keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Vaikutukset tapahtumia tärkeämpi asia

Itsenäisyyspäivän lähestyessä meille tarjotaan jälleen (ja paljon?) uudelleen kirjoitettua ja myös uusiksi muokattua tietoa tasavallan 97 vuodesta. Osa mediasta jo on kyllästänyt ahmimiskykyisten tajuntaa runsaalla määrällä muun muassa talvisotaan liittyvää aineistoa.

Suurin osa tästä kaikesta on vanhan kertausta. Suurin osa on myös kaupallista tuotetta. Siinä kaivetaan esiin pieniäkin yksityiskohtia, joitakin uusina sensaatioina, sellaisiakin jotka on kerrottu vuosikymmien kuluessa jo moneen kertaan. Selvästi tässä kaikessa heijastuu ja paljastuu omakin aikamme: Suomen kohtaloita peilataan niihin kuvitelmiin, joita julkaisijoilla on nykypäivän maailmasta, muun muassa "alkaneesta uudesta kylmästä sodasta".

Näin tarjottu todellisuuskuva muokkaa käsityksiämme sekä menneestä että olevasta. Tapahtumia vyörytetään silmiemme eteen ikään kuin todisteina siitä, "miten asiat olivat". Yhtenä esimerkkinä tästä näemme jälleen itsenäisyyspäivänä Väinö Linnan ja Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan muistutuksena "sodan todellisuudesta" (ja Suomen itsenäisyystahdosta!). Monet taitavat pitää teosta ja elokuvaa jopa jonkinlaisena tosiasioiden  kokoelmana. Mutta kaunokirjallisuus on kaunokirjallisuutta, aiheesta riippumatta. 

Historian nippelitiedollakin on toki merkityksensä. Nykyisyyden ja tulevaisuuden luomisessa tämä merkitys on huomattavasti vähäisempi kuin media antaa ymmärtää. Paljon tärkeämpää kuin kerrata vuodesta toiseen sitä mitä tapahtui on selvittää ja pohtia, miten tämä kaikki tapahtunut on vaikuttanut meihin suomalaisiin, siis ihmisiin.

Sekä dokumenttien keräämisessä, käsittelyssä että jopa historiankirjoituksessa tämä oleellinen näkökulma on jäänyt liiaksi syrjään. Kaunokirjallisuudessa sitä sivutaan, mutta paljon olisi vielä tehtävää. Nykyisille ja tuleville suomalaisille ei ole syytä tarjota ensisijaisesti muistoja henkeen "Kansa taisteli – miehet kertovat", vaan tarvitsemme mielen, sielun, terveyden ja sosiaalisen elämämme analyysejä siitä näkökulmasta, mitä sodat ovat edeltäville sukupolville ja meille tehneet.

Tämän vuoksi valikoin marraskuun kirjablogiini muutamia teoksia, joiden ääressä voi jatkaa edellä kuvattua pohdintaa. Kommentit ovat tervetulleita!

Murtuneet mielet, kehnonlainen hoito

Mikä tahansa mielenterveyden ongelma voi olla vaikea puheenaihe normaaleissa rauhan oloissa – ja vielä vaikeampi poikkeustilanteissa, kuten sodassa. Vaikea sitä on käsitellä kahden kesken, monesti edes potilaan ja lääkärin kesken, ja julkinen puhe taas on sota-aikana hyvinkin rajattua.

Laajassa tutkimuksessaan suomalaissotilaiden mielenterveysongelmista sotien 1939–1940 ja 1941–1945 aikana Ville Kivimäki tuo esiin syitä ja seurauksia. Ja vaikka hän ei erikseen korosta, yksi ongelmien ulottuvuus liittyi sodan aiheuttamien vammojen moninaisuuteen.

Niinpä kuka tahansa saattoi varsinkin rintamalla saada millaisen fyysisen vamman tahansa. Lääkäreiden näytti olevan vaikea ymmärtää, että esimerkiksi tykistökeskitys oli fyysisen vamman ohella saanut mielen järkkymään. Vaikea oli myös suhtautua tilanteeseen, jossa ihmisessä ei ollut mitään näkyvää vammaa, mutta hän oli niin sanotusti päästään sekaisin. "Tärähtänyt", kuten rintamamiehet sanoivat. Sanonta tuli siitä, että tykistötulen (voimakkaat äänet ja tärähdykset) vaikutuksesta mies saattoi mennä puhumattomaksi tai osittain tai jopa kokonaan halvaantua.

Kivimäen teos, alun perin väitöskirja, on laaja, lukijalle se on raskas kokemus. Potilaskertomukset ja rintamatapahtumien kuvaukset vievät tilanteisiin, joihin ei kenenkään soisi joutuvan. Näin avautuu sekin tosiasia, että monien elämä ei todellakaan ollut helppoa rauhan tultua. Niin fyysiset kuin henkiset vammat jättivät jälkensä.

Lääketiede, armeijan ylimpien lääkintäasiantuntijoiden tulkinnat siis, teki selkeän eron fyysisen ja psyykkisen vammautumisen välillä. Edellinen oli sellainen, johon sai ilman muuta ensiapua,  hoitoa, lomaa ja vakavissa tapauksissa vapautuksen palveluksesta. Psyykkisiä ongelmia potevaa epäiltiin helposti pakoilijaksi ja pinnariksi. Hänen oireitaan ei aina edes yhdistetty rintamalla tapahtuneeseen. Useimmat maan vähistä psykiatreista eivät ymmärtäneet, että psyykkinen vamma voi invalidisoida ihmistä pitkäänkin. Jälkiseurauksena tästä oli, että psyykkisesti vammautuneista hyvin pieni promille hyväksyttiin sotainvalideiksi.

Toinen asia on, olisiko maalla ollut varaa maksaa korvaukset kaikille invalidisoituneille. Sotiinhan mennään yleensä torvien soidessa, sitten valittu joukko saa kunniamerkit ja kansa kärsii seuraukset.

Oli myös ylittämätön kuilu rintaman todellisuuden ja sairaalatutkimusten välillä. Pääasiassa mielisairaaloiden yhteyteen avatuilla hoito-osastoilla ei jälkikäteen arvioiden osattu ottaa huomioon, mikä oli vammoja aiheuttanut tilanne. Yhtenä esimerkkinä tästä oli se, että henkisesti poissaoleville sotilaille tehtiin älykkyystestejä, koska ne lääkärien mukaan selvittivät jotakin miesten tilanteesta. Tutkimustilanne oli käsittämätön syystä, joka ulkopuolisen on nyt helppo nähdä: eihän järkyttynyt ihminen kykene ymmärtämään, mitä tällaisessa testissä tapahtuu.

Talvi-, jatko- ja Lapin sodan aikana hoidettiin psykiatrisesti noin 18 000 miestä. Kivimäen arvion mukaan tämä oli kaikista tapauksista vain jäävuoren huippu. Moni rintamalla järkyttynyt ei uskaltanut hakeutua hoitoon, ja joissakin tilanteissa rintamakomentajat suorastaan estivät sairastuneita poistumasta tehtävistään. Ymmärrettävää tai ei, tästä oli seurauksena pitkittyneitä sairastumisia.

Sota vaikutti kokonaisvaltaisesti. Tätä todistaa se, että psyykkisiä oireita esiintyi myös koko asemasodan ajan. Syyt olivat osaksi erilaisia kuin kesän 1941 hyökkäysvaiheessa ja kesän 1944 melkein kaaosmaisessa puolustautumistilanteessa, mutta yhtä kaikki potilaita ilmaantui koko ajan. On helppo lausua julki, että paras keino ehkäistä tällaiset ongelmat olisi aina välttää sota.

Diagnoosien tekemisen ja hoidon erikoisuuksiin kuului, että useimmat ja varsinkin useimmat johtavat psykiatrit etsivät sairastumisen syitä sotilaan kotitaustasta, koulutustasosta ja älykkyydestä (siksi testit!). Varsinkin Sven E. Donner piti alhaista älykkyyttä syynä oireille altistumiseen. Konrad von Bagh kunnostautui suosimalla hoidossa simputusta. Keskustelua ovat herättäneet myös Y. K. Suomisen menetelmät. Lääkeaineilla ja sähköllä (jopa useita satoja voltteja aivoihin) aikaansaadut šokit eivät tunnu luontevilta hoidoilta miehille, jotka olivat järkyttyneet tykistökeskityksessä.

Psyykkiset vammat eivät siis pääsääntöisesti merkinneet luokittelua sotainvalidiksi. Pääesikunnan lääkintäosasto määräsi linjan toukokuussa 1946: sen mukaan oli "lääketieteellisesti sangen epätodennäköistä, että ko. sairaudet olisivat yhteydessä sotapalveluun" – koska sodasta oli kulunut "jo niin pitkä aika"!

Ville Kivimäki käy läpi lähes kaikki näkökulmat joita asioihin voi ottaa, ja liiankin perusteellisesti. Pohdinnoissa rintamayhteisöjen henkisestä ilmapiiristä ja psykologiasta on sivuhypyn makuja. Tätä aihetta pitäisi lähestyä kokonaisvaltaisemmin, omana tutkimusaiheenaan.

Mutta se, miten tekijä kuvaa sairastumis- ja hoitotapahtumat ja mitä hän kertoo sairastumisten vaikutuksista, sen kaiken mietiskelyyn kirja antaa runsaasti ainesta.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945.
WSOY 2013, 475 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 26.11.2014.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Hyvää sotilastyötä, mutta...

Jatkosodan aikana ja heti sen jälkeen palkittiin 191 sotilasta Mannerheim-ristillä, joka on Suomen tasavallan Vapaudenristin ritarikunnan erityiskunniamerkki. Se voitiin antaa asetuksen mukaan erinomaisen urheuden, erittäin tärkeiden taistelutulosten tai erityisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien vuoksi sotilasarvosta riippumatta.

Yksi merkin saajista oli kersantti, myöntöhetkellä ylikersantti Einar Schadewitz (1917–1981). Sukunimi on vanha savolainen (sotilas)nimi ja mies syntyisin Juvalta.

Miehen elämäkerta ilmestyi vuonna 2012. Sen tekijä sanoo heti aluksi, että kirja ei ole historiikki, vaan sen tarkoitus on "tehdä kunniaa yhdelle maamme tunnetuimmista sotasankareista".

Tunnetuimmista? Kirjan myötä tunnettuus tietenkin on kasvanut. Sotahistoria ei kohota häntä aivan noin suureen merkitykseen, ja kirjoittajan ylisanat ovat outoa puhetta ajatellen myös 190 muuta Mannerheim-ristin ritaria.

Elämäkerraksi kirjasta toki on, vaikka johtoajatus, kunnian tekeminen, on estänyt viileän harkinnan sekä kerronnan rakentelussa että lähteiden käytössä ja merkitsemisessä. Aloitetaan jälkimmäisistä. Vaikka kirjoittaja luettelee 25 tietoja antanutta henkilöä ja toistakymmentä kirjallista lähdettä, epäselväksi jää, mistä ovat peräisin kirjassa olevat Schadewitzin varsin monet repliikit. Lähdeluettelosta ei selviä, että häntä olisi koskaan haastateltu, tekijäkään ei ole voinut sitä tehdä. Lukijaa hämää sekin, että joissakin kohdin tekijä sekoittaa oman kerrontansa Schadewitzin kertomaan.

Julkaistuista Schadewitzin palkitsemisen perusteluista ilmenee, että vaikutuksen oli tehnyt miehen pelottomuus, rohkeus tiukoissakin tilanteissa, neuvokkuus ja myös ammattitaito aseiden käytössä. Hän oli kyvykäs joukkueenjohtaja. Perusteluissa mainitaan kyllä ansiot panssarivaunujen tuhoamisessa talvisodan aikana, mutta ne todetaan (mikä lienee erikoista virallisessa asiakirjassa?) "moniin kertomuksiin" perustuviksi.

"Kertomuksiin"? Vaikka elämäkerta pyrkii tiiviiseen objektiiviseen kuvaukseen, lukija ei voi välttyä vaikutelmalta, että näihin(kin) sotasaavutuksiin liittyy todellisten tekojen ohella puskaradioiden ja muun aikansa sosiaalisen median synnyttämää tarinaa. Tällä toteamuksella ei vähätellä aikaansaannoksia, mutta kylläkin heitetään kysymysmerkit kirjoittajan joidenkin johtopäätösten ja väitteiden ylle.

Kritiikki koskee myös tapaa tehdä yhdestä tapahtumasta keihäänkärki niin kirjan nimeksi kuin takakansitekstin ydinsanomaksi ja markkinointikeinoksi. Kirjan nimi tulee lausahduksesta, jolle ei ainakaan tässä kirjassa dokumentaatiota löydy. Wikipediaan asia on kirjattu seuraavasti:

"Summan Munasuon taistelussa helmikuussa 1940 Schadewitz hyppäsi vihollisen panssarivaunun tornin päälle yrittäen avata puukollaan torniluukkua. Luukku ei auennut, joten hän koputti luukkua käsikranaatilla saadakseen vihollisen avaamaan sen. Vihollinen raottikin luukkua jolloin Schadewitz heitti viritetyn käsikranaatin vaunun sisään. Tilanteen jälkeen Schadewitzilta kysyttiin mitä hän oli vaunun päällä huutanut. Schadewitz ei muistanut itsekään huutoaan, mutta sanoi kuitenkin kysyjälle: 'Ymmärsihän se savoa. Huusin sille, että avvoo iivana, tiällä kuolema kolokuttaa'."

Siis mies ei itsekään muistanut, mutta elämäkerran kirjoittaja sai tästä 72 vuotta myöhemmin, miestä tapaamatta, ydinajatuksen?

Ville Kaarnakari: Kuolema kolkuttaa. Mannerheim-ristin ritari Einar Schadewitz.
Gummerus 2012, 192 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.11.2014.

Sotaorpojen monenlaiset kohtalot

Harvoin yhden ihmisen muistelmat tarjoavat sellaista elämän moninaisuuden kirjoa kuin teos, johon kootaan kokemuksia useammilta. Vielä mielenkiintoisemmaksi muistelut tekee, kun aiheena on samaan aikaan koetut samantapaiset asiat. Yhteinen kokemus on joukko monenlaisia kokemuksia.

Tämä koskee myös sotaorpoutta, joka tutkimuksen ja muistelujen aiheena ei ole ollut kovin näkyvä. Näin siitä huolimatta, että sotien 1939–1940 ja 1941–1945 seurauksena menetti henkensä noin 90 000 suomalaista, etupäässä miestä, mikä merkitsi ainakin 50 000 orpoa lasta (ja noin 30 000 leskeä).

Kymenlaakson sotaorvot ry:n piirissä koottu teos Ei tullut isä kotiin sisältää yli 30 muistelijan tekstiä. Koska useat heistä ovat monilapsisista perheistä (joskus isovanhempiakin asui samassa taloudessa), lukija saa käsityksen ainakin noin 200 suomalaisen tunnoista sota-aikana ja sen jälkeenkin.

Kertojien perheet ovat erilaisia,  mutta kaikki ne ovat kuitenkin "tavallisia" suomalaisia. Nuorimmat ovat olleet orvoiksi jäädessään sylivauvoja (tai peräti vielä äidin kohdussa), vanhimmat tulossa teini-ikään. Näkökulmaa laajentavat sotaorvon aviopuolison kertomus sekä muistot sotalapsuudesta Ruotsissa ja erilaiset evakkotaipaleet.

Suru, ikävä ja isän kuolemaa seuranneet pärjäämisen erilaiset tavat ovat useimmissa tarinoissa keskeistä. Surun kanssa on tultu toimeen eri keinoin. Joissakin tapauksissa leskeksi jääneen äidin rooli on ollut keskeinen. Kun isän rintamakirjeet ovat auttaneet monia, joidenkin äidit ovat ne hävittäneet –  tapahtunut on haluttu unohtaa tai ei ole ollut voimaa mennä uudelleen muistoihin sisään.

Sattumaako vaiko kirjan toimittajan ammattitaitoa on se, että muistelut avaavat yli 70 vuoden takaisia tapahtumia monelta näkökulmalta. Yhden lapsen isä kuoli liikenneonnettomuudessa matkalla lomalle perheen luo; toinen kuoli kymmenien toveriensa tavoin oman tykistön tulituksessa. Isien joukossa on kadonneita ja vangiksi jääneitä. Parissa perheessä jo sairaana ollut äiti menehtyi pian miehen kuoleman jälkeen, lapset jäivät täysorvoiksi.

Monet muistelevat tapahtunutta selviytymistarinana, kun lapset ja äiti jatkoivat elämää pienten rahallisten korvausten tukemina. Korvaukset eivät olleet suuria, mutta niiden henkinen vaikutus  näyttää olleen merkittävä.

Millä tavalla elämä jatkui? Vuonna 1943 kokonaan orvoksi jääneen pohjoissuomalaisen seitsenpäisen lapsijoukon nuorin, tapahtumahetkellä 6-vuotias, kertoo: "Me elimme lampaita, perunoita ja vihanneksia kasvattaen. Kalastimme ja viljelimme ohraa, ja lintuja oli paljon. Niitä pyydystettiin ansoilla. Marjastimme ja myimme hilloja ja puolukoita." Varttuneimmat sisarukset, vanhin oli 19-vuotias, etsivät palkkatyötä mistä sitä sai, jopa Ruotsin puolelta.

Yksi muistelija kertoo, kuitenkin rivien välissä, "perinnöllisestä" orpoudesta. Se ei ollut harvinaista, niin lähellä sisällissota ja seuraavat sodat olivat toisiaan. Kymenlaaksolaisen vuonna 1930 syntyneen pojan sodassa kaatunut isä oli toukokuussa 1918 punakaartilaisena ammutun miehen poika. Tähän ketju onneksi on katkennut ja katkeaakin, mikäli rauhantilaa eivät kirjassa kuvatut tapahtumat katkaise.

Hannu Karhos (toim.): Ei tullut isä kotiin. Sotaorpojen kertomuksia.
Atena 2005, 163 s.

Kirjoitus julkaistiin ensi kerran tällä palstalla 23.11.2014.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Kuuden rivisotilaan kertomukset

Vuosien 1939–1940 ja 1941–1945 sotien aikalaiskokemuksista rintamalla on julkaistu niin muistelmia kuin erilaisia elämänkertoja, ja onpa näkökulmaksi otettu usein myös jonkun joukko-osaston tms. vaiheet tai yksittäinen taistelu. Näkökulma on usein ollut tapahtumakeskeinen, mikä on ollut tyypillistä varsin suurelle osalle ns. tieteellistäkin sotahistoriointia.

Mutta kyllä sotilaatkin ovat päässeet ääneen. Heidän kokemuksiaan tallensi ja kertoi esimerkiksi aikakauslehti Kansa taisteli – Miehet kertovat, joka ilmestyi vuosina 1957–1986 yhteensä 347 numerona, joissa oli yhteensä noin 10 000 sivua. Jutuissa, joita oli siis paljon ja monenlaisia, sekoittuvat henkilökohtaisten kokemusten kertominen tapahtumakuvauksiin, ja omalla tavallaan niissä kuuluu kyllä sotilaan ääni. Mutta tietyssä mielessä lehden tarkoitus ohjasi kerrontaa: vaikka pyrittiin myös tunteiden käsittelyyn, samalla taivuttiin osittain itse sotien merkityksen arviointien kannalta pintapuolisuuksiin. Ehkä kuvaavaa on myös se, että ainakin Wikipedian mukaan ainoa näitä muisteluja koskeva tieteellinen tutkimus koskee uskonnollisten teemojen tarkastelua.

Rintamamiesten haastattelemisen viimeiset ajat ovat käsillä, mutta aika ei ole ajanut ohi sen, että sotilaiden kokemuksia voitaisiin esitellä ja käsitellä uusistakin näkökulmista. Tällaista työtä on tehty viime vuosina kiitettävästi: esimerkiksi Ville Kivimäki käsitellessään mielenterveysongelmia (2013) ja Jukka Kulomaa rintamapakoilua (1995).

Hieman uudenlainen tapa valottaa toisaalta sotilaiden kokemuksia ja toisaalta saattaa niitä ns. asiayhteyksiin on Jaana Laamasen kuuden miehen vaiheita kuvaava Unohdetut sotilaat. Alaotsikkonsa mukaan se kertoo tuovansa esiin vaiettuja rintamakokemuksia, ja äänen antamisesta onkin kyse siinäkin mielessä, että aiheen käsittelytapa on uusi.

Vaiettuja? Todella vaiettuja ovat sodan vuoksi kuolleiden elämät. Mutta kun lukjee ajatuksella hengissä selvinneiden kokemuksia, pääsee ymmärrykseen kuolemankin aikaansaannoksista.

Mutta on kirjassa paljon myös sellaista, minkä voi pitää uutena avauksena rintamakokemuksiin. Tekijä myös taustoittaa miesten itsensä kertomaa. Se ei tapahdu millään kaavamaisella "yksi yhteen" -sabluunalla, vaan jokaiseen tarinaan on löydetty sen kannalta oivallisia sivukertomuksia, jopa sivuhyppyjä.

Kaikki kuusi miestä on haastateltu. Yksi heistä, lääkintämies Erkki Salomaa (Hämeenkyrö) on kirjoittanut omia muistelmiaan. Lääkintänäkökulma on myös Eino Järvenpäällä (Ylöjärvi), panssarintorjunnassa toimi Aarne Aaltonen (Mäntyharju), kirjurina ja radistina Pentti Hölttä (Mikkelin mlk.), lähettinä Pertti Siira (Kaukola/Tampere) ja tykistön hevosmiehenä Toivo Keskinen (Nokia).

Taustoiltaan miehet, vaikka he kaikki olivat "ihan tavallisia suomalaisia", erosivat toisistaan. Taustojen erot yhdistettynä sattumien summiin ja tapahtumien johdatuksiin tekivät sotataipaleista sellaisia kuin niistä tuli. Siiran isä oli taistellut vuonna 1918 valkoisten, Salomaan isä punaisten puolella. Jälkimmäiselle melkeinpä karkaamalla tapahtunut sotaan lähtö oli jonkinlaista protestia kodin perintöä vastaan, jälkimmäinen taas joutui sotaan iässä, jossa sotaan ei olisi pitänyt joutua: 17-vuotiaana. Järvenpää oli kasvanut sotilaaksi suojeluskunnan kautta, Hölttä taas uhrautumaan alttiiksi opettajaperheessä. Hän oli jopa valmis lähtemään Saksan SS-joukkoihin. Aaltonen ja Keskinen Salomaan ohella ovat esimerkkejä varsin vähistä oloista lähteneistä rivisotilaista.

Viittasinkin jo tekijän perusteellisen työhön elämäntarinoiden taustoittamisessa, ja kuvitus täydentää kerrontaa. Kirja on ollut julkaisemisen arvoinen.

Jaana Laamanen: Unohdetut sotilaat. Vaiettuja rintamakokemuksia.
Minerva 2014, 367 s.
Juttu julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.11.2014.

Ihminen on keskellä, sodassakin

Sirpa Kähkönen tarjosi lukijoille syksyllä 2014 romaanin aiheesta, jota ei suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ole kovin paljon käsitelty: Pietarin-Leningradin 1920-luvun ihmiskohtaloista. Teoksen ajan- ja ihmiskuvausta on kiitelty ja todettu, että kirjailija on tehnyt taustatyönkin hyvin.

Menneen kuvaus, ihmisten elon kertomus toimii hyvin myös Kähkösen ns. Kuopio-sarjassa. Sitä voisi yhtä hyvin kutsua Kotirintama- tai Sodan vaikutus -sarjaksi, sillä kunnon kertomusten tavoin vuosina 1998–2012 ilmestyneet kuusi romaania täyttävät kaikki universaalin kirjallisuuden mitat. Paikka ja aika vaikuttavat kuvattuihin ihmisiin, mutta kertomukset eivät jää paikkansa tai aikansa vangeiksi.

Niin on esimerkiksi Lakanasiipien osalta. Jatkosota on juuri alkanut, ja se alkaa vaikuttaa vielä täsmentymättömällä, mutta kuitenkin uhkaavalla tavalla kaupungin asukkaisiin. Tunnelma on epätodellinen, mutta ihmiset ihan todellisia. Poikkeuksellinen tilanne saa jotkut toimimaan ikään kuin mitään ei tapahtuisi, toiset taas "alkavat sopeutua" eri tavoin – myös miettimällä, miten tilanteesta pakenisivat tai siitä hyötyisivät.

Kähkönen lomittaa taitavasti lasten ja aikuisten, asuinpaikkaansa vakiintuneiden ja muualta tulevan "tähdenlennon" sekä eri tehtävistä tapahtumia katsovien näkökulmia ja tunteita. Kyse on sota-ajasta, mutta teoksen vahvuuksiin kuuluu, että tällä ei mässäillä, ei myöskään minkäänlaisella keinotekoisella psykoosilla tai sankaruudella. Ihmiset ovat ihmisiä. Monista imelistä kotirintamakuvauksista poiketen tässä pysytään pään ja sydämen sisällä ottamatta keinotekoisesti viitekehykseksi Kohtaloa tai Kaitselmusta.

Tulee mieleen myös, että sotakirjoille tyypillinen tapahtumien, usein pelkkien ns. sotatoimien kuvaaminen asettuu omalle paikalleen heti, kun vertailukohdaksi otetaan kirjallisuus, jossa vain ihmiset ovat keskiössä. Vaikka poterossa pelkäävästä rintamasotilaasta saattaa tuntua siltä, että jokin yliluonnollinen joko varjelee häntä tai tuhoaa hänet, kaikki on ihmisen tekemää (luonnoilmiöitä lukuun ottamatta). Tämä koskee myös rintaman takaista elämää. Sodan vaikutuksia kokonaisuutena voikin pohtia vain ottamalla koko yhteiskunta huomioon.

Eivätkä vain sotilaat näe pahoja unia. Kun Hilda kuvittelee nähneensä neuvostomaahan lähteneen veljensä desanttina, samanlaiseksi houreeksi hän mieltää Mannerheimin päiväkäskyn kuvitelman kesäisten kumpujen alta taisteluun nousevista vainajista. Sodan todellisuus, jota ihmiset itse luovat ja johon he unissaankin sopeutuvat, on kummallinen, petollinen ja itsestään selvästi myös ihmisten psyykeä ja käyttäytymisiä muuttava.

Sirpa Kähkösen ihmiskuvauksen vahvuuksiin kuuluu sekin, että hän osaa luoda tilanteet pitämällä huolta myös näkymättömästä. "Näennäisesti piilossa" oleva paljastuu, mutta sitä ei tyrkytetä. Lavea ja kuvaileva lomittuu pienuuden ekonomiaan, rokokookerronta ja tiukka asiassa pysyminen yhdistyvät niin, että lukijan ei tarvitse ihmetellä tai odotella. Kirjoittajan ajoittainen viehätys symboleihin eksyy vain harvoin, mutta kuitenkin joskus, ylitarjontaan. Sellainen on ampiaisten (pitäisi kai puhua mehiläisistä?) kiireen kuvaus, joka vertautuu ihmisten tulevaisuuden suhteen epätietoiseen puuhailuun (s. 320–321).

Ihmissuhteet ovat tärkein rakenne, mutta sen täydentäjänä luonto on Kähkösen henkilöiden luonnollinen ympäristö kaupunkioloissakin. Lakanasiivistä tulee mieleen, että kirjailija jatkaa omalla tavallaan F. E. Sillanpään poluilla – kuitenkin realistisemmin, tiukemmin ihmisten tekemisissä kiinni pysyen. Lakanasiivet ja viisi muuta sota-ajan kuvausta ovat vahva todistus ihmisen kyvyistä kestää ja taipua, mutta pysyä silti omana itsenään.

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet. Romaani. Otava 2007, 398 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.11.2014.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Peruspohdintaa ja perusjulistusta

Pohtivaa kirjallisuutta ei ole koskaan liikaa. Kuitenkin erilaisen hömpän keskellä on vaikea tyrkätä esiin puhetta, joka yhdistää kaksi asiaa: epäilevän Tuomaksen mietteet ja asiastaan varman suutari Salinin jyrinän.

Juha Drufva pystyy kahdessa kirjassaan täyttämään niin Tuomaksen kuin Salinin saappaat. Filosofisessa sarjassa ilmestynyt Unohdettuja ajatuksia etsimässä täyttää etsintätehtävän, Into Kustannuksen julkaisema Köyhät ansassa sopii hyvin vaikkapa vasemmistolaisten vaaliehdokkaiden varustearsenaaliin.

Ensinmainittu teos on oikeastaan kolme erilaista kokoelmaa kirjoituksia, kolme erilaista lähestymistapaa yhteiskunnallisen pohdinnan problematiikkaan.

Kirja antaa ymmärtää, että ei ole vain unohdettuja ajatuksia, vaan myös unohdettuja ajattelijoita. Ja heitä se esitteleekin, peräti 14 alkaen muualta Euroopasta ja päätyen suomalaisiin Yrjö Kalliseen, Samuli Paroseen ja Raoul Palmgreniin. Sarjaa voisi jatkaa: tästä puuttuu ainakin 1400 sellaista, joilla on ollut jotakin tärkeää sanottavaa!

Unohtamisen voi ymmärtää myös aliarvostukseksi ja ymmärtämättömyydeksi. Pilven reunalla jalkojaan heiluttavat ajattelijat eivät odota aplodeja, mutta heidän ajatuksensa vaativat työstämistä ajassamme, joka on ihan yhtä vaikeita kysymyksiä täynnä kuin Aatamin, Jeesuksen ja Lutherin aikoina. Drufva on tehnyt hyvän työn selittäessään ytimekkäästi perusnäkökohtia eräisiin ongelmiin.

Kirjan keskiosa kuuluu sarjaan "kevyttä sanottavaa painavasta" (siis filosofien arkielämää), mutta kolmas osa on haastava. Pohdinnat uskosta ja uskonnosta lataavat lukijan eteen paitsi suuren määrän sitaatteja myös koosteen, jonka pureskelu vaatii tavallista terävämpiä hampaita.

Lähestymistapa on niin historiallinen, että joutuu pohtimaan, mikä on uskontojen ja lahkojen vaikutus vaikutukseen nykypolitiikassa ja -taloudessa. Drufva pohtii kalvinismin olemusta, mutta asian ydin jää nykypäivän sihdistä hämäräksi. Kristinuskon eri haarojen ja kapitalismin suhde olisi vaatinut konkreettisempaa pohdintaa. Lisäksi islam on Euroopassakin tekijä, joka tässä yhteydessä ei ole edes sivuhenkilö.

Kirjan kolmatta osaa heikentää kielellinen ja rakenteellinen viimeistelemättömyys; ehkä kustannustoimittajankin valppaus on herpaantunut?

Sen sijaan Köyhät ansassa (2013) on mitä suurimmassa määrin puhetta tässä ja nyt. Se tarttuu asioihin, joilla on merkitystä päivänpolitiikassa. Vaikka kyseessä on joukko internetissä ilmestyneitä ja "irrallisina syntyneitä" kirjoituksia, ne muodostavat iskevän kokonaisuuden. Tämä on nykypäivän agiteerausta niin, että kirjoittaja myös tuntee aihepiirit, joista hän puhuu.

Vaikka Drufva viittaa muutamiin auktoriteetteihin, hän ei heitä puolustele tai selitä. Kirjoittajalla on omia ajatuksia ja keskustelun avauksia. Monet lyhyehköistä teksteistä sopisivat hyvin esimerkiksi opintokerhon tai politiikan kirjoitustehtävien ärsykkeiksi.

Kirja valottaa myös Suomen viime vuosikymmenien historiaa, josta erilaiset hakuteokset tarjoavat yleensä vain kalenteritietoa. Drufva asettaa tupoja ja muita poliittisiin valintoihin perustuvia ratkaisuja yhteyksiin, johon ne oikeasti kuuluvat. Politiikka kun ei ole arpapeliä eikä leikkiä, vaan intressien joskus härskiäkin ajamista ja etujen ajamista. Hävyttömin valehtelija on hän, joka sanoo ajavansa "yhteistä asiaa".

Juha Drufva: Unohdettuja ajatuksia etsimässä. Eurooppalaisen filosofian seura ry, 2005, 204 s.
Juha Drufva: Köyhät ansassa. Into Kustannus Oy 2013, 178 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 13.7.2014.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Esseitä, pamfletteja, aforismeja...

Maailman tapahtumat herättävät tarpeen ottaa kantaa ja myös analysoida sitä, mitä on tapahtumassa ja mitä lymyää tapahtumien takana. Pohdinnat voivat olla hetken innoittamia, mutta toki esimerkiksi 1900-luvun erilaisten hulluksien ja vääryyksien pohtiminen jatkuu tälläkin vuosisadalla.

Heinäkuun 2014 kirjablogi tarjoaa annoksen niin vanhaa kuin uutta. Liikkeelle lähdetään 1960-luvun niin sanotuista hulluista vuosista ja etupäässä nopeista reaktioista tapahtumiin. Arkistoni hyllyltä löytyneet vanhat lehtijutut, onpa mukana yksi aikaisemmin julkaisematonkin, saavat seurakseen nykyaikaisempaa puhetta.

Johan von Bonsdorffin toimittaman Yhdysvaltojen ns. mustan vallan liikettä käsittelevän kirjan esittely julkaistiin Tyrvään Sanomissa aikanaan yhdessä Yrjö Länsipuron toimittaman kirjan Hullu vuosi 1968 esittelyn kanssa. Jälkimmäinen kirjoitus julkaistiin tässä blogissa maaliskuussa 2013 ja siihen pääsee käsiksi tästä.

Näiden juttujen parissa toivon lukijan mietiskelevän, mikä on muuttunut ja mikä ei ole muuttunut muutaman viime vuosikymmenen kuluessa. Tekstien parissa voi tehdä myös  sen havainnon, että toivoo kustantajien olevan tarkkana pitäessään pamflettien, esseiden ja muun pohtivan ja analysoivan kirjallisuuden avulla meitä edelleen ajan hermolla.

Olen liittänyt kirjoituksiin entiseen tapaan joitakin lisätietoa tarjoavia linkkejä lähinnä suomen- ja englanninkieliseen Wikipediaan. 

Ihminen erehtyy. Oppiiko virheistään?

Jaan Kaplinski on omaperäinen, rohkea ajattelija, joka kamppailee ihmismielen kaavoittumista vastaan. Hän kirjoittaa tärkeistä asioista olkoonkin, että vähän vaikeatajuisesti.

Suomennettu kokoelma sisältää vuosina 1968–1980 eri virolaisissa lehdissä julkaistuja kirjoituksia. Tärkeimmät niistä ovat Olemisen avara ja outo hiljaisuus (taolaisuuden esittelyä), vuonna 1973 julkaistu Ajatuksia inhimillisestä kulttuurista sekä vuodelta 1980 oleva Erehtyminen on inhimillistä.

Kaplinski ei ole tieteiskirjailija, vaikka hän puhuu tulevaisuudesta. Hän arvioi menneisyyttä ja nykyisyyttä ja mietiskelee, mitä ne merkitsevät tulevaisuuden kannalta. Häntä hirvittää ajatus, että tehotietokoneet asetettaisiin johtamaan maailmaa, jos ihmiset eivät erilaisten ongelmien lisääntymisen vuoksi enää tähän pysty.

Teollistuneessa yhteiskunnassa syntyy erilaisia virhetekoja, jotka voivat osoittautua kohtalokkaiksi koko ihmiskunnalle. Tällaisia virheitä ovat muun muassa asevarustelu ja saastuminen. Kaplinskin mielestä vain tietoisesti tapahtuva virheiden ennakointi, vähentäminen minimiin ja välttäminen ovat edellytyksenä ihmiskunnan tulevaisuudelle.

Kirjoittaja asettaa enemmän kysymyksiä kuin löytää valmiita vastauksia. Hän korostaa, että suuren rakkauden ja suuren viisauden olisi oltava ihmisissä tasapainossa – niin johtajissa kuin kaikissa muissa.

"Ihminen oppii virheistään. Mutta mitä suurempi on hänen käytössään oleva teknologinen vahvistus [virhettä kasvattava tekniikka, AR], sitä enemmän hänen täytyy maksaa tästä opista. On ilmeisesti olemassa raja, joka ylittämällä tehty virhe käy kalliimmaksi kuin itse asiasta saatava hyöty", Kaplinski kirjoittaa. Aina ei muisteta, että joissakin asioissa riskit ovat todella suuria. Esimerkiksi ydinenergian käyttö on riski luonnonkatastrofin, sodan tai terrori-iskun kohdatessa.

Näitä varoituksia ei voi ohittaa olankohautuksella. Niissä on purtavaa myös kapitalististen maiden työväenliikkeen niille poliitikoille, jotka näkevät enemmän huolta esimerkiksi energian tuotannon lisäämisestä kuin ihmisyhteisön tulevaisuutta uhkaavista ympäristövaaroista.

Mielenkiintoisella tavalla Kaplinski selittää nyky-yhteiskunnassa yksilötasolla näkyviä häiriöilmiöitä, kuten rikollisuutta, alkoholismia ja huumeiden käyttöä sekä terrorismia. Hänen mukaansa maailma kehittyy siihen suuntaan, että ihmisellä on ns. hyvinvointiyhteiskunnassa yhä enemmän valinnan varaa. Kuitenkin matka tähän päämäärään tulee yksilölle yhä pitemmäksi ja monimutkaisemmaksi. Aseman voi saavuttaa vain hän, jolla on hermoja opiskella 15 vuotta ja yletä uralla 10 vuotta.

Tällöin astuu esiin "oikotien periaate". Oikoteitä päämäärien saavuttamiseksi ovat muun muassa väärentäminen ja terrorismi. Tällaiset ilmiöt ilmeisesti lisääntyvät, jollei yhteiskunnan kehityksessä tapahdu jotain, mikä vähentää paineita oikoteihin.

Jaan Kaplinski käsittelee ihmisen ongelmia maailmanlaajuisesti, ja hän on ennakkoluuloton. Kaikista yksityiskohdista ei moni voi olla samaa mieltä, mutta esiin nostetut kysymykset vaativat keskustelun jatkamista.

Jaan Kaplinski: Olemisen avara hiljaisuus. Esseitä ihmisestä, luonnosta, runoudesta. Otava 1982, 228 s.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Työssä 14.8.1982. Siihen on tehty vähäisiä stilistisiä muutoksia.

Aikamme vallankumousajatuksia

Etupäässä ylioppilaspiireistä alkunsa saaneet joukkojen liikehdinnät ovat viime vuoden aikana olleet monissa maissa silmiinpistävä osa yhteiskunnallista toimintaa.

Mutta voi puhua myös jo viime vuosikymmenen puolella alkaneesta tapahtumaketjusta, joka laajeni vähitellen ilmiöksi, jota voi pitää tietyssä mielessä vallankumouksellisena. Sellainen se oli etenkin Ranskassa.

Antti Kuusen analyysi tai pikemminkin tapauskertomus viime aikojen tapahtumista on miellyttävimpiä lukemiani pamfletteja. Ainoa seikka, josta  tekijää ei ole kiittäminen, on sivistyssanojen ja monimutkaisten lauserakennelmien tavaton määrä. Ilmeisesti teos on tarkoitettu vain oman maamme "vallankumouseliitille", joka ei kyllä mielestäni tällaista opasta enää tarvitse. Hyödyllinen se sen sijaan on kaikille, jotka haluavat tietoja asioiden taustoista. Tapahtumien kuvausta kyllä on saatu tiedotusvälineiden kautta tarpeeksi.

