Levitaation elkeiden runolliset aforismit (yhtä hyvin voisi sanoa mietteliäät matalat veisut) kohoavat ylös maasta, mutta samalla ne tonkivat elämän savea. Outo ilmiö, mutta ei Kejosen tapauksessa mikään ylimaallinen tai taivaallinen. Ihmisellä on kyky kuvitella ja myös analysoida ympäristöä runokuvia ja sanaleikkejäkin käyttäen. Kejonen tekee sen tapansa mukaan mutkattomasti.
Näennäisen kuvitteellisissa teksteissä, levitaatiohan on mietiskelyä leijuillen, puretaan esimerkiksi kiven olemusta. On kivijalkoja, muistokiviä, riippakiviä ja rantakiviä. Jälkimmäiset voivat näyttää laskevan auringon säteissä leijuvilta, mutta lujastihan nekin ovat paikoillaan. On asioita, jotka eivät ole sitä, miltä ne näyttävät.
Leijua osaa myös runoilija, kun hän nousee kurkihirren korkeudelle asioita tarkastelemaan. Maailma näyttää sieltäkin katsoen perin arkiselta. Tosin myös naurettavalta tai ainakin huvittavalta. Leijuminen antaa vapauden irrota jokapäiväisistä näkökulmista.
Kun putoaminen korkeuden lievästä pöyhkeilystä tapahtuu, edessä on median, politiikan ja epätasa-arvon värittämä ympäristö. Lopulliset totuudet löytyvät asioiden pohdinnasta. Kejonen muistuttaa perusasioista. Median tai tieteen tai politiikan antama kuva ei välttämättä ole edes peilikuva. Oikea kuva syntyy sanoista, jotka pureskellen pohtivat asioita.
Lopullisten totuuksien äärellä Kejonen pääsee parhaiten mietelmien tekoon. "Kulutti liian vähän. Joutui työttömäksi." "Jos ihminen oppisi virheistään, se olisi jo tapahtunut." "Jos uuvut, aina löytyy valamoita uskon vahvistamiseksi."
Onko aforistikolla sanomaa? Ainakin hän käy kelpo esikuvasta. Ei niin vakavaa asiaa, että eikö sille voisi ja pitäisikin ironisesti naurahtaa. Samalla kannattaa muistaa, että turhiin lupauksiin ja kuvitelmiin ei kannata luottaa, ei omiinsakaan. Elämä on yksinäistä puuhaa, mutta sen mutkia voi pyrkiä käsittelemään tavalla, jota Kejonen vaivihkaa käyttää: yrittämällä ymmärtää myös itseään.
Pekka Kejonen: Levitaation elkeet. WSOY 2012, 112 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti