perjantai 22. helmikuuta 2019

Ei mikään koko kuva


Teos suomalais-neuvostoliittolaisista kulttuurisuhteista alkaa ihan lupaavasti: kertaamalla sodanjälkeisten vuosien niitä tapahtumia, joita ei kukaan ole enää muistelemassa.
   Uutuuden viehätystä kosketuksissa oli puolin ja toisin. Monet suomalaiset olivat tottuneet ja jopa kasvaneet ns. ryssävihaan, eikä rajan toisellakaan puolella oltu avosylin halaamassa Hitlerin armeijan entisiä asetovereita.
   Heti tästä voi vetää linkin pitkän aikavälin kehitykseen. Niin paljon kuin ns. suomettumisen aikaa onkin arvosteltu ja jopa irvitty, positiivistakin kehitystä oli. Sen yksi oleellinen puoli oli mahdollisuus päästä tutustumaan naapurimaan ihmisten elämään. Yhteistyö lisäsi kielitaitoa ja ongelmista huolimatta se synnytti ystävyys- ja tuttavuussuhteita.
   Toimittaja Leena Sharman teos aiheesta alkaa asiasta, mutta loppua kohti kirjoittaja  antaa mielestään mielenkiintoisen aineiston viedä itseään välillä aivan sivuasioihin. Mittakaavavirhe on esimerkiksi siinä, millaisen painon hän antaa 1970-luvun ns. taistolaisten toiminnalle verrattuna esimerkiksi Suomi-Neuvostoliitto-Seuran vuosikymmenien mittaiseen kulttuurityöhön tai maiden väliseen yhteistyöhön mm. tieteellis-teknisellä alalla.
   Nykymittarein katsoen kaikki tehty oli vaatimatonta, mutta eihän 1950- ja 1960-lukujen tekoja saisi arvioida jälkiviisaasti 2000-luvun mittarein. Teot ja tapahtumat tulee sitoa aikaansa. Mittakaavavirheitä on varmaan edistänyt se, että osa aineistosta on jälkiviisasta muistelua, sen sijaan arkistoja tekijä on käynyt läpi varsin vaatimattomasti.
   Ihan oikein kuitenkin todetaan, että jo 1950-luvun loppupuolen muutamat kirjat tekivät Suomessa julkiseksi Neuvostoliiton lähimenneisyyttä koskevia ikäviä puolia. Tämän rinnalla oli tiedon pimittämistä, mutta sitäkin tulee arvioida osana kokonaisuutta eikä yksittäisinä tapauksina, joiden merkitystä helposti liioitellaan.
   Kansallisarkiston virallinen lyhenne on KA (ja Kansan Arkiston KansA). Onko ymmärrettävä, että tekijä ei ole ollenkaan tutustunut Kansan Arkistossa olevaan aihetta käsittelevään aineistoon? Lisäksi 19:stä mainitusta arkistoasiakirjasta vain neljä (!) kertoo suoraan ystävyysseuran toiminnasta.
  Suuri puute on myös se, että asiaan ei ole kurkistettu aidan toiselta puolelta. Neuvostoliiton arkistoista saattaisi olla hankala aineistoa löytää, mutta muutama mukana olleen haastattelu olisi täydentänyt kokonaiskuvaa ja tuonut toisenlaisia näkökulmia. Lähdekirjallisuus on poikkeuksetta suomalaista ja suomenkielistä. Uskon että esimerkiksi Virosta olisi löytynyt sikäläistä näkökulmaa.
   Kritiikkini tuntuu kovalta, mutta ei tässä vielä kaikki. Viittasin jo siihen, että kirjan kokonaisuus liiaksi ohittaa ne positiiviset asiat, joita Suomen ja Neuvostoliiton (ihmisten!) kulttuuriyhteistyöhön liittyi ja joilla oli myönteistä vaikutusta rajan molemmin puolin. Ne keskustelut joita minulla on ollut Neuvostoliitto-Suomi-Seuran entisten aktiivien kanssa tarjoavat toisenlaisen maiseman kuin Leena Sharman seikkailu taistolaiserämaassa.
   Vielä lähteiden yksipuolisuudesta. Miksi tekijä ei ole käyttänyt kerran kuukaudessa ilmestyneen petroskoilaisen Punalippu-lehden artikkeleita? Kirjan teemoihin olisi sopinut hyvin muun muassa referaatti numerosta 9/1973, missä kirjailija Antti Timonen kertoi vierailustaan Porissa "taistelevan työväenkulttuurin päivillä"...
   Suosittelen teosta yhdeksi lähdeaineistoksi ja hieman varoittavaksi esimerkiksi heille, jotka joskus haluavat tehdä kunnollisen katsauksen tähän aiheeseen. Teos ei ole aivan kunniaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinteikkäälle kustannustoiminnalle.