Tekijä näkee vallankumouksellisten ylioppilaiden lähtökohdat hyvinkin monisärmäisinä: monille ongelmille etsitään monenlaisia ratkaisuja. On oikeastaan väärin edes sanoa vallankumouksellisia opiskelijoita vasemmistolaisiksi. Pikemminkin on kyse monenlaisiin eri ajattelijoihin viittaavasta toiminnasta nykyajan mielettömän maailman muuttamiseksi ja myös tiettyjen järjestelmien kaatamiseksi.

Edellä sanottu oli pohjana mielen osoittamiselle niin Prahan kuin Pariisin, niin Varsovan kuin Washingtonin kaduilla. Laillista valtaa jäseniinsä käyttävät yhteiskunnat olivat synnyttäneet ja kasvattaneet lapsia, jotka eivät tahdo alistua annettuun. Monet eivät halua opiskella ainoastaan saavuttaakseen hyvän aseman, eivät halua elää vain kuluttaakseen ylellisesti samalla riistäen köyhempiä, myös kolmannen maailman kansoja.

Oleellista on myös, että nämä vallankumoukselliset eivät usko arvojen hitaaseen muuttumiseen, vaan haluavat järkyttää järjestelmän perustuksia tässä ja heti.

Opiskelijoiden liikehdintää organisoivat järjestöt ovat lähes poikkeuksetta eri maissa olleet jonkin vasemmistopuolueen nuorisojärjestöjä, mutta ne ovat irrottautuneet kaikesta dogmatismista ja astuneet ainakin arvostelijoidensa mielestä "anarkian lavealle tielle". Ajatukset muuttuvat, päämääränä on löytää toimintatapoja teknillistyvää ja automatisoituvaa kulutusyhteiskuntaa vastaan.

Itse asiassa taidetaan olla tekemisissä eräänlaisen historian muuttamisvimman kanssa. Useat anarkistifilosofit korostavatkin muuttuvuutta vallankumouksen oleellisimpana piirteenä. Jos vallankumous pysähtyy, se pysähtyy väistämättä jonkin ryhmän tai aatteen ympärille kuivuvaksi kipsimuotiksi.

Paljon parjatun Hannu Taanilan vastaus pääministeri Mauno Koiviston puheeseen nykyajan vallankumouksellisten nuorten ilmavaivoista antaa selvän kuvan siitä, miksi uudistukset ja muutokset ovat tarpeellisia. Tämä kulutusyhteiskunta, joka ulottuu Vladivostokista hamaan Los Angelesiin, vie väistämättä kohti katastrofeja.

Antti Kuusi: Ylioppilaitten vallankumous. Otava, Delfiinikirjat, 1968, 142 s.

Julkaisematon käsikirjoitus alkuvuodelta 1969. Julkaistaan vähäisin stilistisin muutoksin.

Kurjuutta vastaan

"Maailma on historian suurimman nälänhädän kynnyksellä. Ei se maailma, jossa me elämme, vaan kehitysmaiden maailma, kolme köyhää maanosaa: Aasia, Afrikka ja latinalainen Amerikka. Väestö lisääntyy nopeasti näissä maanosissa, eikä elintarviketuotanto pysy kasvun tasalla. Jos tämä kehityssuunta jatkuu, on luultavaa, että nälänhätä saa vakavat mitat Intiassa, Pakistanissa ja Kiinassa 1970-luvun alussa ja sen jälkeen seuraavat muutaman vuoden aikana Persia, Turkki ja Egypti."

Näin synkkiä ennustuksia on esittänyt amerikkalainen kansantaloustieteilijä Raymond Ewell, ja lainaus on kirjasta Huomenna on liian myöhäistä. Kirja puhuu siitä, mikä ihmiskuntaa odottaa, jollei kehityksen suuntaa käydä muuttamaan. teos on hätähuuto kehitysmaiden todellisuudesta länsimaisen elintasoihmisen päiväunelmia vastaan.

Kirja ei olisi voinut ilmestyä sopivampaan aikaan. Tällä hetkellä, Nigerian sisällissodan vaatiessa uhrejaan, on todella aika kiinnittää vakavaa huomiota ihmiskunnan suurimpaan vitsaukseen, nälkään.

Biafran nälänhätä on toki vain pieni osa maailman puutteesta, tämän tueksi muutamia lukupareja kirjasta. Vain 500 miljoonaa planeettamme 3 300 miljoonasta ihmisestä voi joka päivä syödä riittävästi (normaalin kunnon ylläpitämiseksi). Joka vuosi kuolee nälkään yhtä monta ihmistä kuin olivat toisen maailmansodan kokonaistappiot (35 miljoonaa). Joka vuosi käytetään asevarusteluun yli 20 kertaa enemmän varoja kuin kehitysapuun. Kuinka monta suuta enemmän voitaisiinkaan ruokkia esimerkiksi kaikilla niillä varoilla, jotka käytetään asevarusteluun, minkkiturkkeihin, loistoautoihin ja avaruuslentoihin!

Nälän lisäksi suurimpia kehitysmaiden ongelmia ovat omien pääomien puute, alhainen sivistystaso ja räjähdysmäinen väestönkasvu. Suomen lääkäripulaa on naurettava verrata esimerkiksi Aasian ja Afrikan tilanteeseen, siellä on monissa maissa yksi lääkäri jokaista 50 000 asukasta kohti.

Huomenna on liian myöhäistä tarjoaa pari mielenkiintoista paavi Paavali VI:n lausetta. "Halu saada itselleen elämän välttämättömyyksiä on laillinen. Tarvitsemme uuden ihmisystävällisen, ihmiskeskeisen ajattelutavan." Näin sanoi paavi vuonna 1967, mutta se mitä hän sanoi tänä vuonna tuntuu täysin päinvastaiselta. Voi vain kuvitella, miten hänen ehkäisymenetelmät kieltävä paimenkirjeensä vaikuttaa kehitykseen latinalaisessa Amerikassa, missä roomalaiskatolisella kirkolla on suuri valta.

On välttämätöntä estää yhä lukuisampien sukupolvien syntyminen maailmaan, joka ei ole valmis elättämään kunnolla edes nykyisiäkään. Tuntuu ehkä pilkalta ajatella paavin odottavan uutta viiden leivän ja kahden kalan ihmettä, mutta nälän todellisuudesta me emme pääse minnekään.

Puheet siitä, että vain laiskuus estää kehitysmaissa asuvia nostamasta elintasoaan, on helppo kumota. Nälkä itsessään on painavin vastaväite. Aliravitsemus ja sen myötä usein seuraavat taudit estäisivät kyllä meitäkin yrittämästä ja työtä tekemästä. Lukutaidoton ei millään pysty luomaan elinkelpoista teollisuutta, se tarvitsee syntyäkseen sekä henkistä että aineellista pääomaa.

Meidän kaikkien hyvinvointivaltioissa elävien on mahdollisimman monipuolisella tavalla ryhdyttävä auttamaan. Suomi on kehitysavussa paljon jäljessä muista pohjoismaista, tämän eron kaventaminen olkoon yksi tavoite. Aluksi on hyvä lukea tämä kirja.

Alanaatu, Ritva, Ikonen, Juhani & Vuori, Pekka: Huomenna on liian myöhäistä. Tammi 1968, 115 s.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Tyrvään Sanomissa syyskuussa 1968. Julkaistaan tässä hieman tiivistettynä.

Mustan vallan miehet

"Väitän, että jokainen kansalaisoikeuksia ajava laki tässä maassa on tarkoitettu valkoisia eikä mustia varten. Minä esimerkiksi olen musta. Tiedän, että olen paitsi MUSTA myös IHMINEN. Siksi minulla on oikeus käyttää mitä tahansa julkisia laitoksia. Valkoiset eivät ole tienneet tätä. Niinpä piti säätää laki, joka selitti valkoiselle miehelle: 'Hän on inhimillinen olento, älä estä häntä pääsemästä sisään'."

Tämä on "mustan pantterin" Stokely Carmichaelin analyysiä kansalaisoikeusasioista. Itse asiassa radikaalit neekerijohtajat ovat menneet ohjelmissaan paljon pitemmälle. Saavutetut oikeudet kun eivät ole nostaneet mustaa väestönosaa sorretusta asemasta niin nopeasti kuin on haluttu.

Esimerkiksi Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätös rotuerottelun lopettamisesta kouluissa on yhä vain päätös. Vuonna 1964, kymmenen vuotta päätöksen voimaanastumisen jälkeen, kävi vielä 94 prosenttia neekerilapsista "omia" koulujaan, huonompia, vanhanaikaisempia.

Toinen esimerkki. Noin 10 prosenttia USA:n väestöstä on neekereitä, Vietnamissa taistelevista heitä on 20 prosenttia ja tässä sodassa kuolleista 30 prosenttia. Mainittu mustan väestön osuus on kuitenkin hyvin likimääräinen. Massachusettsin teknillisen korkeakoulun arvio – 30 % eli 60 miljoonaa – sen sijaan ei pitäne paikkaansa.

Johan von Bonsdorffin lisäksi muut kirjan Black Power kirjoittajista ovat mustan kansalaisliikkeen uuden ns. kovan linjan kannattajia. Mainitun Carmichaelin lisäksi mukana ovat muun muassa vuonna 1963 murhattu Malcolm X sekä nykyisin Tanskassa asuva Robert F. Williams.

Musta valta on näille miehille vapautta valkoisen yhteiskunnan riistosta, ei mustaa ylivaltaa. Williams puolustaa kirjan lopussa oikeuttaan käydä taisteluaan Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen sanoin: " [...] mutta kun osoittautuu, että pitkään jatkuva, koko ajan samaa kohdetta vainoava vääryyksien ja anatusten sarja saattaa heidät  [kansalaiset] täydellisen hirmuvallan alaisiksi, on heidän oikeutensa ja velvollisuutensa karistaa päältään sellainen hallitus ja hankkia vastaiselle turvallisuudelleen uusia suojelijoita".

Black power – mustan USA:n nousu. Toim. Johan von Bonsdorff. Tammi 1968, 135 s.

