tiistai 19. marraskuuta 2019

Suomen hitain projekti?


"Vaelluskalojen puolesta kootaan uusi karvalakkilähetystö ‒ ministerien pakeille lähdetään eri puolilta Suomea". Tällainen oli Yleisradion uutisotsikko 19. päivänä marraskuuta vuonna 2019.

Otsikko on miltei toistoa sille, mitä tapahtui marraskuussa 1979 eli 40 vuotta aikaisemmin. Silloin ns. karvalakkilähetystö kävi vaatimassa ministereiltä esityksiä ja eduskunnalta päätöksiä kalakorvauksista. Pohjoisen asukkaat kun olivat menettäneet elinkeinoa sen jälkeen, kun Kemijoki valjastettiin.

Ongelma alkoi, kun valtioneuvosto antoi vuonna 1947 väliaikaisen luvan joen patoamiseen. Päätös pohjautui sota-ajan poikkeuslakiin. Tarvittiin rautatie saksalaisten tuhoamaan Lappiin, mutta myös maan teollisuudelle sähköä, toisin sanoen voimalaitos.

Lyhyesti sanottuna korvausten maksaminen viivästyi lupauksista huolimatta. Ei auttanut sekään, että itse presidentti Urho Kekkonen esitti tehokkaita toimia Lapin kehittämiseksi puhuessaan pohjoisen asukkaiden evakosta paluun 30-vuotisjuhlassa Rovaniemellä vuonna 1975.

Kun mitään ei tapahtunut, maakunnassa päätettiin ryhtyä painostustoimiin. Sen näkyvin saavutus oli kymmenien eri kunnista tulleiden miesten (nimenomaan miesten!) käynti Helsingissä. 

Painostus onnistui. Mutta... Toimitusmiehet määräsivät maksettavaksi 120 miljoonaa, ensimmäinen oikeusaste pudotti summan puoleen, ja kun maksatus jo oli käynnissä  oikeuslaitos sai lopulliseksi summaksi 20 miljoonaa! Lohen pyyntiä harrastaneet kalastuskunnat saivat vain hyvin vähäisen korvauksen menetyksistään.

Pitkään maakuntahallinnon palveluksessa ollut ja Sodankylän Unarista kotoisin oleva Jaakko Ylitalo on julkaissut omakohtaiset muistonsa ja muita dokumentteja vuoden 1979 vaikuttamisesta. Sen taustat ja maan keskushallinnon välinpitämättömyys pysäyttävät miettimään. Väkisin tulee mieleen, että tällainen kansalaisten kohtelu ei olisi ollut "Helsingin herroille" mahdollista, jos oikeuksien hakijat olisivat olleet varsinaissuomalaisia tai uusmaalaisia. Pitkä etäisyys ja sukupolvien vaihtuminen  torppasivat oikeutettuja pyyntöjä saada menetyksistä korvaus.

Mutta vaelluskalat unohtuivat. Alun perin niistäkin puhuttiin, mutta siinä asiassa ollaan vieläkin lähes lähtökuopissa. Edelleen odotetaan voimayhtiöiltä velvoituksia kalateiden rakentamiseen. Uuden lähetystön puuhaajat muistavat, että muun muassa Kemijoen varrella on odotettu tekoja jo yli 70 vuotta. Onko mikään muu Suomen tasavallan keskeneräinen projekti kestänyt näin kauan?

Jaakko Ylitalo on tehnyt suuren palveluksen asialle dokumentoidessaan vuoden 1979 ja sitä edeltäneet tapahtumat. Mutta teos on myös muistelmaa paljon pidemmältä ajalta: sekä lapsuus- että nuoruusvuosilta, mutta myös työstä kunta- ja maakuntatasolla. 

Ainutlaatuiset hetket luonnossa opettivat paitsi näkemään kauneutta myös oppimaan työntekoa. Mistä ja miten elämä Unarissa ja ympärillä rakentui, siitä meillä monilla ei ole ollut mitään käsitystä. Muun muassa Lapissa samoileville turisteille tämä on oikein tarpeellista luettavaa. Tämä on Lappi-tietoa, jossa ei ole sivullisten peukalonjälkiä.

Miten taas jokien kaloille käy, senhän ratkaisevat päättäjät, eduskunta ja muut... Joten katsotaan, miten uuden karvalakkilähetystön käy. Vai odotetaanko vielä 70 vuotta?

Jaakko Ylitalo: Karvalakkimiehet ja muita kertomuksia. Atrain & Nord 2019, 192 s. Kuvitettu.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 19.11.2019.


sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Nämä novellit ovatkin muistelmia


Kuinkahan moni Salli Lundin pienikokoisen teoksen Taipaleita käteen ottaessaan on tullut ajatelleeksi, että paperille painettu ei ole aina ihan sitä mitä siinä sanotaan olevan.

Tätä ei ehkä ajatellut myöskään se petroskoilainen sensori, joka on viimeistään marraskuun alussa vuonna 1974 päästi tekstin ladottavaksi kirjapainoon. "Kaksi novellia" lukee nimilehdellä, mutta novelleja nämä eivät perinteisessä mielessä ole. Ne ovat muistelmia, ja sellaisina varsin paljastavia tekijän kahdesta elämänvaiheesta.

Ensimmäinen vaihe on se, kun kirjoittaja, Oulussa syntynyt vasta avioitunut nuori nainen matkustaa  miehensä kanssa Kanadasta Neuvosto-Karjalaan ja asettuu sinne aistien elämän erilaisia ilmiöitä. Toisessa kertomuksessa kuvataan itse koettuna sota-ajan evakkoelämää Siperiassa.

Vaikka tekstissä on paljon kaunokirjallista ympäristön ja tapahtumien kuvausta, muistelmateoksen tästä tekee myös tekstissä mainittujen todellisten henkilöiden suuri määrä. Joidenkin kohdalla miettii, tuoko Lund tarkoituksella esiin juuri heidän merkitystään Neuvosto-Karjalan elämässä. Tällaisia ovat esimerkiksi Edvard ja Fanny Gylling. Miehestä on kirjoitettu paljon, Lund muistaa myös toimeliaan puolison.