Leena Sharma: Ikuiset ystävät. Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet sotien jälkeen. SKS 2018, 243 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 22.2.2019.




maanantai 11. helmikuuta 2019

Henkilökuvan luomisen ongelmia


Muistelmat ovat yleensä henkilön omasta elämästään kirjoittamia tai enemmän tai vähemmän haamuna toimivan apulaisen luomia. Ihmisen eläessä ilmestyessään ne ovat hänen itsensä julkisuuteen hyväksymää tekstiä.

Mutta entä kun kirjoitetaan kuolleesta? Pohdinnan voi alkaa siitä, mikä motiivi kirjoittajalla on ollut ottaa teoksensa kohteeksi juuri tietty henkilö eikä jotakuta toista.

Varsinkin sota- ja urheilukirjallisuudessa vaikuttaa usein kaupallinen tekijä, mutta onpa ilmiötä muillakin elämänaloilla. Kirjoitetaan jo tunnetusta henkilöstä tai "löydetään" kohdehenkilö, jonka avulla saadaan aikaan myyntiä ja tuloja.

Monesti kirjoittajalla ja kirjan kohteella on kuitenkin jonkinlainen suhde, joka selittää kiinnostuksen. Jotkut kirjoittavat tutusta, jotkut sukulaisestaan. Kohteen tuttuus vaikuttaa lopputulokseen, joskaan ei takaa laatua. Jos aineistoa on kylliksi ja jos se on aikaisemmin käyttämätöntä, niin lopputulos voi olla arvokas lisä ei vain henkilö- vaan laajempaankin historiantuntemukseen.

Erojen havainnollistamiseksi kaksi esimerkkiä: Seppo Konttisen ja Kari Vitien teos vakoilusta tuomitusta upseeri Maximilian von Hellensistä sekä Mirjami Niinimäen teos isoisästään ja tämän sukulaisista. Ensinmainittuun henkilöön liittyvää tietoa on varsin paljon arkistoissa, jälkimmäisessä tapauksessa kirjoittaja on joutunut tekemään monenlaista etsintää pitkän ajanjakson kuluessa.

Kun päähenkilö on tuomittu vakoilusta kuolemaan (mutta armahdettu), elämäkerta tuntuu kaupallisesti hyvältä idealta. Teoksessa on käytetty hieman sellaistakin aineistoa, mitä on saatu sukulaisilta. Mielenkiintoa syö kirjan loppuminen oudolla tavalla. Jää epäselväksi, mikä on ratkaisuksi tarjotun testamentin merkitys. Se jää irralliseksi osaksi muutoin jännittävää ja koskettavaa tarinaa.

Paikoin teoksen kieli on epäasiallista. Erästä henkilöä kutsutaan omituisesti luikuriksi. Kiusallisia ovat monet pienet, toki päähenkilön tarinan kannalta epäoleelliset asiavirheet. Neuvostoliitossa ei teloitettu 20 000 suomalaista, Saksa ei valloittanut Neuvostoliiton itäosaa syksyllä 1939 eikä ns. ensimmäinen Neuvostoliitto-seura julkaissut Soihtu-lehteä. Kirjoittajat ovat haalineet joitakin tietoja mausteeksi mutu-tuntumalla.

Mirjami Niinimäelle hänen Viipurin venäläisen isoisänsä jälkien etsintä on ollut melkein elämänmittainen projekti. Kirja Grigori Aleksandrovista ja hänen Venäjällä ja Suomessa asuvista ja asuneista sukulaisistaan rakentuu jännällä tavalla tiedon etsinnän ja tehtyjen löytöjen ja jopa sattumien varaan. Kansainvälisyyttä on enemmänkin: Aleksandrov asui 20-luvulla Ruotsissa ja hänen toinen puolisonsa oli ruotsalainen. Tämän vuoksi Niinimäki on voinut seurustella joidenkin sukulaistensa kanssa Venäjällä myös ruotsiksi!

Vaikka Kohtalona Moskova sisältää paljon tietoa ihmissuhteista ja perheiden elämästä, lukija ei tunne itseään tirkistelijäksi. Monet ihmisistä aivan riippumattomat asiat ovat vaikuttaneet siihen, miten haaveita on voitu toteuttaa ja mitä elämänsuunnitelmista on tullut.

Viipurin venäläisen väestön vaiheista voisi saada aikaan monta muutakin kertomusta. Näin tulisi tietoomme asioita, joista on vaiettu. Täältä lähteneiden kohtalo ole ollut aina itänaapurissakaan kaksinen. Teatteriohjaajana menestynyt ja kiitetty Aleksandrov vangittiin elokuussa 1936 ja hänet ammuttiin syyskuussa 1937.

Niinimäen teos sopii hyvin oppikirjaksi tilanteissa, joissa oman suvun tutkimisessa tulee umpikujia vastaan. Varsinkin jos sukua on Venäjällä, teos tarjoaa hyviä neuvoja. Lisäksi kannattaa muistaa, että myös internetistä voi tietoa löytää.

Seppo Konttinen & Kari Vitie: Kuolemaantuomittu. Vakoilija von Hellensin kohtalo. Otava 2018, 233 s.
Mirjami Niinimäki: Kohtalona Moskova. Toisenlainen sukututkimus. Reuna Oy 2017, 227 s. 

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 11.2.2019.

lauantai 2. helmikuuta 2019

Rajat erottavat ja yhdistävät


Naapurien elämää voi seurata monella eri tavalla. Heitä voi tiirtailla säleverhojen lomasta, voi katsella ja kuunnella aidan raoista ja voipa heitä jopa tervehtiä kylätiellä ja vaihtaa muutaman sanan.

Eri tavoilla ovat toisiaan seuranneet ja kohdanneet myös suomalaiset ja venäläiset. Eri kielet eivät ole olleet kanssakäymisessä ainoa tekijä, jonka vuoksi ymmärrys ei ole aina ollut parhaalla mahdollisella tasolla.

Kun olen kuunnellut Ville Haapasalon Venäjältä tekemistä tv-ohjelmista annettuja kehuja olen ymmärtänyt, että niitä annetaan kahdesta syystä. Ensiksikin meidät vieraaseen ympäristöön tutustuttava on itse perehtynyt asioihin ja oloihin, joista hän puhuu. Toiseksi Haapasalo liikkuu ns. tavallisten ihmisten parissa. Hän on valinnut kohtaamisten paikan ja aiheenkin ikään kuin sattumalta, ja hän menee ihmisten luo avoimin mielin.

Tällaiseen työtapaan perustuu myös Kerstin Kronvallin Venäjää (mutta ei vain sitä) käsittelevä teos Rajakansaa. Vaikka kirjoittaja kehystää kuvaamiaan asioita ja keskusteluja myös "isoilla kuvioilla", peruslähtökohta on arjessa liikkuminen ja siitä kertominen.

Kirjassa kuljetaan maiden rajoilla ja katsellaan niiden yli sitä, miten ihmiset kohtaavat toisiaan. Enimmäkseen kohtaaminen tapahtuu jonkinlaisen erilaisuuden kautta. Joskus taustalla vaikuttavat historialliset tapahtumat, myös rajojen siirrot.

Lukija pääsee mielenkiintoisiin paikkoihin. Romanian ja Ukrainan rajalla on harva suomalainen käynyt. Kronvall kuvailee tarkasti rajan ja erityisesti sen, mitä se kummallakin puolella merkitsee. Täällä käy ilmi, miten rajojen merkitys on muuttunut EU:n laajenemisen vuoksi.

Puolan ja Valko-Venäjän rajalla tilanne on hieman toinen. Toisaalta tämäkin on EU:n ulkoraja, mutta syntyy myös käsitys, että tällä seudulla ei olla kulttuurisesti ja muutenkaan kovin kaukana toisen maan asukkaista. Mieleen tulee oma kokemus 1970-luvulta Puolan ja Tšekkoslovakian rajajoelta. Kylää oli joen kummallakin rannalla ja ankat näkyivät uivan sinne tänne. Luultavasti ihmistenkin oli helppo veneillä naapurimaan puolelle.

Suomen ja Venäjän välinen raja sekä Venäjä laajemminkin on Kronvallin teoksen ydinsisältö. Miten erilaisia suuren Venäjän rajat ovatkaan. On ihan eri asia liikkua Venäjän ja Ukrainan "välimaastossa" (missä se sitten Itä-Ukrainan sodan ja Krimin tapahtumien vuoksi nyt onkaan!) kuin kokea rajan olemus ja merkitys Imatran ja Svetogorskin välillä. Lukija pääsee näkemään elämää myös Narvajoen kummallakin rannalla. Rajoista on mat käsityksensä heilläkin, jotka asuvat kaukana niistä.

Kahteen ja puoleensataan sivuun mahtuu paljon erilaisia asioita. Kirjoittajalla on pitkäaikaisen toimittajan- ja diplomaatintyön kautta hyvät taustatiedot, mutta hän ei rakenna vain niiden varaan. Kertomuksissa kuljetaan ihan fyysisesti paikasta toiseen ja tavataan erilaisia ihmisiä. Kaduilla, puistoissa, kahviloissa ja raja-asemilla tapahtuvat kohtaamiset ovat suureksi osaksi satunnaisia, mutta niistä otetaan paljon irti. Kronvall osaa myös sosiaalisen kanssakäymisen taidot, minkä ansiosta havaintojen kuvaukset ja niistä tehtävät johtopäätökset eivät maistu kirjanoppineen tekstiltä.

Taannoin julistin Leena Liukkosen Venäläiset tulevat! omassa aihepiirissään vuoden 2013 ykkösteokseksi. Samoja tiukkoja kriteerejä noudattaen sanon nyt samaa Kerstin Kronvallin Rajakansasta: se ansaitsee vuoden 2018 parhaana Venäjä-kirjana tulla luetuksi myöhemminkin.

Kerstin Kronvall: Rajakansaa. Kohtaamisia ja kohtaloita Imatralta Krimille. Decendo 2018, 247 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 2.2.2019.



lauantai 22. joulukuuta 2018

Elämme yhä "myrskyn jälkeen"


Kertoessaan teoista kirjallisuus usein, jos ei peräti aina, koskettaa myös tunteita. Teot synnyttävät tunteita. Tapahtunut, millaisen kertojasihdin läpi kulkeneena tahansa, ei jätä tunteitamme rauhaan.
   Tietenkin on tunnekylmyyttä. Julmia tekoja ei haluta muistaa. Yksi keino pyrkiä unohdukseen on kehottaa tai jopa manipuloida ja määrätä muita unohtamaan.
   Sisällissodan muistot eivät ole vielä siirtyneet tunne-elämämme ulottumattomiin. Meissä täällä elävissä on vielä monia, joiden isovanhemmat kokivat vuoden 1918 tavalla tai toisella traagisesti. Meissä on monia sellaisia, joiden omat vanhemmat lapsuudessa ja nuoruudessa kokivat tavalla tai toisella tuon sodan painon – monet vaikenemisena. Kuten tunnettua, vaikenemista on hankala käsitellä tunnetasolla: koska sanat on kielletty, muidenkin työkalujen käyttö on vaikeaa jos niitä onkaan.
   Petri Liljan aihetta käsittelevä runoteos on yksi sisällissodan satavuotismuistojen erikoisimmista. Kertoessaan sekä punakaartilaisten teoista että heille tehdyistä teoista kirjoittaja muistuttaa siitä, mistä sotaa koskevat tunteet syntyivät. Tunteita ei olisi vailla tunteettomia tekoja.
   Historiankirjoitukselle tällainen aiheen käsitteleminen on samaa kuin sattumien lisääminen keittoon.  Historiaa keppihevosena käyttäen on näet sodista kirjoitettu silläkin tasolla, että "mikä joukkue juoksi siinä ja siinä männikössä". Kuitenkin sotilaiden (ja siviilien) muu elämä, lähtökohdat, kokemukset, ajatukset, tunteet, muistot, jälkeen päin unissa koettu – se on muka kuin "ylimääräinen" lisä tapahtumia selvitettäessä.
   Tunteet eivät ole ylimääräinen lisä. 1918. Myrskyn mukana on yksi todiste siitä, miten vahvasti ne ovat läsnä silloin, kun teot ovat sellaisia kuin ne sodassa ovat. Sisällissodan raakuudesta on kyllä puhuttu, mutta mitä se merkitsi? Liljan suoraan asioihin ja myös tunteisiin menevässä tekstissä asiat ovat tuttuja, mutta suorasukainen tapa jolla ne tarjotaan herättää ymmärrystä (ei hyväksyntää) sitä kohtaan, mitä tapahtui.
   Ydinseikkoja tunteiden synnyttäjistä on vaikea tiivistää. Yritän. Tunteet viljan ym. takavarikoinnissa rikkailta isänniltä kumpusivat punakaartilaisten omasta asemasta. Poliittinen puhe, sosialismi, puhutteli heitä tämän aseman vuoksi. Väkivallaksi muuttunut politiikka oli seurausta, ei syytä. Väärä teko ei saa tästä oikeutusta, mutta kyllä selityksensä.
   Valkoisten reaktiot, ääriesimerkkeinä antautuvien punaisten teloitukset ja "pikaoikeudenkäynnit" sekä järjetön valtiorikosoikeuksien ruljanssi ja sitä seurannut vankileirihelvetti, ne olivat yhdestä näkökulmasta vastaus punaisten tekemisiin. Mutta vain yhdestä. Ne olivat tekoina myös julistusta siitä, että yhteiskunnan muuttamista ei saanut vaatia saati sitten yrittää. Valtiorikosoikeuksien pöytäkirjoista (netissä: http://digi.narc.fi/digi/search.ka) löytää esimerkkejä siitä, että punakaartilaista ei tuomittu tekojen vaan sen perusteella, että hän oli punaisella puolella. Raskauttavia seikkoja olivat usein (muiden määrittelemät) luonteenpiirteet sekä työtodistusten lausunnot. "Laiskuus" ja "ahkeruus" määrittivät syyllisyyttä.
   Petri Lilja kirjoittaa sisällissodasta sisältäpäin, kuin itse koettuna. Tekstissä puhuvat tekijät ja kokijat. Kuten kirjoitin, meistä monien isovanhemmat olivat mukana. Meistä monilla on sotaan liittyviä tunteita. Ne ovat seurausta näistä teoista.
   Sen vuoksi on hyvä, että vuoden 1918 tekoja (tässä yhteydessä vierastan käsitettä "tapahtumia") on käsitelty ja käsitellään. Nousen aina henkisesti takajaloilleni, kun joku tavalla tai toisella kehottaa "jo unohtamaan sata vuotta sitten tapahtuneen". Jos jollakin on näihin aisoihin liittyviä tunteita, hänellä on myös niihin oikeus. Jos jotakin eivät nämä asiat kiinnosta, vaietkoon.
   Liljan teos muistuttaa, että myrskyn jälkeiseen kylmään tuuleen jäi kysymys: "Miten kävi?". Koska se, miten kävi, pitää sisällään myös paljon siitä, mitä sen jälkeen on tapahtunut, kysymystä kannattaa yhä pohtia. Myös tunnetasolla.

Petri Lilja: 1918. Myrskyn jälkeen. Mediapinta 2018, 59 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 22.12.2018.



keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Pieni kiitos, kaunis kiitos