Kirjoitus on julkaistu ensi kerran Tyrvään Sanomissa 5.2.1969.
Hyvä myöhemmän ajan amerikkalainen tv-ohjelma aiheesta tässä.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Blogin periaatteet

Kun uutisissa kerrottiin, että suomalaiset lukevat kesällä joko dekkareita tai runoja tai eivät lue muissa kiireissä ollenkaan, pitää tämä blogikin toiminnassaan kesäkuun tauon.

Tauko antaa aiheen kerrrata, millaisin periaattein blogia pidetään. Nyt, puolentoista vuoden kuluttua ensimmäisten juttujen julkaisemisesta, on jo muodostunut jonkinlainen ns. linja. Juttujakin on varastossa ja kaikkien käytössä noin 150.

"Kirjoja äärestä laitaan" julkaisee juttuja vain tekijän päätöksellä – tietenkin myös lukijoiden kommentit ovat tervetulleita, ja nekin pyynnöstä julkaistaan. Mikään ulkopuolinen taho, kaikkein vähimmin kirjojen kustantajat ja tekijät, eivät pääse vaikuttamaan blogin sisältöön.

Edellä sanottu merkitsee, että blogin pitäjä ei ruinaa kirjoja arvosteltavaksi, ei käänny tässä mielessä yhdenkään kirjailijan, kirjan toimittajan tai kustantajan puoleen. Kirjat hankitaan pääasiassa kirjastolaitoksen avulla. Osa kirjoista on tullut tietoon ystävien, tuttavien ja palstan lukijoiden vinkistä. Jokunen kirjoista on saatu lainaksi tai lahjaksi tai ostettu tällaisen yhteydenoton perusteella.

Blogin pitäminen on paljastanut, että kirjastolaitos hyvästä palveluhalustaan ja -kyvystään huolimatta on entistä enemmän muuttumassa maksulliseksi. Jopa oman maakunnan kirjastojen palveluista voi joutua maksamaan, siis siinä tapauksessa että kirja ei satu olemaan sen kirjaston hyllyssä jossa asioi.

Palvelujen maksullisuutta kannattaa miettiä sitäkin taustaa vasten, että toisaalta tekstiä (kirjoja) luetaan entistä enemmän sähköisessä muodossa ja netistä. Nekään palvelut eivät ole ilmaisia, se on ymmärrettävää. Mutta mitä se merkitsee fyysisille kirjoille, niiden kaupalle olipa kyseessä sitten uutusteos tai käytettyjen kirjojen myynti?

Tietyltä osin kirjoista on tulossa rariteetteja, harvinaisuuksia. Onneksi netti auttaa etsimään vanhoja teoksia, joita ei lähidivarista löydy. Oman kokemuksen mukaan jopa niin yksinkertaisen julkaisun kuin Suomen postimerkkiluettelon esiin kaivaminen ei ollut yksinkertainen operaatio.


Palsta ottaa edelleen mielellään vastaan kommentteja ja ehdotuksia.
Hyvää kesää!

lauantai 31. toukokuuta 2014

Toukokuun teema: elämäntarinat

Kun puhutaan elämäntarinoista, usein puhutaan kohtaloista, joihin ihmiset joutuvat.

Mutta mikä on tuo kohtalo? Eikö se useimmiten ole hyvinkin näkyvä, kouriintuntuva asia, ihmisen omat lähimmäiset? Juuri heidän kanssaan, heidän tuestaan ja avustaan nauttien, tai päinvastoin, heidän vihastaan ja väärinteoistaan riippuen syntyy kaikki se, mitä me kutsumme kohtaloksi. Kohtalo on siis ennen kaikkea kohtelua.

Toukokuun 2014 teemani on elämäntarinat. Julkaistuja muistelmia, elämän kuvauksia on paljon ja monenlaisia. Poimin muutamia sellaisia, jotka tavalla tai toisella koskettavat itseäni ja joiden ajattelen todistavan, miten erilaisiin tilanteisiin elämässä voi joutua – myös ihan ilman omaa syytä tai omia tekoja.

Aikaisemmissa kirjoituksissani olen käsitellyt monia elämänkerrallisia teoksia. Niiden luetteloa löytyy sisällysluettelosta, ennen kaikkea osastosta "Muistelmia, elämäkertoja, historiaa yms."

Keisari Nero – mainettaan parempi?

Kesällä 2014 tulee kuluneeksi 1950 vuotta eräästä antiikin ajan suurimmasta katastrofista, Rooman valtakunnan pääkaupungin suurpalosta. Siitä puhuttaessa mainitaan aina myös palon aikainen keisari, katastrofin aiheuttajaksikin väitetty Nero (joka eli vuosina 37–68, koko nimi Nero Claudius Caesar Drusus Germanicus).

J. W. Fuchsin laatima Antiikin sanakirja (suomeksi Otava 1972) kertoo Nerosta lyhyesti sekä positiivista että negatiivista. Mutta keisarin mainetta uudelleen arvioinut suomalaistutkija Marianne Ojanaho tuo esiin aivan oikein, että pääasiallisesti Nerosta on puhuttu vain kielteistä.

Ojanahon haastava tehtävä on ollut arvioida kaikkien käytettävissä olevien alkuperäislähteiden avulla, mitä seikkoja Neron elämästä voidaan arvioida uudelleen tai ainakin nähdä uusin silmin. Ojanaho tarkastelee Neroa keisarina, taiteilijana, rakastajana ja murhaajana. Kaikista näistä asioista löytyy vanhoista lähteistä aineistoa.

Mutta tämä aineisto ei syntynyt suinkaan Neron elinaikana vaan hänen jälkeensä niin, että monien kirjoittajien kynää on ohjannut selvästi nähtävissä oleva tendenssi. Varsinkin kristinuskon tultua valtauskonnoksi Rooman valtakunnassa tämä kristittyjä vainonnut keisari pitikin kuvata hirmuhallitsijana.

Ojanahon tehtävä on ollut vaativa, ja osittain se törmää lähteiden yksipuolisuuteen ja niukkuuteen. Mutta teoksen varsinainen ansio ei olekaan uuden löytämisessä vaan sen näyttämisessä, miten lähteitä tulee lukea ja tulkita. Kyse on  lähdekriittisyyden ohella siitä, että lukija johdatetaan "Neron pään sisältä" tuon lähes 2000 vuoden takaisen maailman ilmiöihin. Olisipa tällainen johdatus ollut käytössä silloin, kun koulussa  opiskeltiin antiikin historiaa!

Selitetyksi tulee esimerkiksi se, mistä väkivaltaan turvautuminen johtui. Sehän oli osa jatkuvaa taistelua, mitä Rooman valtakunnan ylimystöpiirien kesken vallasta käytiin. Nero ei suinkaan keksinyt pyörää, vaan omienkin sukulaisten murhat ja karkotukset olivat olleet arkipäivää ainakin satoja vuosia ennen häntä. Valtion hallintorakenne perustui osaksi juuri taisteluun vallasta.

Myös seksuaaliset tavat ja kulttuurielämän ilmiöt tulevat esitellyiksi laajemmin kuin vain yksilön tai perheen näkökulmasta. Teoksen antia on sekin, että pääsemme hieman pintaa syvemmälle kurkistamaan siihen arkielämään, mitä Rooman valtakunnan ylimystöpiireissä elettiin. Tiedot keisarin kulttuuriharrastuksista paljastavat ajasta  asioita, joita ei yleensä tule ajatelleeksi.

Ojanahon tarkoituksena ei ole ollut puhdistaa Neron mainetta, mutta ihan oikeutetusti hän tukistaa 1900-luvun viihdeteollisuutta. Juuri Neron maine on antanut esimerkiksi elokuvantekijöille aiheen herkutella pahuudella tavalla, joka ei kirjallisten lähteiden perusteella ole aivan oikeudenmukainen.

Toisaalta: mehän emme tiedä, mitä joskus vuonna 3900 puhutaan esimerkiksi Hitleristä ja Stalinista. Onko yleinen käsitys heistä silloin se, että pahoja miehiähän nämä molemmat olivat, mutta toisaalta heidän puolustuksekseen sanotaan, että Hitler ei ollut ainoa 1900-luvun antisemitisti eikä Stalin ainoa tuon ajan kommunisti. Kuka tietää?

Marianne Ojanaho: Keisari Nero. Tyranni ja taiteilija. Atena 2009, 179 s.

Kirjoitus julkaistiin ensi kerran tällä palstalla 31.5.2014.    

torstai 29. toukokuuta 2014

Miksi ja miten Fransista tuli kirjailija?

Suomalaisten suhde ainoaan Nobel-kirjailijaansa on asiaan vihkiytyneen piirin ulkopuolella varsin etäinen, joskaan ei välttämättä viileä. Eivät edes ne vanhat Suomi-filmit, joissa F. E. Sillanpään ihmiset ja maisemat elävät, ole suuressa huudossa.

Toisaalta on olemassa kaipuuta ja muuttoakin maaseudulle, ja luonnon läheisyyttä arvostetaan. Sillanpään ydinsanoma, sellainen on helppo kiistatta tiivistää muutamiin virkkeisiin luonnonläheisyydestä, ei ole niin outo kuin miltä saattaa näyttää.

Sillanpään tuotannon tarkastelutapoja on monia. Yhden niistä voi liittää suomalaisen maaseudun ja yhteiskunnan kehitysilmiöihin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Voimme etsiä ikään kuin maaseudun historiasta vastauksia kysymyksiin, miksi töllin Frans-pojasta tuli kirjailija ja mitkä tekijät vaikuttivat siihen, että hänestä tuli juuri sellainen kirjailija kuin tuli.

Panu Rajala on antanut joitakin vastauksia Sillanpään lapsuutta ja nuoruutta luotaavassa teoksessaan. Ymmärrettävää on, että viimeistä sanaa kirjailijan uran kipinään ei löydy, jos se ei sitten ollut yksinkertaisesti se, mikä monessa muussakin tapauksessa. Alettuaan kirjoittaa kertomuksia Sillanpää huomasi, että se häneltä sujuu ja että kertomuksia voi julkaista, saa kaupaksi. Mekaanisesti ajatellen liikkeelle lähtö on usein tämän tapainen.

