Fransin, Mandin ja monen muun elämää etsimässä

Luonnonmullistusten aiheuttamien ihmisten katoamisten ja kokonaisten sukujen ja suurtenkin ryhmien häviäminen ”jälkiä jättämättä” saa meitä tutkimaan asioita, mutta verrattuna ihmiskunnan itsensä aiheuttamiin ihmistuhoihin kyse on sittenkin pienestä jutusta. Tulivuorenpurkaus, tarttuva tauti tai hirmumyrsky jopa kalpenevat vainojen, sotien, kansanmurhien ja ja niitä seuraavien tietojen häviämisen ja suorastaan asioiden salailun rinnalla.
  Tällaisia ajatuksia tulee näinä levottomina, sotaisina ja ristiriitaisina aikoina mieleen, kun lukee mitä yritämme saada vielä selville edellisten eli 1900-luvun sotien, vainojen jne. tapahtumista ja niiden seurauksista. Jos lähdemme kotikulmilta, niin emme koskaan tiedä kaikkien vuonna 1918 Suomessa kärsineiden, kuolleiden ja kadonneiden kohtaloita. Emme koskaan saa tietää kaikkea siitäkään, mitä todella tapahtui Neuvostoliiton suomalaisille sen maan olemassaolon aikana. Vainojen lisäksi syyllisiä tähän ovat muun muassa hävinneet ja suljetut arkistot (eli asiakirjat) sekä tietenkin kadonnut muistitieto.
  Yrittää kuitenkin pitää. Olen aikaisemmin muun muassa Eila Tölli-Kalininan (2012) ja Elina Luukkaisen (2014) omiin muistoihin liittyvistä teoksista todennut, että ilman asioihin paneutuvaa perinpohjaista työtä on vaikea rakentaa edes kokonaiskuvaa puhumattakaan elämän monien yksityiskohtien selvittämisestä. Vain kova työ palkitaan. Tätä eivät kaikki, eivät kaikki akateemisetkaan tutkijat, ole ymmärtäneet (vain toisten työhön perustuvat yhteenvedot voivat olla ajassaan arvokkaita, mutta ne eivät löydä uutta tietoa).
  Nyt menneeseen, lähinnä sukulaisensa Frans Rajanderin ja hänen puolisonsa Amanda Reinikan vaiheisiin niin Suomessa kuin Neuvosto-Venäjällä paneutunut Ritva Rajander-Juusti todistaa, että olisi vaikea edes pohtia monipuolisesti menneitä puhumattakaan ns. uuden tiedon löytymisestä ilman ahkeraa arkistotyötä. Asiaan kuuluu myös nyt löydetyn tiedon harkittu yhdistäminen muuhun tietoon sekä myös päähenkilöiden vaiheiden liittäminen oman aikansa – eikä vain sukulaistensa – kokemiin asioihin.
  Lopputulos on paitsi hyvä esimerkki siitä, millä tavalla menneisyyden selvittelyä tulee tehdä samalla myös hyvää oppia ja kertausta liittyen muun muassa Suomen ja Neuvosto-Venäjän kriisiaikoihin. Samalla lukija saa muistutuksen siitä, että eivät vain ihmisten päätökset ja teot ole vaikuttaneet heidän elämäänsä, vaan monesti ulkopuoliset tekijät (eivätkä vain ihmiset vaan myös ”tapahtumat”) ovat vaikuttaneet siihen, mihin on menty tai jouduttu.
  Kriisien aika tulee tässä tapauksessa esiin myös siinä, mihin mennyttä valottava teos ”tekijän luvalla” jumittuu. Uusi kriisiaika vaikuttaa tutkijan ja kirjoittajan mielialaan niinkin, että hän miettii missä kulkevat tiedon etsimisen rajat. Sekä omat että toisten asettamat rajat. Onko poikkeusoloissa viisasta paljastaa kaikille, mitä tietoa etsii, keneltä apua haluaa tai uskaltaa pyytää jne.?
  Paljon on kirjassa tapahtumia ja myös henkilöitä, jotka näihin tapahtumiin joutuvat. Fransin ja Mandin elämien loppuvaiheet jäävät kuitenkin selvittämättä. Kirjoittaja ei, aivan oikein, lähde ”olettamaan” mitään. Joskus niin tehdään jotta lukijalle olisi antaa jokin selitys -- muka. On esimerkiksi outoa, mutta tällaiselle tarpeelle kuvaavaa, että Neuvostoliitossa 1930-luvun lopulla kadonneiden jälkiä joskus oletetaan tietynlaisiksi ottamatta ollenkaan huomioon eräitä faktoja: esimerkiksi niitä, että neuvostomaassakin levisi laajalti tuberkuloosi ja että miljoonia ihmisiä evakuoitiin vuodesta 1941 alkaen sodan tieltä muun muassa Uralin tienoille ja kauemmaksikin. Monet jäivät sille tielle.
  Ritva Rajander-Juustin teos vienankarjalaisesta kylästä palkittiin vuoden 2025 sukukirjana. Uusikin kirja ansaitsee kehut.

Ritva Rajander-Juusti: Pulaloikkari Frans. ISBN 978-952-80-8856-1 (2026).

Kirjoitus julkaistiin tällä palstalla 8.9.2026. 

Outoakin tietoa neuvostokansalaisten palautuksesta

Vuonna 2005 ilmestynyt kirjailija Viktor Andrijanovin teos Aрхипелаг OST (Molodaja Gvardija, Moskva) käsittelee laajan haastattelu- ja myös arkistoaineiston pohjalta toisen maailmansodan aikana Neuvostoliiton alueelta (lähinnä Valkovenäjältä, Ukrainasta ja Etelä-Venäjältä) Saksaan työhön pakkosiirrettyjen ja jossain määrin myös itse työn toivossa lähteneiden kohtaloita.

Noin 30 kirjaa julkaissut tekijä ei niinkään toista virallisia selityksiä vaan tuo esiin varsin avoimesti tapahtumien eri vaiheet alkaen Saksaan vietyjen eri lähtökohdista (nuorimmat olivat alle 10-vuotiaita) ja päätyen miehittäjien kanssa yhteistyötä tehneisiin sekä siihen, miten työvelvollisina olleet palautettiin kotimaahan (kertoen tapahtumista jopa palanneiden naisten Neuvostoliitossa tapahtuneita pahoinpitelyjä ja raiskauksia myöten). Hänen käyttämiään lähteitä ym. on vaikea tarkistaa.

En odottanut löytäväni kirjasta mitään suoraan Suomeen liittyvää, mutta erehdyin. Sivuilla 169-171 kerrotaan mm. joidenkin asiakirjalainausten perusteella siitä, mitä liittyi neuvostokansalaisten palautuksiin (vuoden 1944 lopulla) Suomesta kotimaahan. Nämä 67 riviä tulevat lukijaa vastaan yllättäen. Mitä enemmän asiaa miettii, sitä enemmän vakuuttuu siitä, että tekijä ei ole itselleen selvittänyt, liittyvätkö nämä palautukset Suomesta jollakin tavalla kirjan varsinaiseen aiheeseen. Minusta ne eivät liity. Kyse oli ensinnäkin inkeriläisistä, joiden tulon syyt, tapa ja reitti oli toisenlainen kuin mikä se oli pakkotyöhön lähetetyillä (Saksan muualla miehittämillä alueilla) ja toiseksi kyse oli sotavangeista (joita kirja ei muuten käsittele kuin ohimennen). Näitä perusfaktoja ei Andrijanov mainitse. Kyse on erilaisten, kylläkin samanaikaisten mutta muuten hyvin löyhästi toisiinsa liittyvien asioiden liittämisestä samaan kerrontaan.

Se mitä Andrijanov löytämistään tiedoista tarjoaa saa ajattelemaan, että löytynyt aineisto on vetänyt perässään kirjoittajaa eikä tämä ole esittänyt aineistolle kysymyksiä, jotka asettaisivat tiedot asiayhteyksiin eli ajan, paikan ja tapahtumien kokonaisuuteen. Tekijä ei huomauta (hän ei ole huomannut?), että hänen mainitsemansa kuulustelut Viipurissa loppuvuonna 1944 eivät liity Neuvostoliitosta Saksaan pakkotyöhön vietyyn etupäässä hyvin nuoreen väestöön. Mitään tarkkaa arkistolähdettä ei näiden palautettujen kuulusteluista mainita.

Andrijanov aloittaa kertomalla, että Suomesta palautettujen tarkastuspaikassa Viipurissa näitä odotti ”uusi todellisuus” [verrattuna siihen mistä he olivat tulossa]. Kirjoittajan mukaan tulijoita vastaanottaneet agitaattorit eivät myöhemmin raporteissaan viekastelleet, vaan pakollisten, ”onnellista vapautumista” koskevien johdantofraasien jälkeen kirjoittivat esimerkiksi: ”Monet iäkkäät naiset, saatuaan tietää, että heidät viedään toisille alueille [kuin kotiseudulle], itkivät.” (agitaattori, kapteeni Petrovin päiväkirjasta, 7.12.1944). ”Johdin viisi tapaamista. Esitettiin monia kysymyksiä. Tavanomaiset niistä koskivat sitä, miksi  [palautettavia] ei kaikkia sijoiteta kotipaikoille, ja kysyivät, sijoitetaanko sinne joskus” (agitaattori, yliluutnantti Grininin päiväkirjasta, 15.12.1944).