Novelleissa mainitaan nimeltä 34 suomalaista, kymmenkunta vain etu- tai sukunimellä. Samoin kuin Gyllingit saavat muistoissa sijan monet muutkin sellaiset, jotka NKVD syyttöminä tuomitsi. Edvard ammuttiin vuonna 1938 ja kirjan henkilöistä myös Sulo Kokko, Yrjö Orell, Heino Rautio, Otto Stenfors, ilmeisesti myös Toivo Rantala (tämännimisiä oli useita). Fanny G. kuoli vankileirillä, samoin Jalmari Virtanen.

Vainoista ei kerrota avoimesti, mutta rivien välissä kyllä. Niitä edelsi "pulppuava" innostus, jonka kirjoittaja kertoo siirtolaisyhteisössä vallinneen. Rauhanpäivien aurinko "muhoili" Karjalan yllä ja mekaanikko ja muu työväki suorastaan harppoi töidensä ääreen.

Mutta sitten alkoi tapahtua. Elämä ei ollutkaan "pellon yli kulkua". Kun esimerkiksi suomenkielinen kustannustoiminta lakkautettiin, annettiin yksi isku innostukselle ja työhaluille. Alkoivat "levottomat ja käsittämättömät pyörteet".

Evakkonovellissa ei varmaan liioitella sitä jaksamista ja sinnikkyyttä, millä monet naiset (lapsineen tai heidät mieron tielle menettäneinä) selviytyivät sota-ajasta, vuoteen 1945 ja sen yli. Vaikka NKVD oli yrittänyt parhaansa, kansan sisua se ei kokonaan tuhonnut.

Neuvosto-Karjalan suomalaisten eli Suomesta, Atlantin takaa ja Inkerinmaalta muuttaneiden kohtaloista ovat kirjoittaneet eräät muutkin paikalliset, muun muassa Martti Heurlin, Urho Ruhanen, Taisto Summanen, Sulo Tuorila, Uljas Vikström ja Vieno Zlobina. Tässä joukossa ovat Salli Lundin "novellit" jääneet turhan vähälle huomiolle.

Salli Lund alkoi kirjoittaa runoja jo ennen vainovuosia, ensimmäinen kokoelma ilmestyi vuonna 1950. Aviomies Väinö ja kaksi tytärtä kuolivat evakkotaipaleella, Salli itse vuonna 1979.

Salli Lund: Taipaleita. Kaksi novellia. Karjala-kustantamo, Petroskoi 1975. 120 s.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 27.10.2019.


Teoksen puhuttelevan kansikuvan ja muun kuvituksen on tehnyt Oleg Tšumak.



lauantai 31. elokuuta 2019

Ajankohtaista 1930-luvulta


"Historia toistaa itseään."

Tällainen näennäisesti havaintoihin muka perustuva väite saattaa tulla mieleen, kun kuuntelee miten nykyajassa käytetään samoja fraaseja joita käytettiin jo sata, kaksisataa vuotta sitten.

Kyse ei kuitenkaan ole historian toistumisesta, vaan siitä, että ihmiset toistavat samantapaisia ajatuksia ja tekevät tekoja, joille on esikuvat menneisyydessä. Ihmiset valitsevat tekemisensä, kuten politiikan, suunnan niin nyt kuin ennenkin.

Kirjoittajakin voi toistaa vanhoja ajatuksia, minkä ei kuitenkaan tarvitse olla merkki jumiutumisesta vanhaan. Joskus ennenkin on näet saatettu jo keksiä se, miten arvioida esimerkiksi muukalaisvihamielisiä ja epätasa-arvoa puolustavia sanoja ja tekoja.

Näin myös vanhat ajatukset voivat olla "uusia". Hyvä esimerkki tästä ovat Katri Valan 1930-luvun kirjoitukset. Ne syntyivät aikana, jolloin Hitler alkoi luotsata maataan natsismin hengessä ja jolloin Mussolinilla oli jo tiukan fasistinen ote Italiassa.

Kirjoitukset olivat siis ajankohtaisia omana aikanaan, mutta tässä tapauksessa, monien "historiasta tuttujen" puheiden ja tekojenkin toistuessa Euroopassa, monet niistä ovat ajankohtaisia myös nyt. 

Militarisointia, yhden aatteen pakkopaitaan käärittyä "kansallismielisyyttä", muukalaisvihaa: sitä kaikkea oli 30-luvun Euroopassa yllin kyllin. Vala kiinnittää huomiota lähinnä suomalaisen yhteiskunnan tilaan ja saksalaisiin ilmiöihin. Hänen huolenaan on myös  se, miten usein ei suostuta puhumaan asioista vaan tuijotetaan siihen, kuka puhuja on.

Katri Vala kaipaa toisenlaista Eurooppaa. Omassa mielessäni esimerkiksi Euroopan unioni voisi jossakin tilanteessa olla sellainen "toisenlainen": erilaisuudet hyväksyvä ja kehitykseen kannustava. Kun nyt monet "brexit-ilmiöt" hiertävät ja haittaavat myönteisten asioiden edistämistä, on paikallaan katsoa miten hankauksiin ennen suhtauduttiin. 

Valalla epäkohtien paljastamiseen liittyy myös optimismia. Runoilijana (mm. Pesäpuu palaa) hän kyllä ennakoi maailmanpaloa, mutta pakinoissaan Vala uskoi ihmisen järkevyyteen.

Yhtä lukuun ottamatta nämä pakinat ilmestyivät Tulenkantajat-lehdessä vuosina 19331937. Kun Kansankulttuuri Oy julkaisi ne kirjana 1945, oli selvää, että vuosikymmenen takaiselle optimismille ei ollut katetta. Natsismin, fasismin ja monen muun tekijän jäljiltä kymmenet miljoonat ihmiset olivat saaneet surmansa, maailmaa tuhottu niin Euroopassa kuin Aasiassa. 
Teoksen julkaiseminen olikin kuin huudahdus "mitä hän sanoikaan". Itse Katri Vala (1901-1944) ei ollut kirjan ilmestymistä näkemässä. Hän ei myöskään voinut tietää, miten kymmenkunta vuotta myöhemmin aletaan paljastaa Stalinin ajan vainoja.

Kansankulttuuri Oy:n historiassa Henki ja aine on yksi sen merkittävimmistä julkaisuista. Valalta julkaistiin lisäksi vuonna 1981 Suorasanaista 30-luvulta ja -luvusta.

Katri Vala: Henki ja aine eli yksinäisen naisen pölynimuri. taistelevia Pakinoita. Kansankulttuuri Oy 1945, 162 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 31.8.2019.




lauantai 25. toukokuuta 2019

Tietoa myös päätösten pohjaksi


Otetaanko päätöksenteossa huomioon, että yhteiskuntamme toiminta ei riipu vain siitä itsestään, vaan myös muista yhteiskunnista ja lisäksi monimutkaisin ja yllättävinkin tavoin siitä, mitä Telluksemme ja sen ympärillä oleva biosfääri ja muu luonto meihin vaikuttaa?

Hyvä kysymys. Vastauksesta riippumatta pohdinta olisi paikallaan esimerkiksi kaikkien eduskunta- ja eurovaalien edellä, kun ehdokkaat tuovat julki ajatuksiaan. Näissä yhteyksissä näkyy usein, miten asiat saadaan yksinkertaistaen näyttämään "helpoilta" – ehdokkaan ja hänen taustaryhmänsä ajattelumaailmaan sopivilta.

Niinpä ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja sai lukea ainakin yhden ehdokkaan mainoksista, että hän kannattaa henkilöautoilua ja lihansyöntiä ja harrastaa molempia asioita itse. Usea ehdokas toisaalta toi esiin, että sähköautojen määrän lisääminen auttaa ilmastomuutoksen torjunnassa.

Esimerkit sopivat hyvin otettavaksi rinnan lähes tuoreinta tietoa sisältävien teosten kanssa, joissa muistutetaan meihin vaikuttavista fysiikan ja biologian perusfaktoista. Oivaa luettavaa niin vaaleissa äänestäville kuin minkä tahansa vaalien ehdokkaille ovat brittitutkija Helen Czerskin Myrsky vesilasissa ja norjalaisen biologin Anne Sverdrup-Thygesonin Jos hyönteiset katoavat...

Mikään niistä kolmesta tasosta, jotka ovat olemassaolomme peruspilareja, ei nimittäin pääse pakoon fysiikan, kemian sekä elämää tarkastelevien muiden perustieteiden havaintoja. Sekä henkilökohtainen elämämme (kehomme, toimintamme), sivilisaatiomme (yksikössä ja monikossa; mukaan lukien erilaiset yhteiskunnat ja kulttuurit) että laajassa mielessä luonto (Telluksen rakenne, maaperä, vedet, eliöstöt jne.) ovat kaikki riippuvaisia aivan samoista "laeista" ja myös riippuvaisia toisistaan.

Tässä valossa suuri osa eri vaalien ehdokkaiden "tavoitteista" tuntuu irralliselta puheelta. Se ei usein lähde perusasioista. Pyrittäessä yksinkertaistamaan ongelmat ja niiden mahdolliset ratkaisut näyttävät usein niin helpoilta, että sellaisia ei voi olla olemassakaan. Demokratiassa ihmisillä on oikeus vaatia enemmän.

Mitä voitaisiin tehdä? Ensinnäkin poliitikkojen tulisi paremmin seurata tieteiden uusia havaintoja ja johtopäätöksiä. Jotkut niistä ovat tietenkin kiistanalaisia, ovat aina olleet, mutta se ei saa olla syy niiden unohtamiseen ja hylkimiseen.

Otetaan esimerkiksi ilmastonmuutos. Se on olemassa, tämä on monien eri tieteiden piirissä suuren tutkijaenemmistön havainto. Mitä kaikkea se "pitää sisällään" ja mitä tulisi tehdä, siitä ollaan monta mieltä. Mutta sen kieltäminen, että eikö ihmiskunta olisi jo vaikuttanut ja vaikuttaa yhä elämänsä ehtoihin muun muassa ilmaston kautta, sellainen kieltäminen ei voi olla rehellisen politiikan lähtökohta.

Sverdrup-Thygeson ja Czerski eivät pidä näitä näkökulmia keskiössä tarjotessaan tietoa niin hyönteisten merkityksestä kuin erilaisten fyysisten (fysiikassa tutkittavien) ilmiöiden vaikutuksesta elämän ehtoihin. Kuitenkin lukuisat heidän havaintonsa kertovat, miten välttämätöntä on (poliitikkojenkin) seurata, miten ihminen vaikuttaa ja mitä johtopäätöksiä meidän tulisi tästä tehdä.

Yksi käytännön esimerkki sentään. Anne Czerski ei pidä akkuja energian käytön kannalta viisaana ratkaisuna (s. 248). Ne ovat kalliita, ne perustuvat usein harvinaisten metallien käytölle ja niiden ikä on rajallinen. Hän ei siis innostu sähköautoista. Esimerkiksi busseissa hän näkee sen sijaan käyttöä esimerkiksi energiaa "varastoivalle" vauhtipyörälle. Hänen ajatusmallinsa mukaan ihmiskunnan pitää suuntautua käyttämään lähinnä olemassa olevaa energiaa eikä valmistaa sitä keinotekoisesti tuhoamalla ympäristöä. Fossiilisten polttoaineiden rajallisuus ja vaikutukset tulee tajuta.

Czerskillä on monta kertomusta siitä, miten fyysiset ilmiöt vaikuttavat arjessamme ja miten sekä käytämme niitä hyväksi että voisimme käyttää enemmän. Kaikki ei ole yhtä "yhteiskunnallisesti painottunutta" kuin edellä saa ymmärtää.

Sverdrup-Thygeson tuo esiin monia viime vuosina tehtyjä havaintoja hyönteisten merkityksestä ja niitä uhkaavista tekijöistä. Teoksessa on paljon ihmisten ja hyönteisten vuorovaikutuksen pohdintaa. Se perustuu myös siihen faktaan, että saamme suuren osan ruoastamme välillisesti nimenomaan hyönteisten ansiosta.

Joko tätä tutkijaa lainaten tai jo ennen häntä on esitetty kiistaton huomio, joka on teoksen painokkaimpia: hyönteiset jatkavat elämää ilman ihmisiäkin, mutta ihmiset eivät kykene elämään ilman hyönteisiä. Jokaista ihmistä kohden on noin 200 miljoonaa hyönteistä, ja ne ovat eläneet Maassa jo ainakin 479 miljoonaa vuotta.

* * *

Mutta mitä tulisi tehdä politiikassa, miten poliitikkojen tulisi toimia, jotta tieto "maailman tilasta" olisi päätöksenteon pohjana?

Yksi keino on välttää tunteilla pelaamista, sillä silloin faktat helposti unohtuvat. Jos grillimakkara maistuu hyvältä, ei siitä silti saa tehdä politiikan keppihevosta. Tunteillessa unohtuu helposti, että kaikilla ihmisillä ei ole autoa, ei edes polkupyörää. Itse asiassa kaikki ihmiset eivät pysty omin avuin liikkumaankaan. Mutta me kaikki hengitämme samaa ilmaa, juomme samaa vettä ja saamme elintarpeemme suunnilleen samoista lähteistä. Näiden laadun ja puhtauden varmistaminen tulevaisuudessakin on paljon tärkeämpi asia kuin nautinto, jonka voi saada "pystyessään päättämään" muidenkin puolesta, mutta käyttäen mittatikkuna vain omia mielihaluja.

Toinen järkevän päätöksenteon varmistaja on se, että hetkeksikään ei hellitetä ottamasta selvää, missä maailma menee. Tätä tietoa eivät anna vain tieteet, vaan myös ihmisten havainnot. Muunkin kansan kuin uskollisimpien äänestäjien pariin jalkautuva päättäjä on paremmin selvillä asioista kuin sellainen, jolle vain jo lukkoon lyödyt tavoitteet ovat oikeita.

Helen Czerski: Myrsky vesilasissa. Arkipäivän fysiikkaa. Suom. Mari Janatuinen. Atena 2019, 332 s. Alkuteos 2018.

Anne Sverdrup-Thygeson: Jos hyönteiset katoavat... Harvinaistuvat, hyödylliset pikkuötökät, joita ilman emme tule toimeen. Suomennos Katarina Luoma. Minerva 2019, 222 s. Alkuteos 2018.

Kirjoitus julkaistu ensi kerran tällä palstalla 25.5.2019.




perjantai 22. helmikuuta 2019

Ei mikään koko kuva


Teos suomalais-neuvostoliittolaisista kulttuurisuhteista alkaa ihan lupaavasti: kertaamalla sodanjälkeisten vuosien niitä tapahtumia, joita ei kukaan ole enää muistelemassa.
   Uutuuden viehätystä kosketuksissa oli puolin ja toisin. Monet suomalaiset olivat tottuneet ja jopa kasvaneet ns. ryssävihaan, eikä rajan toisellakaan puolella oltu avosylin halaamassa Hitlerin armeijan entisiä asetovereita.
   Heti tästä voi vetää linkin pitkän aikavälin kehitykseen. Niin paljon kuin ns. suomettumisen aikaa onkin arvosteltu ja jopa irvitty, positiivistakin kehitystä oli. Sen yksi oleellinen puoli oli mahdollisuus päästä tutustumaan naapurimaan ihmisten elämään. Yhteistyö lisäsi kielitaitoa ja ongelmista huolimatta se synnytti ystävyys- ja tuttavuussuhteita.
   Toimittaja Leena Sharman teos aiheesta alkaa asiasta, mutta loppua kohti kirjoittaja  antaa mielestään mielenkiintoisen aineiston viedä itseään välillä aivan sivuasioihin. Mittakaavavirhe on esimerkiksi siinä, millaisen painon hän antaa 1970-luvun ns. taistolaisten toiminnalle verrattuna esimerkiksi Suomi-Neuvostoliitto-Seuran vuosikymmenien mittaiseen kulttuurityöhön tai maiden väliseen yhteistyöhön mm. tieteellis-teknisellä alalla.
   Nykymittarein katsoen kaikki tehty oli vaatimatonta, mutta eihän 1950- ja 1960-lukujen tekoja saisi arvioida jälkiviisaasti 2000-luvun mittarein. Teot ja tapahtumat tulee sitoa aikaansa. Mittakaavavirheitä on varmaan edistänyt se, että osa aineistosta on jälkiviisasta muistelua, sen sijaan arkistoja tekijä on käynyt läpi varsin vaatimattomasti.
   Ihan oikein kuitenkin todetaan, että jo 1950-luvun loppupuolen muutamat kirjat tekivät Suomessa julkiseksi Neuvostoliiton lähimenneisyyttä koskevia ikäviä puolia. Tämän rinnalla oli tiedon pimittämistä, mutta sitäkin tulee arvioida osana kokonaisuutta eikä yksittäisinä tapauksina, joiden merkitystä helposti liioitellaan.
   Kansallisarkiston virallinen lyhenne on KA (ja Kansan Arkiston KansA). Onko ymmärrettävä, että tekijä ei ole ollenkaan tutustunut Kansan Arkistossa olevaan aihetta käsittelevään aineistoon? Lisäksi 19:stä mainitusta arkistoasiakirjasta vain neljä (!) kertoo suoraan ystävyysseuran toiminnasta.
  Suuri puute on myös se, että asiaan ei ole kurkistettu aidan toiselta puolelta. Neuvostoliiton arkistoista saattaisi olla hankala aineistoa löytää, mutta muutama mukana olleen haastattelu olisi täydentänyt kokonaiskuvaa ja tuonut toisenlaisia näkökulmia. Lähdekirjallisuus on poikkeuksetta suomalaista ja suomenkielistä. Uskon että esimerkiksi Virosta olisi löytynyt sikäläistä näkökulmaa.
   Kritiikkini tuntuu kovalta, mutta ei tässä vielä kaikki. Viittasin jo siihen, että kirjan kokonaisuus liiaksi ohittaa ne positiiviset asiat, joita Suomen ja Neuvostoliiton (ihmisten!) kulttuuriyhteistyöhön liittyi ja joilla oli myönteistä vaikutusta rajan molemmin puolin. Ne keskustelut joita minulla on ollut Neuvostoliitto-Suomi-Seuran entisten aktiivien kanssa tarjoavat toisenlaisen maiseman kuin Leena Sharman seikkailu taistolaiserämaassa.
   Vielä lähteiden yksipuolisuudesta. Miksi tekijä ei ole käyttänyt kerran kuukaudessa ilmestyneen petroskoilaisen Punalippu-lehden artikkeleita? Kirjan teemoihin olisi sopinut hyvin muun muassa referaatti numerosta 9/1973, missä kirjailija Antti Timonen kertoi vierailustaan Porissa "taistelevan työväenkulttuurin päivillä"...
   Suosittelen teosta yhdeksi lähdeaineistoksi ja hieman varoittavaksi esimerkiksi heille, jotka joskus haluavat tehdä kunnollisen katsauksen tähän aiheeseen. Teos ei ole aivan kunniaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinteikkäälle kustannustoiminnalle.