Sillanpään kertomuksista ja ensimmäisestä romaanista Elämä ja aurinko löytää sen elinpiirin, josta kirjailija oli lähtöisin ja jonka kuvaamisessa hän viipyili vielä vanhoilla päivilläänkin. Mutta hieman erikoista on, että jo nuori Sillanpää ikään kuin muistelee: puhuessaan preesensissä hän on jo samalla kuin myöhempien aikojen pohtija.

Frans Emil oli perheen ainoa lapsi. Äiti oli synnyttänyt aikaisemmin kolme kertaa, kahden lapsen isä oli ollut Fransin isä Frans. Kaikki nämä lapset olivat kuolleet pieninä. Poika ei siis ollut vain ainoa lapsi, vaan erikoisella tavalla varsinkin äidin harras toive ja silmäterä.

Tämä äidin helmoissa oleminen merkitsi myös sitä, että Frans ei ehkä päässyt  haluamassaan määrin leikkimään muiden lasten kanssa. Ensimmäiset kymmenen vuottaan poika nukkui äitinsä kanssa saman peitteen alla. Isä taas näyttää olleen esikuvana  itsetietoinen tyyppi, joka arvioi muita ihmisiä lähinnä sen perusteella, paljonko nämä omistivat maata ja miten hyvin he sitä viljelivät – näin siitäkin huolimatta, että omaa maata ei isä-Fransilla ollut.

Kun miettii, millaisen "isän- ja äidinmurhan" tällainen lapsi voi tehdä, päätyy varsin luonnollisella tavalla siihen, mitä tapahtuikin. Lähtiessään koulutielle Tampereelle ja myöhemmin opiskelemaan Helsinkiin Frans irtautui kyllä kodista, mutta toisaalta ei selvästikään irtautunut henkisesti kodista ja kotimaisemasta. Hän oli koko uransa eräällä tavalla lähtökohtiensa vanki; tämähän ei ole mikään harvinainen kohtalo.

Koulu- ja opiskelukaverit olivat tulevalle kirjailijalle tärkeitä, vaikka poikaa kuvataankin jollakin tavoin yksinäiseksi seurassakin. Mutta jo pelkkä taloudellinen riippuvuus muista (kotoahan ei opiskelurahoja voitu lähettää) saa hänet sopeutumaan tavalla, joka sekin heijastuu tulevissa kertomuksissa.

Siiskö "kenen leipää syöt, sen lauluja laulat"? Niin voi tiettyyn mittaan Sillanpäästäkin sanoa. Kun jo oma isä oli vieronut "kaikkia köyhän kansan joukkoliikehtimisiä", kuten Rajala kirjoittaa, niin samaan tapaan vaikutti kotiopettajan työ ja asuminen tehtailija Henrik Liljeroosin perheessä. Työväenliikettä ei siinä ruokapöydässä ollut lupa edes mainita.

Rahaa voi pitää eräänä avaimena tulevan kirjailijan nuoruuskehitykseen. Alkuvaiheessa, kun Frans vasta aloitteli opintoja Tampereen normaalilyseossa, Hämeenkyrön pappilasta toimitettiin "huomattavia rahalähetyksiä" hänen tuekseen. Miksi, se jää arvelujen varaan.

Myöhemmin, opiskeluaikana, aloitteleva kirjailija turvautuu sekä avustuksiin että lainoihin. Hän ei pysty vastaamaan veloistaan. Rahaa on tullut koko ajan ikään kuin ilmaiseksi, ja suhde siihen on muodostunut problemaattiseksi.

F. E. Sillanpään varhaisissa teksteissä, romaanissa Elämä ja aurinko (1916) sekä  kertomuskokoelmassa Ihmislapsia elämän saatossa (1917), pääosissa ovat lähinnä nuoret, omaan elämäänsä ja aikuisuuteensa kukkien tavoin puhkeamassa olevat ihmiset. Luonnon ilmiöt ja ihmiset ovat solmiutuneet yhteen, koska molemmat syntyvät samoilla aitovierillä. Luonto myös vaikuttaa monin tavoin ihmisten mieleen ja ratkaisuihin.

Ihmisten sosiaalinen yhteiselo tuli merkittävämmin Sillanpään aiheeksi vasta vähän myöhemmin, maaseutuakin järkyttäneen kansalaissodan yhteydessä ja sitten, kun kirjailija muotoili omia kokemuksiaan teokseen Hurskas kurjuus (1919). Mutta se onkin jo toinen tarina.  

F. E. Sillanpää: Kootut teokset I. Elämä ja aurinko ja nuoruuden kertomukset. Otava 1988, 432 s.
Panu Rajala: F. E. Sillanpää vuosina 1888–1923. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1983, 306 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 29.5.2014.

tiistai 27. toukokuuta 2014

Työmiesten arki- ja juhlarunot

Elämän varrella, varsinkin rakkaudessa ja työssä, ajatukset ja tunteet voivat kääntyä runopukuisiksi. On tilanteita, joissa kotitekoinen runo on aivan paikallaan keventämään mieltä – samalla se toki voi sisältää painaviakin ajatuksia.

Imatralaisen Yrjö Jääskeläisen ja lappeenrantalaisen Matti Räsäsen runoista monet ovat syntyneet perheen, suvun ja tuttujen juhlahetkiin, monet taas kuvaavat työn arkea ja työelämän paineita. Kokonaisuutena ne omalla tavallaan rakentavat myös elämäntarinoita.

Harrastajakirjoittajien tekstit ovat, pitää sanoa onneksi, tallentuneet myös kirjoiksi. Kummallakin tekstikokoelmalla on ansionsa, josta osa liittyy pitkään metallimiehen kokemukseen elämän ja työn aallokoissa.

Matti Räsäsen kokoelma on laaja, runoja on puolentoista sataa. Niiden aihepiiri kattaa monta asiaa syntymästä kuolemaan ja maasta ylöspäin. Rakkausrunot ovat herkkiä tunnustuksia, ja omaa itseään kirjoittaja tutkiskelee ihan lapsuuden kokemuksista lähtien.

Räsänen on kirjoittanut myös monia runoja erilaisiin tilaisuuksiin: vaimolle jouluna, monille ystäville merkkipäivinä, hääjuhliin sekä hautajaisiin ja muistotilaisuuksiin. Tiedän, että jotkut näistä runoista, samoin kuin Jääskeläisen vastaavat, tulevat selatuiksi myös esimerkkeinä silloin, kun joku muu miettii miten tulkita tunteita mainituissa elämän tilanteissa.

Erityisen ilahduttavaa on kummankin kirjoittajan taito kokeilla erilaisia muotoja ja lähestymistapoja. Vaikka Yrjö Jääskeläinen virittää monet runonsa loppusointujen varaan, ratkaisut tuntuvat harvoin keinotekoisilta. Hieno, savolaisperäinen huumori pelastaa monet muuten arkiset ajatukset. Joskus, kuten runossa hirvenmetsästyksestä, päädytään aivan mainioon leikinlaskuun.

Jääskeläisen kokoelmassa on myös kolme metallialan suuren lakon (1971) aikana syntynyttä runoa. Sen sijaan vuonna 1975 Ovako Oy:n tuottamassa dokumenttielokuvassa käytettyä hänen runoaan Sitä se on ei ainakaan tällä nimellä kirjassa ole. Teräksenteon arki tulee esiin kuitenkin muutamissa muissa varsin perinteiseen tapaan sommitelluissa runoissa.

Yhteiskunnalliset kannanotot kuuluvat nekin kummankin kirjan aihepiiriin. "Jospa hinnan voisikin / köyhempi sanella / ja ehdot hän, / joka oikeassa on!", Jääskeläinen tiivistää aforistisesti. Räsäsellä on jonkin verran vaihtoehdotonta julistusta, mutta toisaalta hän jättää joissakin pohdinnoissaan lukijan ymmälle, haastaa ajattelemaan. Mitä sanoa esimerkiksi seuraavasta: "En opeta lapsiani ajattelemaan, / koska ajatteleva ihminen on tuomittu. / Jos ei häntä tuomita valtiolle vaarallisena, / hän joutuu ristiriitaan itsensä kanssa."

Yrjö Jääskeläinen: Työtä, Terästä ja Timantteja. Runoja elämästä, työstä ja teräksestä. Imatra 2004, 64 s.
Matti Räsänen: Elämän laineilla. Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy 2000, 183 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 27.5.2014.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Kuusi kuolemaa tuhansien joukossa

Vuoden 1918 sisällissodassa kuoli ja katosi yli 36 000 suomalaista. Tämä luku ja erilaiset tilastolliset yhteenvedot kertovat jotakin tragedian laajuudesta.

Sen sijaan sen syvyydestä kertovat omakohtaisten muistelmien ohella lähteitä perusteellisesti arvioiden kootut elämäntarinat. Kun niihin yhdistyy ajakohdan, myös vuoden 1917 tilanteiden ja paikallisten tapahtumien taustoitus, päästään jo lähelle tuon ajan oikeaa elämää.

Olli Korjus on koonnut kuuden valtiorikosoikeudessa kuolemaan tuomitun tarinan esimerkkinä siitä, millaiset seikat heiluttivat tuonelan viikatetta valkoisten voiton jälkeen.

Nämä kuusi ovat esimerkkejä valtiorikosoikeuden langettamien ja toimeenpantujen 115:n tai 117:n kuolemantuomion joukossa. Kyse on kesästä ja syksystä 1918; sitä ennen oli ilman tuomioita ja joskus hyvinkin epämääräisin perustein polkaistujen kenttäoikeuksien päätöksin ammuttu tuhansia punaisia, myös aseettomia naisia ja lapsia. Kumpienkaan tuomioistuinten yhtäkään päätöstä ei nykykäsitysten mukaan voi pitää oikeudenmukaisesti syntyneenä. Syytetyillä ei ollut puolustusasianajajia, usein ei minkäänlaista mahdollisuutta puolustautua.