Kirjeet kirjallisena tuotteena, muutenkin kuin oikeasti toisille kuoressa lähetettyinä, ovat kirjallisuuden vanhaa valtavirtaa. Kirjeiden muotoon on laadittu paksujakin romaaneita. Ehkä omimmillaan kirje sopii pienmuotoiseen puhutteluun, jossa tekstin vastaanottajana on tosiasiassa kirjan lukija. Oikeiden tai sepitettyjen rakkauskirjeiden julkaiseminen löytää aina lukijansa.
   Saman toivoisi koskevan myös kiitoskirjeitä. Niiden parissa voi miettiä vaikkapa sitä, milloin kiitos on aidoimmillaan ja kauneimmillaan. Onko se sitä ääneen lausuttuna ja ehkä sivullistenkin kuulemana, vai pitääkö oikea kiitos kuiskata lähimmäisen korvaan?
   Pienimuotoista proosaa ennenkin julkaissut Laura Salama on ratkaissut kiitoksen "oikean muodon" pitämällä kiinni pienimuotoisuudesta. Hän ei venytä tekstiään, ei paisuttele sanottavaansa, ja lyhyiden kirjeiden kevennyksenä on pieniä, vinjetinomaisia piirroksia. Useimmissa tapauksissa hänen kiitoksensa, joita on 26, lähtevät liikkeelle varsin varovasti ja päättyvät, kun oleellisin on sanottu. 
   Kirjoittaja ei saatesanoissaan peittele tiettyä itsekästä tarkoitustaan: hän on kiitollinen myös itselleen silloin, kun on saanut pukata lähimmäistä olkapäähän, kun on voinut hyvästä syystä halata häntä tai vain sanoa jonkin hyvän sanan. "Hyvänmielen tekstiä", hän määrittelee, ja mitäpä muuta lukija tästä löytäisikään.
   Kiitollinen voi olla monista asioista ja monille. Laura Salama huomaa olla kiitollinen ei vain tutuille ja läheisille, vaan myös satunnaisesti tavatuille tai vain ohimennen nähdyille ihmisille – ja myös joillekin nelijalkaisille.
   Kiitos kuuluu elämisen arvoiseen elämään. Millaista olisikaan avata yhä uudelleen aamuisin silmänsä, jos kukaan ei koskaan kiittäisi mistään? Näinkin joudutaan elämään, mutta siinä tapauksessa voimaa löytynee sen ymmärtämisestä, että kiitos kuitenkin sisältyy johonkin sellaiseen, mitä ei koskaan sanota tai muuten osoiteta.
   Paljon sitä paitsi riippuu siitä, mitä opimme pitämään kiitoksena. Moni muukin sana vastaa sitä, minkä opimme jo lapsena sanomaan kohteliaisuutena, kun meille esimerkiksi annetaan kylässä kakkua tai kun enon perhe tuo tuliaisen. Kiitos lymyää joskus ja useinkin kaikkien sanojen takana.
   Mielenkiintoisella tavalla kirjoittaja löytää eri lähimmäisistään "erilaista kiitoksen aihetta". Sulo-vaari ja Anni-mummu nähdään pääasiassa heidän pitkän elämänsä ja kokemustensa kautta eri tavalla kuin kaupan kassalla tai kadulla tavattu satunnainen kulkija. Se ei tarkoita, että eikö kiittäjä voisi olla tunteissaan ihan yhtä syvämietteinen tai että eikö myös kiitettävä voisi ilahtua sanoista ihan yhtä aidosti.
   Erilaisille kirjoittajapiireille ja miksi ei myös kotona pöytälaatikkoihinsa kirjoittaville Laura Salaman teos on hyvää opintoaineistoa. Se haastaa, koska lähtökohtana on ihan arkinen elämä tässä ja nyt, ottamaan tekstistä mittaa ja laittamaan paremmaksi. 
   Voihan kiittämisen tehdä myös ihan oikeasti, vaikkapa lähettämällä kiitoskirjeen jollekin, mutta kiittämällä voin todellakin ilahduttaa myös itseään. Ehkä se sitten heijastuu positiivisina tunteina ympärillemme?

Laura Salama: Kiitoskirjeitä. Reuna Oy, 2018, 109 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 19.12.2018.

Kuva: Laura Salama on kuvittanut herkillä piirroksillaan myös muiden teoksia. Kiitoskirjeiden kuvissakin pieni on kaunista.