Leena Sharma: Ikuiset ystävät. Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet sotien jälkeen. SKS 2018, 243 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 22.2.2019.




maanantai 11. helmikuuta 2019

Henkilökuvan luomisen ongelmia


Muistelmat ovat yleensä henkilön omasta elämästään kirjoittamia tai enemmän tai vähemmän haamuna toimivan apulaisen luomia. Ihmisen eläessä ilmestyessään ne ovat hänen itsensä julkisuuteen hyväksymää tekstiä.

Mutta entä kun kirjoitetaan kuolleesta? Pohdinnan voi alkaa siitä, mikä motiivi kirjoittajalla on ollut ottaa teoksensa kohteeksi juuri tietty henkilö eikä jotakuta toista.

Varsinkin sota- ja urheilukirjallisuudessa vaikuttaa usein kaupallinen tekijä, mutta onpa ilmiötä muillakin elämänaloilla. Kirjoitetaan jo tunnetusta henkilöstä tai "löydetään" kohdehenkilö, jonka avulla saadaan aikaan myyntiä ja tuloja.

Monesti kirjoittajalla ja kirjan kohteella on kuitenkin jonkinlainen suhde, joka selittää kiinnostuksen. Jotkut kirjoittavat tutusta, jotkut sukulaisestaan. Kohteen tuttuus vaikuttaa lopputulokseen, joskaan ei takaa laatua. Jos aineistoa on kylliksi ja jos se on aikaisemmin käyttämätöntä, niin lopputulos voi olla arvokas lisä ei vain henkilö- vaan laajempaankin historiantuntemukseen.

Erojen havainnollistamiseksi kaksi esimerkkiä: Seppo Konttisen ja Kari Vitien teos vakoilusta tuomitusta upseeri Maximilian von Hellensistä sekä Mirjami Niinimäen teos isoisästään ja tämän sukulaisista. Ensinmainittuun henkilöön liittyvää tietoa on varsin paljon arkistoissa, jälkimmäisessä tapauksessa kirjoittaja on joutunut tekemään monenlaista etsintää pitkän ajanjakson kuluessa.

Kun päähenkilö on tuomittu vakoilusta kuolemaan (mutta armahdettu), elämäkerta tuntuu kaupallisesti hyvältä idealta. Teoksessa on käytetty hieman sellaistakin aineistoa, mitä on saatu sukulaisilta. Mielenkiintoa syö kirjan loppuminen oudolla tavalla. Jää epäselväksi, mikä on ratkaisuksi tarjotun testamentin merkitys. Se jää irralliseksi osaksi muutoin jännittävää ja koskettavaa tarinaa.

Paikoin teoksen kieli on epäasiallista. Erästä henkilöä kutsutaan omituisesti luikuriksi. Kiusallisia ovat monet pienet, toki päähenkilön tarinan kannalta epäoleelliset asiavirheet. Neuvostoliitossa ei teloitettu 20 000 suomalaista, Saksa ei valloittanut Neuvostoliiton itäosaa syksyllä 1939 eikä ns. ensimmäinen Neuvostoliitto-seura julkaissut Soihtu-lehteä. Kirjoittajat ovat haalineet joitakin tietoja mausteeksi mutu-tuntumalla.

Mirjami Niinimäelle hänen Viipurin venäläisen isoisänsä jälkien etsintä on ollut melkein elämänmittainen projekti. Kirja Grigori Aleksandrovista ja hänen Venäjällä ja Suomessa asuvista ja asuneista sukulaisistaan rakentuu jännällä tavalla tiedon etsinnän ja tehtyjen löytöjen ja jopa sattumien varaan. Kansainvälisyyttä on enemmänkin: Aleksandrov asui 20-luvulla Ruotsissa ja hänen toinen puolisonsa oli ruotsalainen. Tämän vuoksi Niinimäki on voinut seurustella joidenkin sukulaistensa kanssa Venäjällä myös ruotsiksi!

Vaikka Kohtalona Moskova sisältää paljon tietoa ihmissuhteista ja perheiden elämästä, lukija ei tunne itseään tirkistelijäksi. Monet ihmisistä aivan riippumattomat asiat ovat vaikuttaneet siihen, miten haaveita on voitu toteuttaa ja mitä elämänsuunnitelmista on tullut.

Viipurin venäläisen väestön vaiheista voisi saada aikaan monta muutakin kertomusta. Näin tulisi tietoomme asioita, joista on vaiettu. Täältä lähteneiden kohtalo ole ollut aina itänaapurissakaan kaksinen. Teatteriohjaajana menestynyt ja kiitetty Aleksandrov vangittiin elokuussa 1936 ja hänet ammuttiin syyskuussa 1937.

Niinimäen teos sopii hyvin oppikirjaksi tilanteissa, joissa oman suvun tutkimisessa tulee umpikujia vastaan. Varsinkin jos sukua on Venäjällä, teos tarjoaa hyviä neuvoja. Lisäksi kannattaa muistaa, että myös internetistä voi tietoa löytää.

Seppo Konttinen & Kari Vitie: Kuolemaantuomittu. Vakoilija von Hellensin kohtalo. Otava 2018, 233 s.
Mirjami Niinimäki: Kohtalona Moskova. Toisenlainen sukututkimus. Reuna Oy 2017, 227 s. 

