 vaikka Latvia todellakin teollistui vauhdilla 1800-luvun lopulta alkaen.

Pikkuvirheiden löytäminen on hauskaa, mutta suuri yleisöhän seuraa valtamediaa. Tämän vuoksi Rislakin kirja Latviaa koskevasta disinformaatiosta on esimerkeillään tärkeä muistuttaja siitä, että läheskään kaikkea sanottua ei ole syytä uskoa.

Missä kulkee pikku- ja isojen virheiden raja? Kuinka luotettava tietokirja on, jos sen johdannon ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan Latvian rajoittuvan idässä Viroon ja Etelässä Venäjään ja Valko-Venäjään? Kartta ohoi. Kyseessä on akateemisen kustantajan julkaisema kolmas painos, ja siinä sanotaan kahden professorin suhtautuneen kirjoitustyöhön myönteisesti. Minkä vuoksi? Tämä ei ole ainut kerta, kun uusintoja otetaan lukematta, mitä omituista edellisissä painoksissa on tullut julkaistuksi.

Marjo Melan Latvian historia, johon edellä viittasin, on tullut varmaan tarpeeseen (ensimmäinen painos ilmestyi 1997). Teokseen liittyy muitakin omituisuuksia, jotka saavat salapoliisivaistot hereille. Kirja sanoo olevansa "ensimmäinen suomenkielinen Latvian historian yleisesitys". Reino Silvannon Latvia ja sen talous (Otava 1927) oli kyllä jo ihan vastaava. Mela ei mainitse sitä lähdeluettelossaan, ohimennen kerran tekstissä. Sama omituisuus koskee Kaarlo Kurkon teosta Latvian vapaussota (1935). Edeltäjillä kuvittelisi olevan merkitystä, kun uutta historiaa kirjoitetaan.

Melalla on paljon pikkutietoa, mutta hätäisesti koottuna. Poliittisesta historiasta teoksessa jätetään mainitsematta esimerkiksi sosialidemokraattisen puolueen jakautuminen, millä oli paitsi sisä- myös etenkin ulkopoliittiset vaikutuksensa. Tietojen luettelomaisuus estää näkemästä, mitkä todella ovat olleet esimerkiksi 1900-luvun suurimpien muutosten syyt ja seuraukset.

Melan ja Lembit Vaban toimittama Latvian historiaa ja kulttuuria (2005) toistaa osittain samoja asioita kuin mainittu Melan teos. Luvut arkeologiasta (kirj. Viktorija Bebre) ja paikannimistä (kirj. Laimute Balode) ovat puuduttavaa luettavaa, ne tuntuvat asiantuntijoita varten tehdyiltä. Latvian, liivin ja viron kielten vertailu (kirj. Lembit Vaba) on erikoistiedettä, joka olisi tullut korvata kertomalla vain latvian kielestä. Myös viimeistelemättömyys ja samojen asioiden toistaminen ovat teoksen syntejä. Kokonaisuus ja aiheiden valinta olisi pitänyt miettiä toisin. Joidenkin yksityiskohtien osalta eri kirjoittajien tiedot poikkeavat toisistaan. Teos kyllä muutoin laventaa tuntemusta latvialaisten kulttuuriperinteestä.

Matkakirjakin on tietokirja. Viitisentoista vuotta sitten Riika-oppaille oli ilmeisesti kova kysyntä, sillä teoksesta Sankarimatkailijan Riika otettiin kolme painosta.

Tällaisten oppaiden kohtalona on vanhentua melkein nopeammin kuin ne ehtivät painosta kauppaan. Jos kirja väittää Broadwaynkadulla sijaitsevan yökerhon Blue Girls olevan avoinna ke-la klo 23-05, se kirjan ilmestyessä voikin olla nimeltään Green Boys ja avoinna to-su klo 21-02 tai se voi olla kokonaan sulkenut ovensa.