Töllin tyttö muistelee


Tuskin on sellaista kirjallisuuden lajia, jossa ei ilmenisi sekä huolellisen valmistelun jälkeen kustannettuja että hutiloiden painatettuja tuotteita. Kaunokirjallisuudessa tällaisen "luovuuden" antaa jopa anteeksi, mutta historia- ja muistelmateoksissa tilanne on toinen. Kun joku ensin elää kerrottavan elämän ja toiseksi muistelee sen muille tarjottavaksi, miksi työtä ei tehdä kunnolla loppuun saakka? Usein hutiloinnit ovat omakustanteita, mutta niitä näkee myös jonkinlaisten ammattilaisten jäljiltä.
   Eila Tölli-Kalininan kookas ja laaja muistelmateos hänen Neuvosto-Venäjän vuosistaan on jotakin oma- ja ammattikustanteen väliltä. Taitosta, tekstikoon valinnasta, kuvituksesta, lopun henkilöhakemistosta ja kerronnan viimeistelystä huomaa, että tässä on nähty paljon vaivaa. Yhdessä kuukaudessa ei tällaista mallikappaletta synny.
   Kustantaja, tuusulalainen Texthouse, on julkaissut muistelmia mutta myös muuta ammattitaidolla, mutta harvakseltaan. Internetin mukaan viimeisimmät julkaisut ovat vuodelta 2013.
   Eila Tölli syntyi Sodankylässä helmikuussa 1927. Muistelmat alkavat perheen vaiheista jo ennen tätä, ja ne jatkuvat aluksi perhekeskeisesti, mutta sitten rajan ylittämisen jälkeen itse päähenkilön kokema laajentaa näkökulmia.
   Lähtö Suomesta oli monien vastaavien tapausten kaltainen sekä ajankohdaltaan että luonteeltaan. Ensin lähti isä monitoiminen ammattimies, maaliskuussa 1932 suksilla Venäjän puolelle jossakin Savukosken korkeudella. Rajan ylitys oli laiton, mutta niin teki moni siihen aikaan. Eikä sekään ollut ihan tavatonta, joskin harvinaista, että perhe meni perässä ns. laillista tietä, asiakirjat olivat kunnossa junalippuja myöten.
   Monia vuosia ei kulunut siihen, kun elämä sai lisää monille muille vastaaville tapauksille ominaisia piirteitä. Isä Matti Tölli (s. 1891) vangittiin Karjalassa joulukuussa 1937 ja hänet ammuttiin Karhumäen Sandarmohissa 20. tammikuuta 1938. 
   Lapsia perheessä oli kuusi, joista vanhin ja nuorin kuolivat samana vuonna kuin isä. Eilan muistelmat liittyvät hyvin paljon muiden perheenjäsenten kokemaan, mutta onhan hänellä ollut omakin elämä. Tyttö selvisi hengissä niukan ja kehnon ravinnon ja tautien kynsistä evakkomatkalla, kävi viisi luokkaa koulua ja teki pääasiallisen työuransa metsäteollisuuskeskuksen kirjanpitäjänä.
  Kirja ei olisi ainakaan tässä muodossa syntynyt, jos Eila Tölli-Kalinina ei olisi alkanut jo 1980-luvulla kirjoittaa muistiin kokemuksiaan. Tällaiset kertomukset saavat usein vahvuutta juuri kypsyttelystä. Pitää miettiä, mikä kuuluu asiaan ja mikä ei, ja miten monivaiheisen elämän voi kuvata niin, että se kiinnostaa "ketä tahansa".
* * *
Julkaisin joulukuussa 2015 luettelon (sen voi lukea täältä) suomalaisten muistelmateoksista, joissa kerrotaan elämästä Stalinin ajan Neuvostoliitossa. Tölli-Kalininan kirjaa ei siinä ollut. Nyt sen luettuani tunnen, että juuri se ansaitsee paikan yhtenä tällaisen kirjallisuuden esimerkkiteoksista. Siitä on otettu myös toinen painos.

Eila Tölli-Kalinina: Töllin tyttö. Texthouse 2012, 392 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 19.12.2018. 



