keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Onko venäjä ihan "soromnoo"?

Jos suomalainen 2000-luvulla julkaistava tietokirja sisältäisi seuraavanlaisen virkkeen, lukija nyrpistäisi ja ajattelisi, että kirjoittaja ja kustantaja pilailevat (tai että tietotekniikka on tehnyt pahimmanlaatuisen kepposen):

"Tihs is the cornersotne of Finnnish foreigner policy."

En usko, että tällainen virke helposti pääsee suomalaiseen tietokirjaan. Sen sijaan jotkut teokset sisältävät vastaavaa sotkua silloin, kun on kyse venäjänkielisten nimien ja muiden sanojen toistamisesta – kun niitä kirjoitetaan latinalaisilla kirjaimilla.

Taustalla on usein (useimmiten?) se, että teoksen kirjoittaja ei osaa venäjää eikä kustantajalla ole ollut viitseliäisyyttä tarkistuttaa kirjoitusasua. Tämä on hämmästyttävää, koska ei kai välinpitämättömyys saisi kuulua tietokirjojen maailmaan? Outoa se on siitäkin näkökulmasta, että maasta löytyy paljon kyseisen kielen taitajia. Tekstien tarkistettavaksi lähettämisen ei luulisi internet-aikana olevan mikään ongelma.

Epäilen, että ilmiöllä on jotakin tekemistä myös sen englannin kielen ylivallan ja palvonnan kanssa, mihin muun muassa tieteen maailmassa professori Matti Klinge on kiinnittänyt huomiota. Yhä suuremmalle joukolle oppineita, kirjojen tekijät ja kustantajat siinä luvussa, englanti alkaa olla ainut arvostettava ja jopa ainut hallittu vieras kieli.

Alla olevissa kirjoituksissa pohdin eräitä esimerkkejä siitä, millaista huolimattomuutta esiintyy. Samalla toivon, että vuoden 2018 kustannussuunnitelmia tehtäessä otetaan yhdeksi tavoitteeksi vieraskielisten nimien ym. tarkistus!

PS 1. Kirjoitan siis venäjästä, en Venäjästä. Pienellä kirjoitetaan kieli, isolla maan nimi. Tämä fakta ei ole kaikkien tiedossa.
PS 2. Suomen puhekielen "soromnoo" on alun perin venäjää. "Всё (tai все) ровно" eli latinalaisittain "Vsjo rovno" tarkoittaa "Aivan sama" tai "Yksi lysti" (sananmukaisesti: "Kaikki on samaa, samanarvoista").

Nagorno- vai Vuoristo-Karabah?

Kun kansallisuuskiistat ja kahden neuvostotasavallan erimielisyydet puhkesivat väkivaltaisuuksiksi Kaukasuksella 1980-luvun puolivälin jälkeen, Suomessa alettiin puhua Nagorno-Karabahista.

Tämä journalistien toistama alueen nimi pysyi uutisissa sitkeästi vuodesta toiseen. Esimerkiksi Helsingin Sanomat käytti sitä varsin pitkään siitä huolimatta, että toimitukselle oli huomautettu nimen "sekasikiömäisyydestä". Kuitenkin alueen oikea suomenkielinen nimitys oli tarjottu vuonna 1982 julkaistussa opaskirjassa.

Vuoristo-Karabah on venäjäksi Nagornyi Karabah; sen adjektiivinen muoto on "nagorno-karabahskaja [oblast]". Väärä suomenkielinen nimi oli luotu tästä, ei perusmuodosta.

Nykynäkökulmasta on vanhojen uutisten ymmärtämiseksi tietenkin melkein yksi lysti, kumpaa nimeä tästä Azerdaidžaniin kuuluvasta, etupäässä gruusialaisten eli georgialaisten asuttamasta alueesta käytetään. Mutta esimerkki muistuttaa siitä, miten jokin käytäntö voi syntyä ja vakiintuakin ilman, että sillä on alkuperäiskielessä (tässä tapauksessa venäjässä) muuta esikuvaa kuin "vähän sinnepäin".

Edellä mainittu julkaisu vuodelta 1982 on edelleen pätevä opas venäjänkielisiin paikannimiin, vaikka Joidenkin alueiden, kaupunkien jne. nimet ovat muuttuneet. Mutta jos haluaa tietää esimerkiksi Karjalan tasavallan paikkakuntien oikeat nimet suomeksi, karjalaksi tai venäjäksi, kannattaa kääntyä esimerkiksi Martti Kahlan toimittaman teoksen puoleen.

Neuvostoliiton paikannimet on käypä opas myös meillä yleensä tuntemattomien kaukaisten pikkupaikkojen nimien tarkistamisessa. Ilmestyessään opas sanoi olevansa "normittamiseen pyrkivä ohjeluettelo", mutta kyllä se on, edelleenkin, sen ohella hyvä maantieteen oppikirja Suomen itärajalta noin 11 000 kilometrin etäisyydelle.

Teos määritteli sen, miten venäjänkielen äänteet (kirjaimet) tulee kirjoittaa latinalaisittain. Pitää kirjoittaa Dzeržinsk (ei esimerkiksi Dserzinsk; hätätilassa kyllä Dzerzhinsk, vaikka kaikista kirjoitusohjelmista kyllä löytyy soinnillisen suhuäänteen merkki ž). On tietenkin tapauksia, joissa yksinkertaistettu eli suomen kieleen paremmin sopiva muoto pyrkii yleistymään: tästä ovat hyviä esimerkkejä Lontoo ja Tukholma.