Siksi vuonna 2004 painettuun Riika- ja Latvia-oppaaseen pitää suhtautua tiedot tarkistaen. Silti Hannu Oittisen ja Maina Grīnbergan teos sisältää paljon lukemisen arvoista. Näin ovat ennen kaikkea sivut 25126 ja jotain senkin jälkeen. Aukioloajat ja vastaavat tiedot tietenkin voivat olla muuttuneet.

Teoksen rakenteessa ihmetyttää, mikä logiikka ohjaa tarjoamaan aluksi (sivulla 8) Suomen tullin ohjeet alkoholin ja tupakan maahantuontisäännöistä. Näiden elintarpeiden vuoksiko Baltiaan pitää matkustaa? Toiseksi ihmettelen, miksi Riikaa aletaan esitellä luettelemalla raitiovaunujen, bussien ja johdinautojen reittejä. Voisiko olla omituisempaa tapaa mennä itse asiaan? Esipuheessa luvattua Riian keskustan karttaa ei kirjasta löydy.

Kun teoksen nimi on Sankarimatkailijan Riika, odottaisi edes jossakin kuulevansa kirjoittajien kokemuksista ja havainnoista. Niitä ei löydy. Missä sankaruus?

Paras Latvia- ja Riika- tietokirja on vielä kirjoittamatta. Se ei synny edellä mainittujen yhdistelmänä, mutta kylläkin aikaisemmin kirjoitetusta oppia ottaen. Parasta historiateosta ei ole vielä kirjoitettu, ei myöskään parasta matkaopasta.

Niitä odotellessa.

Jukka Rislakki: Tapaus Latvia. Pieni kansakunta disinformaatiokampanjan kohteena. Vastapaino 2007, 304 s.
Marjo Mela: Latvian historia. 3. painos. Helsinki University Press 1997, 155 s.
Latvian historiaa ja kulttuuria. Toim. Marjo Mela ja Lembit Vaba. Rosentals-seura 2005, 408 s.
Hannu Oittinen & Maima Grīnberga: Sankarimatkailijan Riika. 3. ajantasaistettu, osin laajennettu laitos. Taifuuni 2004, 256 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 5.3.2015.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Kolumnisti etsi kulissien takaa

Latvialaisen toimittajan ja kääntäjän Laima Žiharen (myöh. Žihare-Loidl) yhteiskunnallinen toiminta ja innostus julkaisemiseen liittyivät kiinteästi kansalliseen liikkeeseen 1980-luvun lopulla. Toimittaja hänestä kehkeytyikin  kansanrintaman julkaisuissa.

Mutta kiinnostus ei ollut vain oman maan ja kansan menneisyydessä ja nykyhetkessä, vaan ylipäätään siinä problematiikassa, joka on ollut keskisen Euroopan pienten kansojen kohtalona suurten puristuksessa. Onhan puristus koskenut joitakin isompiakin: esimerkiksi puolalaisten yli on kävelty mennen tullen muun muassa Napoleonin sekä maailmansotien aikana. Sekä 1. että 2. maailmansodassa rintama liekehti myös Latviassa.

Laima Žihare-Loidl halusi lukea "oikein" muun muassa suurvaltojen johtajien Teheranissa (1943) ja Jaltassa (1945) tekemiä sopimuksia. Hän halusi ymmärtää, miksi toisen maailmansodan jälkeinen aika oli esimerkiksi latvialaisille tarjonnut juuri tällaisen kohtalon. Periaatteelliselta kannalta hän ei nähnyt kovin suurta eroa Jaltassa sovitulla etupiirijaolla ja ns. Molotov-Ribbentrop-sopimuksella (1939), koska kummassakin isot sopivat keskenään pienten tulevaisuudesta.

Kirjoittaja näkikin sekä Latvian että Jugoslavian kansojen kohtaloissa paljon samaa ja seurausta suurvaltojen kulissien takaisesta toiminnasta. Aiheesta voi yhä esittää esimerkkejä. Vaikkapa sen, miten Baltian maiden liittäminen Neuvostoliittoon tapahtui.

Žihare-Loidlin päätyminen suomalaisen lehden kolumnistiksi ja sen myötä hänen tekstiensä julkaiseminen suomeksi kirjana lähti liikkeelle sattumasta. Kuitenkin häntä kiinnosti sekin, miten Suomi oli selvitellyt välejään ja tullut toimeen Neuvostoliiton kanssa.

Suomesta hän ei kuitenkaan kirjoittanut kuin joissakin niistä Satakunnan Kansan kolumneistaan, joissa oli otettava huomioon lukijakunnan kiinnostus ja ylipäätään se, että teksti oli tarkoitettu antamaan suomalaisille jotakin, mistä he saavat kopin. Tällaisessa senttaamisessa, jolla oli suhteellisen pienistä palkkioista huolimatta kirjoittajalle taloudellista merkitystä, on aina otettava huomioon eri näkökohtia. Siitä syntyi myös kokoelman Kirjeitä Euroopasta tietty johtolangattomuus.

Tämä Laima Žihare-Loidlin vuonna 1996 ilmestynyt teos tarjoaa muutakin kuin aikaisemmin julkaistua. Esimerkiksi tekstissä Ikuisesti jaettu Eurooppa (kirjoitettu helmikuussa 1996) analysoidaan Euroopan valtapoliittisia asetelmia. Joissakin muissakin yhteyksissä hän pohtii eurooppalaisuutta persoonallisella tavallaan.

Työssään Žihare-Loidl tarttui rohkeasti tilaisuuksiin. Hän haastatteli monia tunnettuja vaikuttajia eri maissa (mm. Unkari, Jugoslavia, DDR) ja seurasi Jugoslavian sisällissotaa itse paikalla latvialaisen lehden kirjeenvaihtajana. Laima Žihare-Loidl ei toisin sanoen pitänyt päätään pensaassa.

Laima Žihare-Loidl: Kirjeitä Euroopasta. Julki [1996], 88 s.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 2.3.2015.





Saarikoskea ja Anderssonia latviaksi

Latvialaisten kiinnostus suomalaiseen kirjallisuuteen ei osoita laantumisen merkkejä, sillä uusia teoksia käännetään vuosittain. Kesäkuussa 2012 ilmestyi kaksi runoteosta: Pentti Saarikosken Ruotsin-kauden Tiarnia sekä kokoelma Claes Anderssonilta.

Claes Anderssonin runot on käännetty alkutekstistä ruotsista, ja käännöstyön tekivät Juris Kronbergs ja Guntars Godiņš. Idea käännöksestä sai alkunsa kesällä 2008, jolloin Andersson osallistui virolais-latvialais-suomalaiseen runotapahtumaan Latviassa.

Anderssonin eli latvialaisittain Klāss Andersonsin teos Laimīgs cilvēks ("Onnellinen ihminen") julkistettiin niin, että kirjailija kävi itse kertomassa runoistaan Riiassa järjestetyssä tilaisuudessa.

Sekä Anderssonin että Saarikosken latvialainen kustantaja on Mansards. Saarikosken runot on kääntänyt Maima Grīnberga, jonka edellinen merkittävä käännöstyö suomesta oli pari vuotta sitten ilmestynyt Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Viime vuonna ilmestyi Grīnbergan kääntämänä osa Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu -sarjasta.

Tämän hetken kääntäjiin kuuluu myös Suomessa asuva Zane Balode, jolla on parhaillaan työn alla Anja Snellmanin Parvekejumalat.

Latvialaisten kiinnostus suomalaiseen kulttuuriin näyttää edelleen innostuneemmalta kuin päinvastoin. Aikaisempina vuosikymmeninä suomesta on käännetty latviaksi muun muassa Hella Wuolijoen näytelmiä, eräitä F. E. Sillanpään teoksia ja Veikko Haakanaa, sen jälkeen Johanna Sinisaloa ja Risto Isomäkeä.