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 11.2.2019.

lauantai 2. helmikuuta 2019

Rajat erottavat ja yhdistävät


Naapurien elämää voi seurata monella eri tavalla. Heitä voi tiirtailla säleverhojen lomasta, voi katsella ja kuunnella aidan raoista ja voipa heitä jopa tervehtiä kylätiellä ja vaihtaa muutaman sanan.

Eri tavoilla ovat toisiaan seuranneet ja kohdanneet myös suomalaiset ja venäläiset. Eri kielet eivät ole olleet kanssakäymisessä ainoa tekijä, jonka vuoksi ymmärrys ei ole aina ollut parhaalla mahdollisella tasolla.

Kun olen kuunnellut Ville Haapasalon Venäjältä tekemistä tv-ohjelmista annettuja kehuja olen ymmärtänyt, että niitä annetaan kahdesta syystä. Ensiksikin meidät vieraaseen ympäristöön tutustuttava on itse perehtynyt asioihin ja oloihin, joista hän puhuu. Toiseksi Haapasalo liikkuu ns. tavallisten ihmisten parissa. Hän on valinnut kohtaamisten paikan ja aiheenkin ikään kuin sattumalta, ja hän menee ihmisten luo avoimin mielin.

Tällaiseen työtapaan perustuu myös Kerstin Kronvallin Venäjää (mutta ei vain sitä) käsittelevä teos Rajakansaa. Vaikka kirjoittaja kehystää kuvaamiaan asioita ja keskusteluja myös "isoilla kuvioilla", peruslähtökohta on arjessa liikkuminen ja siitä kertominen.

Kirjassa kuljetaan maiden rajoilla ja katsellaan niiden yli sitä, miten ihmiset kohtaavat toisiaan. Enimmäkseen kohtaaminen tapahtuu jonkinlaisen erilaisuuden kautta. Joskus taustalla vaikuttavat historialliset tapahtumat, myös rajojen siirrot.

Lukija pääsee mielenkiintoisiin paikkoihin. Romanian ja Ukrainan rajalla on harva suomalainen käynyt. Kronvall kuvailee tarkasti rajan ja erityisesti sen, mitä se kummallakin puolella merkitsee. Täällä käy ilmi, miten rajojen merkitys on muuttunut EU:n laajenemisen vuoksi.

Puolan ja Valko-Venäjän rajalla tilanne on hieman toinen. Toisaalta tämäkin on EU:n ulkoraja, mutta syntyy myös käsitys, että tällä seudulla ei olla kulttuurisesti ja muutenkaan kovin kaukana toisen maan asukkaista. Mieleen tulee oma kokemus 1970-luvulta Puolan ja Tšekkoslovakian rajajoelta. Kylää oli joen kummallakin rannalla ja ankat näkyivät uivan sinne tänne. Luultavasti ihmistenkin oli helppo veneillä naapurimaan puolelle.

Suomen ja Venäjän välinen raja sekä Venäjä laajemminkin on Kronvallin teoksen ydinsisältö. Miten erilaisia suuren Venäjän rajat ovatkaan. On ihan eri asia liikkua Venäjän ja Ukrainan "välimaastossa" (missä se sitten Itä-Ukrainan sodan ja Krimin tapahtumien vuoksi nyt onkaan!) kuin kokea rajan olemus ja merkitys Imatran ja Svetogorskin välillä. Lukija pääsee näkemään elämää myös Narvajoen kummallakin rannalla. Rajoista on mat käsityksensä heilläkin, jotka asuvat kaukana niistä.

Kahteen ja puoleensataan sivuun mahtuu paljon erilaisia asioita. Kirjoittajalla on pitkäaikaisen toimittajan- ja diplomaatintyön kautta hyvät taustatiedot, mutta hän ei rakenna vain niiden varaan. Kertomuksissa kuljetaan ihan fyysisesti paikasta toiseen ja tavataan erilaisia ihmisiä. Kaduilla, puistoissa, kahviloissa ja raja-asemilla tapahtuvat kohtaamiset ovat suureksi osaksi satunnaisia, mutta niistä otetaan paljon irti. Kronvall osaa myös sosiaalisen kanssakäymisen taidot, minkä ansiosta havaintojen kuvaukset ja niistä tehtävät johtopäätökset eivät maistu kirjanoppineen tekstiltä.

Taannoin julistin Leena Liukkosen Venäläiset tulevat! omassa aihepiirissään vuoden 2013 ykkösteokseksi. Samoja tiukkoja kriteerejä noudattaen sanon nyt samaa Kerstin Kronvallin Rajakansasta: se ansaitsee vuoden 2018 parhaana Venäjä-kirjana tulla luetuksi myöhemminkin.

Kerstin Kronvall: Rajakansaa. Kohtaamisia ja kohtaloita Imatralta Krimille. Decendo 2018, 247 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 2.2.2019.



lauantai 22. joulukuuta 2018

Elämme yhä "myrskyn jälkeen"