Kirjoittaja johdattaa lukijan Viipuriin antaen ymmärtää, että sielläkin otettiin sodan päätyttyä vastaan vihollismaahan pakkotyöhön vietyjä. Jää kertomatta, kuten totesin, että  kuulusteluissa oli kyse inkeriläisistä ja sotavangeista. Mielenkiintoista siinä valossa on, miten Andrijanov lainaa tilannetta varten agitaattoreille laadittuja ohjeita (joiden lähde on federaation valtionarkisto). Niiden mukaan tulijoiden vastaanotossa tuli selostaa sodan kulkua, puna-armeijan ja kotirintaman menestystä, puolueen ja hallituksen politiikkaa ja palaaville annettavia elinkustannusten alennuksia. Tehtävänä olisi samalla päästä selville palaavien mielialoista, merkitä muistiin haastatteluissa esiin tulevat tavallisimmat asiat sekä Suomessa olon ajalta tosiasioita pahoinpitelyistä ja pilkanteoista. Tulijoita piti myös valmistaa alkavalle matkalle niin että mieliala olisi hyvä ja että ihmiset olisivat ”perillä meidän elämästämme”.

Mainittuaan kaksi edellä kerrottua ilmeisesti inkeriläisiin liittyvää esimerkkiä kirjoittaja siirtyy sotavankeihin ilman mitään edeltävää selitystä. Kirjan mukaan yksi palaaja oli 33-vuotias leningradilainen Nikolai Ivanovitš Kotšetkov, Kirovin tehtaan työläinen, jolta oli jäänyt kotiin vaimo ja neljä lasta. ”Elossa? Eivät kai? Ei tiennyt...” Ilmeisesti saman tehtaan 60-vuotias työkaluviilari on Vladimir Matvejevitš Simonson. Miehistä sanotaan, että heidät oli otettu vangiksi juoksuhaudoista niin kuin monet muutkin.

Andrijanov mainitsee myös Volossovan piirissä [Leningradista lounaaseen] opettajana olleen Adam Poralin, joka oli Suomessa ollut maataloustöissä. Tottelemattomuuden vuoksi hänet oli lähetetty keskitysleirille Hankoon, jossa oli ollut kammottavat olot. ”Kiellettiin venäjän puhuminen. Ruokittiin niukasti. Monet lapset kuolivat.” [tämä on ainoa viittaus siihen, miten erilaista väkeä Suomesta palasi] Kerrotaan palanneiden joukossa olleen myös heitä, jotka oli viety Suomeen ”miehitetyiltä alueilta”. Tässäkin jää lukijalle epäselväksi, mikä on ollut tapahtumien maantiede ja aikajärjestys.

Sen sijaan kirjassa esitetty luettelo palaajien neuvostoviranomaisille esittämistä kysymyksistä valaissee hyvin sitä, mitä he asioista tiesivät, eivät tienneet ja mitä olivat sota-ajan tapahtumista kuulleet. Ilman lähdemerkintää kirja tarjoaa seuraavat palaajien kysymykset:

”― Millainen on tilanne Leningradissa?

― Mitä tapahtuu sotavangeille, jotka palaavat Suomesta?

― Onko Neuvostoliitossa vielä kolhooseja?

― Mikä nyt on leivän saannin tilanne?

― Onko totta, että Neuvostoliitossa ei nyt päästetä juutalaisia korkeisiin tehtäviin?

― Missä on nyt petturi Vlasov? Onko totta, että hän ryhmineen siirtyi uudestaan puna-armeijan puolelle?

― Ovatko Neuvostoliitossa vielä voimassa ankarat työkuria koskevat lait?

― Miksi vanha [kansallis]hymni Internationaali vaihdettiin uuteen?” (s. 170)

Tekijä lisää, että tulijoilla oli kysymyksiä kuivasta leivästä, politiikasta, tietyistä tehtaista ja uskonnosta. ”Ja kaikkein tärkein: minne viedään? Mikä odottaa huomenna?” (s. 170)

Vielä lainaus agitaattori, kapteeni Vikstrenin [Vikström?] päiväkirjasta 10. joulukuuta 1944:

”Yleinen mieliala on junien matkustajien keskuudessa reipas. Vain yhdessä vaunussa en tavoittanut pirteää, hyvää tunnelmaa. He lähtivät synkällä mielellä.” Andrijanovin lisäys: ”Ehkä nimenomaan tässä vaunussa lähtijät löysivät paperilappusen, jonka joku oli työntänyt johonkin rakoseen: ´Meitä viedään pitkin Siperiaa jo kaksi viikkoa. Sanotaan, että metsätöihin´.” (s. 171)

Tietoa agitaattorien ym. vastauksista palaajille Andrijanov ei kirjassaan kerro.

Kirjoitettu 25.1.2025, julkaistu tällä palstalla 16.2.2026.