Sen sijaan latviasta suomeksi käännetyn kirjallisuuden luettelo on vaatimattomampi, vain kymmenkunta erillistä teosta sekä jonkun verran novelleja eri kokoelmissa ja runoutta. Romaaneista viimeksi on ilmestynyt Pauls Bankovskisin teos 2005, sitä ennen Alberts Belsin teokset 1970- ja 1990-luvuilla.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Kansan Uutisten Verkkolehdessä 4.7.2012.

Suomalaisen kirjallisuuden edistäjän FILI – Finnish Literature Exchangen tilastojen mukaan vuosina 2013 ja 2014 latviaksi ilmestyi 14 suomalaista ja suomenruotsalaista kaunokirjallista teosta. Niistä kahdeksan oli lastenkirjoja, ja muita olivat mm. Mika Waltarin Turms, kuolematon, Riikka Pulkkisen Totta, Leena Lehtolaisen Ensimmäinen murhani sekä Katja Ketun Kätilö. Lastenkirjoja olivat mm. Sinikka ja Tiina Nopolan sekä Julia Vuoren teokset.
4.3.2015 sain tiedon, että Jukka Rislakin kirjan Vorkuta! latviankielinen käännös on ilmestynyt.

Lisätietoa käännöksistä

Uhrit: vangittu ja vangitsija

Yhteiskuntajärjestelmästä ja vuosisadasta riippumatta vastavirtaan uimisessa ja muun yhteisön ulkopuolelle joutumisessa on aika tavalla samanlaiset kuviot.

Ennen muuta tämä johtuu siitä, että jokaisessa yhteisössä on julki sanotut ja sanattomat säännöt siitä, miten pitää toimia ja käyttäytyä. Näitä sääntöjä jokainen meistä tulkitsee ja toteuttaa omalla tavallaan. Voimme rikkoa pilkkusääntöjä, mutta lain rikkominen tekee meistä häirikön, jonka niskaan tartutaan.

Tällaisin ajatuksin voi pohtia latvialaisen Alberts Belsin (s. 1938; oikea nimi Jānis Cīrulis) nelisenkymmentä vuotta sitten ilmestyneen romaanin Häkin päähenkilöiden vaiheita. Työssään ahkera, mutta sosiaalisesti hieman saamaton (Berzs) joutuu rikoksen uhrina työnnetyksi sivuun kaikesta, ihan fyysisesti kaikista ihmisistä. Omassa muiden kannalta rikollisessa työssään toinen on taas hyvinkin ahkera, jopa kunnianhimoinen ja määrätietoinen (Dindans).

Mitä rikollinen todella haluaa jää hämäräksi. Traagista on, että uhrille kaiken tarkoituksen etsintä alkaa vasta silloin, kun elämä on vaakalaudalla.

Aikalaiset lukivat Häkkiä myös toisella tavalla. Romaanin voi ymmärtää symbolisena kuvauksena neuvostoyhteiskunnasta ja kahdesta tavasta paeta sen omituisuuksia. Toisaalta voi ryhtyä pettämään systeemiä rikollisin keinoin (mutta samalla julkisesti naamioituen sen puolustajaksi), toisaalta voi eristäytyä kaikesta omaan todellisuuteen (kuten tässä käy ilman omaa tahtoa rikoksen uhrille Berzsille).

Nyt neljä vuosikymmentä kirjan ilmestymisen jälkeen neuvostojärjestelmä ei tule oikeastaan edes mieleen. Belsin luonnekuvaukset, arjen todellisuuden piirtäminen on sen verran irrallaan ajasta ja paikasta, että tapahtumat voi kuvitella nykyaikaankin.

Häkki on muun ohella rikosromaani. Varsinkin alkupuolen asetelmat tuovat mieleen kafkamaisen tunnelman ja juonen rakennuksen. Ihmiset ovat omasta mielestään ihanneihmisiä (niin kuin me kaikki olemme), mutta ympäröivä maailma ei tätä ymmärrä. Struga, miliisi, esitellään esimerkillisenä järjestyksenvalvojana. Hän jää oikeastaan sivuun, kun rikollinen ja uhri valtaavat pelipöydän.

Bels mainitsee, että rikollisuuden syyt eivät ole yksinkertaisia, vaan ulottuvat syvälle "alkujuuriin". Vikaan mennyttä ei voi korjata hetkessä (eikä väkivalloin, minkä miliisi jättää ajattelematta). Syitä rikollisuuteen on monia eivätkä ne ole helppoja analysoida. Teos ei anna kovin syvällisiä vastauksia.

Mutta kiusattu Berzs esittää vaikeimpina hetkinään varteenotettavan ajatuksen: kaikki onnettomuudet johtuvat vertailusta. Tähänhän kiinnitti huomiota jo Mooses lakitauluissaan pyytäessään ihmisiä olemaan himoitsematta toisen omaa, myös toisen henkeä.

Kuvaus Berzsin kärsimyksen hetkistä on kiusallista luettavaa, mutta sellaiseksi se on tarkoitettukin: kuvitelepa itsesi vangituksi viikkokausiksi ilman toivoa vapautumisesta...

Alberts Bels: Häkki. Alkuteos: Būris (1972). Virosta suomentanut Martti Rauhala. Karisto 1976, 160 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 2.3.2015.

Nuorta runoutta Latviasta

Kirjahyllyssä ei tarvita kovin paljon tilaa latviasta suomeksi käännetyille kauno- ja tietokirjoille. Niin vähän on käännetty, että tarvitaan joko parempaa perehtymistä latvialaiseen kulttuuriin (mukaan lukien kielitaitoa) että hyvää mielikuvitusta, jos aikoo olla perillä Latvian henkisen elämän aivoituksista.

Älä juo vesijohtovettä on ensimmäinen suomeksi ilmestynyt latvialainen runoantologia. Mukana on tekstejä 14:ltä hieman eri ikäpolvien kirjailijalta, etupäässä kyse on kuitenkin nuorista (60- ja 70-luvuilla syntyneistä).

Miksi ei vesijohtovettä? Inguna Jansonen rakkausrunosta lainattu ajatus on monimielinen. Hannu Oittinen yhdistää sen Helsingin Sanomissa nimenomaan viinanjuontiin (siihen tapaa, että "älä juo vettä, vaan juo..."). Lauseella on runossa kuitenkin selvästi toinen asiayhteys: "Älä kulje paljain päin / tuo sade on myrkkyä. / Älä juo vesijohtovettä / onnettomuudet riittävät jo."

Kyse on siis varoituksesta, ei vitsistä. Monessako suuressa kaupungissa on todella puhdasta (juomakelpoista) hanavettä? Ja mitä kaikkea taivaalta muun muassa teollisuuden jätteenä sataakaan? Tästäkö lähtee myös vaistomaisesti skinheadin muotikampaus? "Mitä enää hiuksilla teen / jos sadekin on myrkkyä", Jansone kirjoittaa.

Tekstiä on siis luettu väärin. Syynä lienee se, että ei oltu perillä monien Latviassakin pohtineen elinympäristöä uhkaavia asioita. Tämä keskustelu sai syvyyttä jo perestroikan aikana, ja sitä käytiin esimerkiksi aikakauslehdessä Daugava.

Kirjassa on niin luonnonkuvia kuin historian tapahtumien ja opetusten mietiskelyä. Vaikka 70 sivuun ei laajaa katsausta mahdu, toimittaja on onnistunut napsimaan mukaan tarpeeksi erilaisia kirjoittajia. Uldins Bērziņšin ja Kristīne Sadovskan juutalaisvainoja pohtivien runojen rinnalla on esimerkiksi nimimerkin JO ja Amanda Aizpurieten luonnonlyriikka.

Latvialaisen kulttuurin ystävän kannattaa ehdottomasti hankkia tämä kirja ja laittaa se sille hyllylle, jolla jo mahdollisesti ovat Alberts Belsin Häkki, novelliantologia Koti-ikävä, kansalliseepos Lacplesisin huomennos sekä Lehmuksen tytär, tammen poika eli kokoelma dainoja, kansanrunoja.

Elisabeth Nordgren (toim.): Älä juo vesijohtovettä. Nuoren latvialaisen runouden antologia. Suom. Helena Johansson, Jyrki Kiiskinen ja Harry Forsblom. 1997, s.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Työssä 4.4.1997. Muokattu.

Ilon saarella, surun laaksossa

Lyriikka on tunnelmarunoutta, ja sitä ennen muuta on latvialaisen Pēteris Zirnītisin (1944–2001) tuotanto – ainakin tämän venäjäksi käännetyn valikoiman perusteella. Tunnelmia, jotka syntyvät ihmismielessä elettäessä tässä maailmassa tällä hetkellä.

Mutta miksi me täällä olemme?

"Tulimme tähän maailmaan ilon saarelta ja surun laaksosta, jotta jokainen voisi kärsiä oman onnensa ja haudata surunsa aallon kera meren rantaan. Tulimme tähän maailmaan, jotta näkisimme miten haikara seisoo katolla, jotta Kainin käsi ei nousisi eikä Abelia kolmasti surmattaisi."

Tämä suorasanainen käännökseni ei tietenkään ole runoutta, mutta kertoo keskeisen ajatuksen eräästä Zirnitisin runosta. Sympaattinen, puolison Anita Jansone-Zirnīten kuvittama venäjänkielinen kokoelma on ilmeisesti tekijän itsensä kääntämä.

Runoilijan ihminen on usein syyllinen johonkin pahaan, hänen on ajateltava että ihminen ylipäätään on tehnyt maailmassa paljon pahaa. Mutta tällä ihmisellä on myös tunteet ja oikeus tuntea, että ihmiset ovat läheisiä toisilleen. Ihmistä ympäröi luonto, mutta myös hänen kaltaistensa olentojen rakentama yhteiskunta.

Ihmisen on jäätävä tänne, halusi tai ei. Hänen on ratkaistava omat ongelmansa, vaikka kaupunki hikoilee ja peittyy noella. Kuka muu kuin ihminen rakentaisi hiessä ja liassa, kuka muu kulkisi vihellellen lintujen kera metsässä, kuka muu voisi levätä joen rannalla ja haaveilla?

– Runoilijan täytyy etsiä kaikesta tarkoitusta, huomata se kaikessa tulevaisuutemme, onnemme ja elämän jatkumisen vuoksi. Juuri tässä on Zirnītisin tuotannon lähde ja "juuri", kirjoittaa Leon Briedis kirjan esipuheessa.

Pēteris Zirnītis oli "keskipolven" runoilijoita, hän aloitti 60-luvulla. Hän työskenteli myös mm. kirjailijaliitossa sihteerinä, jonka toimenkuvaan kuuluivat runous ja runoilijoiden toimeentulo- ym. asiat. Myöhemmin hän perusti kustantamon.

Pēteris Zirnītis: Sentjabrskaja lirika [Syyskuista lyriikkaa]. Liesma 1981, 76 s.
Kirjoitus on julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 6.3.1982. Täydennetty mm. henkilötiedoilla.

Pēteris Zirnītisin tuotannosta on julkaistu latviaksi:
"...laineri paceļas gaisā". Liesma, 1969.
"Noktirne un gaiļa dziesma": dzeja 1969-1973. Liesma, 1975.
"Redzējumi": dzeja 1974-1977. Liesma, 1979.
"Laika ziņas". Liesma, 1983.
"Liecinieks uz sliekšņa": dzejoļi 1982-1987. Liesma, 1990.
"Vēl vizuļo". Rīga: Teātra anekdotes, 1994.
"Aizliegtais psalms": dažādu laiku dzeja. Nordik, 1999.
"Bez komentāriem": dzeja 1990-2001. Mansards, 2014.

Yhdessä Anita Jansone-Zirnīten kanssa:
"Bilžu grāmata par manu draugu Ķūķi, viņa draugiem un dažādiem piedzīvojumiem". Liesma, 1983.
"Ķūķis staigā kājām". Mansards, 2012.
"Ķūķis iet gar jūru". Mansards, 2013.
"Ķūķis stāsta". Mansards, 2014.



Sillanpäätä matkalaukussa

Latvialainen mies kävi Suomessa. Tuliaisina hänellä oli painotuoreita kirjoja: F. E. Sillanpään Nuorena nukkunut on juuri ilmestynyt latviaksi Anna Žīguren kääntämänä.

Tämä mies on Pēteris Zirnītis, runoilija ja yksi kirjailijaliiton sihteereistä. Liiton viime edustajakokouksesta lähtien hän on hoitanut runoilijoiden ja runouden asioita.

Mutta mennänpä kuriirista itse asiaan. Aikaisemmin Sillanpään tuotannosta on käännetty latviaksi Ihmiset suviyössä ja Miehen tie. Anna Žīgurelle suomalaisen kaunokirjallisuuden kääntäminen on tullut toiseksi työksi, meidän onneksemme. Viime aikoina hän on kääntänyt mm. Maiju Lassilan Viisaan neitsyen.

Zirnītis mukana tuli Nuorena nukkuneen lämpimäiskappale myös Sillanpää-aktivistille Panu Rajalalle, joka on kirjoittanut jälkisanat käännökseen.

Runoilijalla oli mukanaan kuitenkin myös jotain omaa: painotuore venäjänkielinen runokokoelma, joka on koottu kolmesta Zirnītisin 10 vuoden aikana ilmestyneestä kirjasta.

Pēteris Zirnītis ei ole vanha mies. Mutta koska hän on aloittanut aktiivisen kirjailijanuransa jo 60-luvulla, ovat tämän päivän nuoret, aloittelevat kirjoittajat jo aivan toista ikäpolvea.

50- ja 60-luvuilla runoilijat siirtyivät puhtaasti yhteiskunnallisten asioiden kuvaamisesta puhumaan intiimisti: tunteista kuten rakkaudesta, perheestä. 80-luvulla aloittelevat puhuvat sekä tunteista että yhteiskunnasta. He etsivät sekä ihmistä että yhteisöä, Zirnītis sanoo.

Mikä konkreettisemmin tekee 60- ja 80-lukujen nuorista kirjailijoista erilaisia? Ainakin kaksi tärkeää ulkoista tekijää on syytä mainita. Nykyajan 20-vuotiaat tietävät maailmasta paljon enemmän kuin tiedettiin 60-luvulla. Nuoret esimerkiksi opiskelevat kieliä aikaisempaa enemmän. Toisaalta yhteiskunta on kehittynyt ja muuttunut huimasti parinkymmenen vuoden aikana, ja se ohjaa uusiin tarkastelutapoihin. Pohditaan sitä, miltä pitäisi tuntua sydämessä sen, että eletään "nykyajassa".

Toimessaan kirjailijaliitossa Pēteris Zirnītis on tekemisissä myös aloittelevien kirjailijoiden kanssa. Tulokkaiden määrä lisääntyy vuosi vuodelta, vaikka monet lopettavatkin ennen kuin on  puhettakaan ammattilaiseksi siirtymisestä. Riiassa toimii myös nuorten kirjoittajien yhdistys, jolle kirjailijaliitto antaa apuaan.

Käännöstoiminta tukee omaa kirjallisuutta: Zirnītisin mukaan varsin paljon käännetään kirjallisuutta tällä hetkellä latviaksi esimerkiksi saksasta.

Teksti on julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 21.5.1981. Lievästi muokattu.

Franss Ēmils Sillanpē: Silja. Liesma 1981, 306 s.
Teos ilmestyi 105 000 kappaleen painoksena.