Kertoessaan teoista kirjallisuus usein, jos ei peräti aina, koskettaa myös tunteita. Teot synnyttävät tunteita. Tapahtunut, millaisen kertojasihdin läpi kulkeneena tahansa, ei jätä tunteitamme rauhaan.
   Tietenkin on tunnekylmyyttä. Julmia tekoja ei haluta muistaa. Yksi keino pyrkiä unohdukseen on kehottaa tai jopa manipuloida ja määrätä muita unohtamaan.
   Sisällissodan muistot eivät ole vielä siirtyneet tunne-elämämme ulottumattomiin. Meissä täällä elävissä on vielä monia, joiden isovanhemmat kokivat vuoden 1918 tavalla tai toisella traagisesti. Meissä on monia sellaisia, joiden omat vanhemmat lapsuudessa ja nuoruudessa kokivat tavalla tai toisella tuon sodan painon – monet vaikenemisena. Kuten tunnettua, vaikenemista on hankala käsitellä tunnetasolla: koska sanat on kielletty, muidenkin työkalujen käyttö on vaikeaa jos niitä onkaan.
   Petri Liljan aihetta käsittelevä runoteos on yksi sisällissodan satavuotismuistojen erikoisimmista. Kertoessaan sekä punakaartilaisten teoista että heille tehdyistä teoista kirjoittaja muistuttaa siitä, mistä sotaa koskevat tunteet syntyivät. Tunteita ei olisi vailla tunteettomia tekoja.
   Historiankirjoitukselle tällainen aiheen käsitteleminen on samaa kuin sattumien lisääminen keittoon.  Historiaa keppihevosena käyttäen on näet sodista kirjoitettu silläkin tasolla, että "mikä joukkue juoksi siinä ja siinä männikössä". Kuitenkin sotilaiden (ja siviilien) muu elämä, lähtökohdat, kokemukset, ajatukset, tunteet, muistot, jälkeen päin unissa koettu – se on muka kuin "ylimääräinen" lisä tapahtumia selvitettäessä.
   Tunteet eivät ole ylimääräinen lisä. 1918. Myrskyn mukana on yksi todiste siitä, miten vahvasti ne ovat läsnä silloin, kun teot ovat sellaisia kuin ne sodassa ovat. Sisällissodan raakuudesta on kyllä puhuttu, mutta mitä se merkitsi? Liljan suoraan asioihin ja myös tunteisiin menevässä tekstissä asiat ovat tuttuja, mutta suorasukainen tapa jolla ne tarjotaan herättää ymmärrystä (ei hyväksyntää) sitä kohtaan, mitä tapahtui.
   Ydinseikkoja tunteiden synnyttäjistä on vaikea tiivistää. Yritän. Tunteet viljan ym. takavarikoinnissa rikkailta isänniltä kumpusivat punakaartilaisten omasta asemasta. Poliittinen puhe, sosialismi, puhutteli heitä tämän aseman vuoksi. Väkivallaksi muuttunut politiikka oli seurausta, ei syytä. Väärä teko ei saa tästä oikeutusta, mutta kyllä selityksensä.
   Valkoisten reaktiot, ääriesimerkkeinä antautuvien punaisten teloitukset ja "pikaoikeudenkäynnit" sekä järjetön valtiorikosoikeuksien ruljanssi ja sitä seurannut vankileirihelvetti, ne olivat yhdestä näkökulmasta vastaus punaisten tekemisiin. Mutta vain yhdestä. Ne olivat tekoina myös julistusta siitä, että yhteiskunnan muuttamista ei saanut vaatia saati sitten yrittää. Valtiorikosoikeuksien pöytäkirjoista (netissä: http://digi.narc.fi/digi/search.ka) löytää esimerkkejä siitä, että punakaartilaista ei tuomittu tekojen vaan sen perusteella, että hän oli punaisella puolella. Raskauttavia seikkoja olivat usein (muiden määrittelemät) luonteenpiirteet sekä työtodistusten lausunnot. "Laiskuus" ja "ahkeruus" määrittivät syyllisyyttä.
   Petri Lilja kirjoittaa sisällissodasta sisältäpäin, kuin itse koettuna. Tekstissä puhuvat tekijät ja kokijat. Kuten kirjoitin, meistä monien isovanhemmat olivat mukana. Meistä monilla on sotaan liittyviä tunteita. Ne ovat seurausta näistä teoista.
   Sen vuoksi on hyvä, että vuoden 1918 tekoja (tässä yhteydessä vierastan käsitettä "tapahtumia") on käsitelty ja käsitellään. Nousen aina henkisesti takajaloilleni, kun joku tavalla tai toisella kehottaa "jo unohtamaan sata vuotta sitten tapahtuneen". Jos jollakin on näihin aisoihin liittyviä tunteita, hänellä on myös niihin oikeus. Jos jotakin eivät nämä asiat kiinnosta, vaietkoon.
   Liljan teos muistuttaa, että myrskyn jälkeiseen kylmään tuuleen jäi kysymys: "Miten kävi?". Koska se, miten kävi, pitää sisällään myös paljon siitä, mitä sen jälkeen on tapahtunut, kysymystä kannattaa yhä pohtia. Myös tunnetasolla.

Petri Lilja: 1918. Myrskyn jälkeen. Mediapinta 2018, 59 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 22.12.2018.



keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Pieni kiitos, kaunis kiitos


Kirjeet kirjallisena tuotteena, muutenkin kuin oikeasti toisille kuoressa lähetettyinä, ovat kirjallisuuden vanhaa valtavirtaa. Kirjeiden muotoon on laadittu paksujakin romaaneita. Ehkä omimmillaan kirje sopii pienmuotoiseen puhutteluun, jossa tekstin vastaanottajana on tosiasiassa kirjan lukija. Oikeiden tai sepitettyjen rakkauskirjeiden julkaiseminen löytää aina lukijansa.
   Saman toivoisi koskevan myös kiitoskirjeitä. Niiden parissa voi miettiä vaikkapa sitä, milloin kiitos on aidoimmillaan ja kauneimmillaan. Onko se sitä ääneen lausuttuna ja ehkä sivullistenkin kuulemana, vai pitääkö oikea kiitos kuiskata lähimmäisen korvaan?
   Pienimuotoista proosaa ennenkin julkaissut Laura Salama on ratkaissut kiitoksen "oikean muodon" pitämällä kiinni pienimuotoisuudesta. Hän ei venytä tekstiään, ei paisuttele sanottavaansa, ja lyhyiden kirjeiden kevennyksenä on pieniä, vinjetinomaisia piirroksia. Useimmissa tapauksissa hänen kiitoksensa, joita on 26, lähtevät liikkeelle varsin varovasti ja päättyvät, kun oleellisin on sanottu. 
   Kirjoittaja ei saatesanoissaan peittele tiettyä itsekästä tarkoitustaan: hän on kiitollinen myös itselleen silloin, kun on saanut pukata lähimmäistä olkapäähän, kun on voinut hyvästä syystä halata häntä tai vain sanoa jonkin hyvän sanan. "Hyvänmielen tekstiä", hän määrittelee, ja mitäpä muuta lukija tästä löytäisikään.
   Kiitollinen voi olla monista asioista ja monille. Laura Salama huomaa olla kiitollinen ei vain tutuille ja läheisille, vaan myös satunnaisesti tavatuille tai vain ohimennen nähdyille ihmisille – ja myös joillekin nelijalkaisille.
   Kiitos kuuluu elämisen arvoiseen elämään. Millaista olisikaan avata yhä uudelleen aamuisin silmänsä, jos kukaan ei koskaan kiittäisi mistään? Näinkin joudutaan elämään, mutta siinä tapauksessa voimaa löytynee sen ymmärtämisestä, että kiitos kuitenkin sisältyy johonkin sellaiseen, mitä ei koskaan sanota tai muuten osoiteta.
   Paljon sitä paitsi riippuu siitä, mitä opimme pitämään kiitoksena. Moni muukin sana vastaa sitä, minkä opimme jo lapsena sanomaan kohteliaisuutena, kun meille esimerkiksi annetaan kylässä kakkua tai kun enon perhe tuo tuliaisen. Kiitos lymyää joskus ja useinkin kaikkien sanojen takana.
   Mielenkiintoisella tavalla kirjoittaja löytää eri lähimmäisistään "erilaista kiitoksen aihetta". Sulo-vaari ja Anni-mummu nähdään pääasiassa heidän pitkän elämänsä ja kokemustensa kautta eri tavalla kuin kaupan kassalla tai kadulla tavattu satunnainen kulkija. Se ei tarkoita, että eikö kiittäjä voisi olla tunteissaan ihan yhtä syvämietteinen tai että eikö myös kiitettävä voisi ilahtua sanoista ihan yhtä aidosti.
   Erilaisille kirjoittajapiireille ja miksi ei myös kotona pöytälaatikkoihinsa kirjoittaville Laura Salaman teos on hyvää opintoaineistoa. Se haastaa, koska lähtökohtana on ihan arkinen elämä tässä ja nyt, ottamaan tekstistä mittaa ja laittamaan paremmaksi. 
   Voihan kiittämisen tehdä myös ihan oikeasti, vaikkapa lähettämällä kiitoskirjeen jollekin, mutta kiittämällä voin todellakin ilahduttaa myös itseään. Ehkä se sitten heijastuu positiivisina tunteina ympärillemme?