Vaikka Kijev (ukrainaksi Ki'iv) on suomeksi Kiova ja Pskov on Pihkova, yhä näkee käytettävän myös vieraskielisiä muotoja. Niin kauan kun ei ole sekaantumisen mahdollisuuksia tämä on puolusteltavissakin, mutta silti outoa. Emmehän kirjoita myöskään Riga, vaan Riika (ja Riikaan, Riiassa, Riian jne.).


Neuvostoliiton paikannimet. Valikoima Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton paikannimistöä. Oikeinkirjoitus- ja painotusopas. Vastaava toimittaja Martti Kahla [toim. myös Tuija Wahlström, Leila Rintala, Harry Halén, Antti Scherbakoff, Eeva Maria Närhi ja Saara Welin]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 19 [kannessa mainittu julkaisijana myös Neuvostoliittoinstituutti]. Helsinki 1982, 203 s.

PS. On myös uudempi opaskirja:
Venäjän federaation paikannimiä. Oikeinkirjoitus- ja painotusopas. Toim. Pirjo Mikkonen, Martti Kahla, Ida Kempinen ja Anna Charnaja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2006 (Kielenkäytön oppaita 6).

Kirjoitusmerkkejä löytyy...

Kun kirjoitamme suomenkielisessä tekstissä vaikkapa arabian- tai kiinankielisiä nimiä, niiden ilmiasu voi olla hyvinkin vieras ihmisille, jotka puhuvat ja kirjoittavat mainittuja kieliä ominaan.

Kuitenkin pyrkimyksenä tulisi olla, erilaisista kirjoitusjärjestelmistä huolimatta, pystyä mahdollisimman hyvin jäljittelemään ääntämistä. Siis vähän siihen tapaan kuin ohjeita tarjotaan hyvin varustetuissa sanakirjoissa. Oma amerikanenglannin sanakirjani esimerkiksi opastaa ääntämään sanan comment "kament" ja sanan periodic suurin piirtein "piriadik".

Emme tietenkään kirjoita englantia tällä tavoin väärin (näin tekevät lähinnä vain latvialaiset, joille esimerkiksi New York on Ņujorka; tässä Ņ on pehmeä konsonantti, ei kuten oma jämerämpi N:mme). Meille oikein koulussa ja mediassa opetetaan, miten oudosti kirjoitettuja paikannimiä tulee lausua: "Njuu jork",  "Aiova" jne...

Mutta entä venäjänkieliset nimet ja sanat? Muutama esimerkki:
Katu Pietarissa: "Kasans Kaia" (1).
Sukunimi: "Diakoffsky" (1).
Näyttelijä: Kostia Varlamoff (1).
Kaiken parhaan toivotus: "Ot vrei duschi sjelaju vam vsevo lutshavo" (2).
Helsingin Yliopisto: "Imperator skij Aleksandrovskij Universitet v Finljandii" (2).
Pyyntö neuvotella: "Proschu P. I. Ivanova peregoboritz so mnoju" (2).

Kaikki ovat suurin piirtein noin, mutta eivät ihan sittenkään. Katu on Kazanskaja (z on tässä soinnillinen s); näyttelijä on Kostja eli Nikolai Varlamov. Diakoffsky on Djakovski (Дяковский). Yliopisto oli "imperatorskii" ("imperatorskij"), keisarillinen; jostakin syystä sana on lähteessä jaettu kahtia. Venäjänkielinen voisi lukea tämän esimerkin leikkimielellä näin: "Keisari hiihto Aleksanterin Yliopisto Suomessa".

Mainituissa lyhyissä virkkeissä on joko luku- tai  (ja) kirjoitusvirheitä. Kirjoittaisin ne seuraavasti: "Ot vsei duši želaju Vam vsevo [vsego] lutšavo [lutšego]" (Toivotan Teille koko sydämestäni [sielustani] kaikkea hyvää) sekä "Prošu P. I. Ivanova peregovorit so mnoju" (Pyydän P. I. Ivanovia keskustelemaan kanssani). Venäjän oikeiskirjoitus on hakasulkujen osoittamissa kohdin sadasssa vuodessa hieman muuttunut.

Voi ehkä sanoa, että mitäs noista: venäjää taitava saa asiasta selvän, eikä muiden ole niin väliksikään... Voisimmeko siis kirjoittaa esimerkiksi erään pääkaupungin muodossa Vasington?

Joskus on vedottu siihen, että kyrillisten kirjainten tulkitseminen latinalaisillamme olisi jotenkin ylivoimaisen vaikeaa tai jopa mahdotonta. Myönnän, että pehmeiden konsonanttien kohdalla se vaikeaa onkin. Usein ne jätetään huomiotta, tarkkaan asuun neuvovat oppaat tarjoavat pehmennyksen osoittajaksi heittomerkkiä. Siis esimerkiksi: говорить eli govorit´ (puhua), деньга, деньги eli den´ga, den´gi (raha, rahat). Itse en noista pehmennyksistä välitä.

Ns. ässät ja soinnilliset äänteet vaativat oikeiden merkkien etsintää. Näin pystyy kirjoittamaan latinalaisittain jopa itsensä "Rutsevin": Хрущев (eli Хрущёв) on Hruštšov (щ on štš; ш puolestaan on š). Putin ja Medvedev eivät onneksi erikoismerkkejä kaipaa.

Esimerkkien lähteet:
(1) Anna-Liisa Amberg: Piireissä. Mascha von Heiroth 1871–1934. Siltala 2016.

(2) Frans Nuupala (toimittanut Heikki Pietilä): Suomalainen Suomessa muukalainen. Warelia 2017.