Kuusi kuolemaantuomitua kuvaa, miten miehet olivat  mukana tapahtumissa eri tavoin. Kaksi heistä ei osallistunut aseelliseen toimintaan; maan- ja valtiopetokseen katsottiin näet syyllistyneen myös silloin, jos hoiti punaisen hallinnon  juoksevia asioita tai oli toimittajana työväenlehdessä.

Miehiä yhdisti se, että heidät kaikki teloitettiin Suomenlinnassa perjantaiaamuna 6. syyskuuta 1918. Heidät vietiin teloitettaviksi käsiraudoissa, myös vammautunut helsinkiläinen Kustaa Salminen (33). Muut miehet olivat Nestori Gylden (26) Tammelasta, Erkki Raide (26) Viljakkalasta, Kalle Sjögren (51) Nurmijärveltä, Gunnar Mörn (34) Turusta ja Martti Vesa (24) Ulvilasta.

Tuomioiden kohdistumisessa juuri näihin miehiin ja juuri tällä tavalla oli erilaisia sattumia. Joidenkin kohdalla ei perusteluina käytetty todistajien kertomia ryöstö- tai murhaepäilyjä, vaan tuomio tuli maan- ja valtiopetoksesta. Korjus arvioi tämän perustelun suorasanaisesti. Se oli hänen mukaansa täysin keinotekoinen, ajankohtaan liitetty poliittinen väite, "jonka tarkoitus oli antaa laillinen muoto vaarallisimmiksi katsottujen vankien teloituksille".

Teos ei kaunistele sen paremmin punaisten kuin valkoisten väkivaltaisia tekoja, mutta asettaa niitä oikeisiin yhteyksiin ja suhteisiin. Korjus myös korjaa joidenkin paikallishistorioiden kummallisia väitteitä. Esimerkiksi Nurmijärven Metsäkylän vuonna 2007 ilmestynyt kyläkirja väittää, että kukaan kyläläinen ei kuollut vuoden 1918 sodassa!

Mutta onpa kummallisuuksia ammattilaisillakin. Jopa itse Päiviö Tommila kirjoitti Nurmijärven historiassa, että sisällissodasta selvittiin "lähes säikäyksellä" – kunnassa, jossa punaisia kuoli ja katosi noin 180 ja jossa valkoiset ampuivat sodan jo loputtua, helluntain tienoilla, Perttulan kylässä ainakin 30 punaista vankia.

Kuuden tuomitun erilaiset taustat tuovat lukijan eteen laajan kuvauksen sekä miesten kotipaikkakunnista että lähipiireistä, ja myös siitä, mikä edelsi itse tragediaa vuonna 1917 ja vuoden 1918 alussa. Kuvaan pääsevät myös vastapuolen toimijat, paikalliset valkoiset ja suojeluskuntien usein yli-innokkaat "puhdistajat".

Kirjoittajaa on vaivannut se, että niin monissa vuoden 1918 historiaa käsittelevissä teoksissa on siloiteltu tapahtumia ja unohdettu tärkeitä seikkoja. Esimerkiksi vuoden 1917 elintarvikepula ja työttömyyden raju kasvu ovat usein unohtuneet. Vielä kummallisempaa on, että paikallishistoriat vaikenevat ihmisistä, jotka ovat aikanaan keskeisesti vaikuttaneet paikkakunnan asioihin. Herkästi on myös puhuttu "roskaväestä" ja "kiihottajista". Tällainen puhe kuvaa Korjuksen mielestä enemmän termien käyttäjiä kuin puheen kohteita.

Teoksessa on hyviä esimerkkejä siitä, miten tarpeellista lähdekritiikki on. Kirjoittaja huomauttaa, miten yhden ihmisen myöhemmin kertoma voi perustua ihan johonkin muuhun kuin tapahtumahetkellä nähtyyn tai kuultuun. Jopa monet vuoden 1918 asiakirjat valehtelevat mennen tullen. Esimerkiksi Martti Vesasta tehtiin työväenyhdistyksen puheenjohtaja, vaikka hän ei ollut edes sen jäsen.

Kirjoittaja antaa toisaalta tunnustusta harrastajien ahkeruudelle tietojen hankinnassa. Esimerkiksi Erkki Raiden taustat eivät olisi avautuneet ilman Hannu Myllymäen vuosikausien tutkimustyötä. Raja näyttää kulkevan siinä, miten hyvin asioihin on paneuduttu: joskus tyydytään vain toistamaan aikaisemmin esitettyjä (usein valkoisen osapuolen 20-luvulla laatimia) käsityksiä asettamatta mitään kyseenlaiseksi.

Ja voi mennä oppinutkin vipuun; Tommilan ohella Korjus mainitsee Panu Rajalan, joka on kuvannut Hämeenkyrön tapahtumia "perinteisestä valkoisesta näkökulmasta". Se on tuottanut monia kummallisia tulkintoja vielä  2010-luvullakin, vaikka mahdollisuudet lähteiden arviointiin, kuten Korjuksen teos osoittaa, ovat aikaisempia vuosikymmeniä huomattavasti paremmat.

Olli Korjus on julkaissut myös tutkimuksen Hamina 1918, nimi nimeltä, luoti luodilta (2008).

Olli Korjus: Kuusi kuolemaantuomittua. Atena 2014, 461 s.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 13.5.2014.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Kohtalona kohtelu

Tämän omaelämäkerrallisen muistelman yhteydessä tekee mieli puhua enemmän kohtelusta kuin kohtalosta. Se, että jokin salaperäinen, tuntematon saati ylimaallinen voima ohjaisi elämäämme, tuntuu tämän kertomuksen äärellä hyvin vieraalta ajatukselta. Tässä on kyse nimenomaan siitä, miten me ihmiset toisiamme kohtelemme.

Pirkko jää molemmista vanhemmistaan orvoksi viisivuotiaana, ja siitä alkaa hänen lapsuus- ja nuoruusaikansa kujanjuoksu. Se jatkuu vielä aikuisena, sillä saadut haavat eivät niin vain parane, monet tummat varjot pysyvät elämässä vuosikymmeniä.

Alussa orpo tyttö on hoidossa sukulaisissa, mutta sitten hänet otetaan ottolapseksi, laillistetuksi lapseksi, isoon maalaistaloon. Sen maaomaisuus saattaisi joutua sodanjälkeisissä oloissa (jolloin asutettiin Karjalan siirtolaisia) pakkolunastukseen, ja niin talon lapseton leskiemäntä alkaa käyttää Pirkkoa hyväkseen.

Hyväksikäyttöä on lisäksi monenlaista. Ajalle tavanomaista oli teettää lapsilla raskaitakin töitä, mutta Pirkko joutuu myös sukupuolisen ahdistelun ja erilaisen henkisen ja fyysisen väkivallan uhriksi. Suhteesta ottoäitiin, jota hän alkaa ajan myötä kutsua äidiksi, tulee Pirkolle elinikäinen hankaava side. Se ei lopu edes silloin, kun maalaistalon omistajasuku onnistuu telemään tyttärestä melkein perinnöttömän. Kasvuiässä koettu on kuin kahle, josta ei tunnu vapautusta löytyvän.

Kertomus on monella tavalla koskettava ja pysäyttävä. Kirjoittaja paljastaa paitsi omat haavansa myös sen, miten itsekkyys hallitsee läheisissäkin ihmissuhteissa – jopa polttavammin kuin outojen kesken.

Elämäntarinan sydäntä koskettavia vaiheita kuvannee parhaiten seuraava ajatus. Jos joku olisi julkaissut vuonna 1990 tämänsisältöisen romaanin, kriitikot olisivat todennäköisesti todenneet sen epäuskottavaksi ja saaneen vaikutteita sadan vuoden takaisista nyyhkyviihderomaaneista. Mutta tämähän on kertomus oikeasta elämästä!

Kaltoin kohtelun vuoksi tulee kysyneeksi, miksi kukaan aikuinen ei tehnyt asialle mitään. Mutta juuri aikuiset tässä pahan tekivätkin. Lasten väliset kiusaamiset ovat usein vain matkimista, joten pitää kysyä: mistä nämä kiusaaja-aikuiset ovat oman käyttäytymisensä oppineet?

Pirkko Helenoron kertomuksessa on myös toinen lukijaa herättävä tärkeä teema. tyttö oppii (hänet opetetaan) rukoilemaan jumalaa, kertomaan tälle murheensa ja pyytämään apua. Kerta toisensa jälkeen hän ei saa apua eikä lohtua (muusta kuin siitä, että voi rukoilla). Käy tavallaan päin vastoin: jumala sallii yhä uudet henkiset ja fyysiset julmuudet. Teini-ikäisenä tyttö myös alkaa oppia, miten jotkut papit kohtelevat kaltoin lapsia ja läheisiään.

Rukousten "turhuus" ei Pirkkoa lannista. Itse asiassa hämmästyttää, miksi häntä ei lopulta lannista mikään, masentaa toki. Lukija kyllä ymmärtää, eikä kirjoittajakaan sitä kiellä, että rukouksista ei ole ollut sitä apua, minkä kristillinen perimätieto sanoo niistä olevan. Lukijassa herää myös moraalinen kysymys: pitääkö jumalan todellakin odottaa kiusattujen rukouksia, ennen kuin hän alkaisi puuttua pahoihin tekoihin?

Kirjaan liittyy myös lähinnä satakuntalaista paikallishistoriaa. Kirjoittaja syntyi ja asui varhaislapsuutensa Ulvilassa (jonne hänen talvisodan lopussa kaatunut isänsä on haudattu), sitten pitkään Köyliössä. Koulua hän kävi myös Urjalassa ja Kokemäellä. Opettajaksi valmistuttuaan hän työskenteli ja asui pisimpään Lappeenrannassa (1967–1990).

Pirkko Helenoro julkaisi myös teoksen Punatukkainen nainen vuonna 1979. Esa Sironen ohjasi vuonna 2013 TV1:ssä esitetyn henkilökuvan Helenorosta (Helsingin Sanomat 3.1.2013).

Pirkko Helenoro: Tuntemattoman sotilaan tytär. Kirjayhtymä 1990, 327 s.
Tammi julkaisi teoksen toisen painoksen vuonna 2008.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 12.5.2014.