Laura Salama: Kiitoskirjeitä. Reuna Oy, 2018, 109 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 19.12.2018.

Kuva: Laura Salama on kuvittanut herkillä piirroksillaan myös muiden teoksia. Kiitoskirjeiden kuvissakin pieni on kaunista.



Töllin tyttö muistelee


Tuskin on sellaista kirjallisuuden lajia, jossa ei ilmenisi sekä huolellisen valmistelun jälkeen kustannettuja että hutiloiden painatettuja tuotteita. Kaunokirjallisuudessa tällaisen "luovuuden" antaa jopa anteeksi, mutta historia- ja muistelmateoksissa tilanne on toinen. Kun joku ensin elää kerrottavan elämän ja toiseksi muistelee sen muille tarjottavaksi, miksi työtä ei tehdä kunnolla loppuun saakka? Usein hutiloinnit ovat omakustanteita, mutta niitä näkee myös jonkinlaisten ammattilaisten jäljiltä.
   Eila Tölli-Kalininan kookas ja laaja muistelmateos hänen Neuvosto-Venäjän vuosistaan on jotakin oma- ja ammattikustanteen väliltä. Taitosta, tekstikoon valinnasta, kuvituksesta, lopun henkilöhakemistosta ja kerronnan viimeistelystä huomaa, että tässä on nähty paljon vaivaa. Yhdessä kuukaudessa ei tällaista mallikappaletta synny.
   Kustantaja, tuusulalainen Texthouse, on julkaissut muistelmia mutta myös muuta ammattitaidolla, mutta harvakseltaan. Internetin mukaan viimeisimmät julkaisut ovat vuodelta 2013.
   Eila Tölli syntyi Sodankylässä helmikuussa 1927. Muistelmat alkavat perheen vaiheista jo ennen tätä, ja ne jatkuvat aluksi perhekeskeisesti, mutta sitten rajan ylittämisen jälkeen itse päähenkilön kokema laajentaa näkökulmia.
   Lähtö Suomesta oli monien vastaavien tapausten kaltainen sekä ajankohdaltaan että luonteeltaan. Ensin lähti isä monitoiminen ammattimies, maaliskuussa 1932 suksilla Venäjän puolelle jossakin Savukosken korkeudella. Rajan ylitys oli laiton, mutta niin teki moni siihen aikaan. Eikä sekään ollut ihan tavatonta, joskin harvinaista, että perhe meni perässä ns. laillista tietä, asiakirjat olivat kunnossa junalippuja myöten.
   Monia vuosia ei kulunut siihen, kun elämä sai lisää monille muille vastaaville tapauksille ominaisia piirteitä. Isä Matti Tölli (s. 1891) vangittiin Karjalassa joulukuussa 1937 ja hänet ammuttiin Karhumäen Sandarmohissa 20. tammikuuta 1938. 
   Lapsia perheessä oli kuusi, joista vanhin ja nuorin kuolivat samana vuonna kuin isä. Eilan muistelmat liittyvät hyvin paljon muiden perheenjäsenten kokemaan, mutta onhan hänellä ollut omakin elämä. Tyttö selvisi hengissä niukan ja kehnon ravinnon ja tautien kynsistä evakkomatkalla, kävi viisi luokkaa koulua ja teki pääasiallisen työuransa metsäteollisuuskeskuksen kirjanpitäjänä.
  Kirja ei olisi ainakaan tässä muodossa syntynyt, jos Eila Tölli-Kalinina ei olisi alkanut jo 1980-luvulla kirjoittaa muistiin kokemuksiaan. Tällaiset kertomukset saavat usein vahvuutta juuri kypsyttelystä. Pitää miettiä, mikä kuuluu asiaan ja mikä ei, ja miten monivaiheisen elämän voi kuvata niin, että se kiinnostaa "ketä tahansa".
* * *
Julkaisin joulukuussa 2015 luettelon (sen voi lukea täältä) suomalaisten muistelmateoksista, joissa kerrotaan elämästä Stalinin ajan Neuvostoliitossa. Tölli-Kalininan kirjaa ei siinä ollut. Nyt sen luettuani tunnen, että juuri se ansaitsee paikan yhtenä tällaisen kirjallisuuden esimerkkiteoksista. Siitä on otettu myös toinen painos.

Eila Tölli-Kalinina: Töllin tyttö. Texthouse 2012, 392 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 19.12.2018.