tiistai 18. joulukuuta 2018

Saimaan alla rajamaalla


Vielä sentään tehdään vanhaan tapaan jyhkeitä paikallishistorioita. Etelä-Karjalassa, kahden kaupungin ja muutaman kunnan pienehkössä maakunnassa on julkaistu ensimmäinen osa teoksesta, jonka sivumäärä jo tässä vaiheessa ylittää 800.
   Kyse on valtakunnanrajojen järjestelyjen vuoksi syntyneestä siitä entisen Viipurin läänin osasta, joka näyttää kartalla ikään kuin Saimaan ja rajan väliin litistetyltä. Sitä näyttävät pitävän koossa lähinnä valtatie 6 ja Karjalan rautatie, joten voi esittää arveluja miten mielekäs on nimenomaan maakunnallinen näkökulma alueen historiaan.
   Mutta teoksen tekijät ovat kyllä pohtineet perusteellisesti, miten tällaisen alle 130 000 asukkaan alueen menneisyyttä kannattaa lähestyä. Vaikka monet yksityiskohdat, monet esihistorialliset löydöt ja myöhemmät asiakirjat, kertovat nimenomaan maakunnan alueesta, näkökulma on koko ajan onnistuneesti paljon laajempi.
   Itse asiassa laajaan näkökulmaan viittaa jo teoksen nimikin. Rajamaata tämä on ollut ei suinkaan ahtaassa alueellisessa mielessä, vaan vuorovaikutuksessa monien 200-300 kilometrin säteellä olevien muiden alueiden kanssa (Tallinnaa ja Tukholmaa myöten). Itse asiassa rajamaata Karjala oli ennen historiallista aikaa, silloin kun mannerjää suli, sen reuna siirtyi pohjoiseen ja alueelle muuttivat ensimmäiset ihmiset.
   Alueen luonnon ja sen historian kuvaukset antavatkin tietoa laajemmin kuin vain "karjalaisesta" perspektiivistä. Tähän luontoon ihminen on itseään sovittanut metsästäen, kalastaen, kaskia polttaen, peltoja raivaten ja myöhemmin kauppaa käyden. Monissa teoksen luvuissa tehty työ tuodaan esiin tavalla, joka myös tasapainottaa niin usein Karjala-historioissa ylikorostettua keskittymistä sotiin ja valloituksiin.
   Toki Ruotsin ja Venäjän välisen rajan siirtely, maiden väliset sodat ja selkkaukset ovat vaikuttaneet alueen asukkaiden elämään hyvinkin dramaattisesti. Se ei kuitenkaan ole ollut vain "hyökkää tai puolusta" -toimintaa, vaan muun muassa johtuen keskiajan ja myöhempien vuosisatojen sodankäyntitavoista usein on jouduttiin kärsimään sekä vieraasta että omasta sotaväestä. Jälkimmäisen ylläpito ja tekemiset eivät nekään aina olleet vain yhteiseksi ylösrakennukseksi. Tiedot sotien vuoksi Ruotsin valtakunnassa kerättyjen verojen määristä (niitä kerättiin joissakin vaiheissa köyhältäkin väestöltä) panevat ajattelemaan, miten rikkaita nyt oltaisiin, jos työn tulokset olisi voitu pitää kaikki itsellä.
   Teokseen on kirjoittanut yli 20 eri alojen tutkijaa, kuka lyhyemmin, kuka pidemmin. Luonnonmaisemasta siirrytään kivi-, pronssi- ja rautakausien aikaan. Keskiajasta alkaen rajaseudun levottomuuksista tulee osa tapahtumien ketjua, mutta samalla kirjallisten lähteiden myötä tulee mahdolliseksi löytää tietoa melkeinpä elämän koko kirjosta.
   Tosin on ajanjaksoja, joilta aineistoa kuvauksen pohjaksi on vähän. Tällainen on ns. varhaismetalliaika. Ajanlaskun alkuvuosisadoista voisi saada lisää tietoa tekemällä lisää arkeologisia tutkimuksia. Toinen "hämärä" kausi on noin vuodet 1050-1500. Viikinkiaikaa tunnetaan melkeinpä paremmin kuin varhaisia kristinuskon vuosisatoja.
   Historiateoksen ensimmäinen osa päättää kertomuksensa 1800-luvun puolivälin tienoille. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä merkityksellisempi on ollut Lähi-Venäjän taloudellinen ja osin kulttuurinen merkitys. Tämä ei johdu pelkästään siitä, että ns. Vanha Suomi eli myös nykyinen Etelä-Karjala liitettiin Venäjään noin 70 vuotta ennen muuta Suomea, vaan myös Pietarin kaupungin perustamisesta ja sen rakentamisen vauhdista varsinkin 1700-luvun puolivälistä alkaen. Kun tähän lisätään Viipurin kasvanut taloudellinen ja muu potentiaali, Lappeenrannassa ja maakunnassa oltiin monissa asioissa suuntautuneita nimenomaan "etelään".
   Kirjoittaessaan vähän tunnetuista ajanjaksoista ja asioista, mutta joissakin muissakin yhteyksissä tutkijat käyvät lukijan kannalta hyödyllistä vuoropuhelua sekä aikaisemman tutkimuksen että vielä "kateissa" olevan tiedon suuntaan. Mielenkiintoista on kuulla, mitä vielä tulisi selvittää, siis missä on (arveltuja) tiedon aukkoja. Joissakin kohdin aikaisempi tutkimus saa myös osakseen kritiikkiä ja monessa kohdin täydennystä. 
   Kirjan loppupuolen kuvauksia (lähinnä Antti Räihän ja Jyrki Paaskosken kirjoittamia) lukiessa alkaa odottaa malttamattomana seuraavaa osaa. Mitä tästä seurasi 1800-luvun loppupuolella, sen jälkeen kun oli saatu aikaan kanava, rautatieyhteys ja kun muukin kehitys vauhdittui tuupaten eteenpäin muita kansallisia pyrkimyksiä?
   Tekstin jaottelu ja aihevalinnat tukevat hyvin sitä tällaisille "mammuttiteoksille" ominaista lukutapaa, että halutessa voi ottaa asian sieltä ja toisella kertaa toisen täältä. Kokonaisuus rakentuu kuitenkin lukijan mielessä joka kerta omalla tavallaan.
   Teoksen kuvitus on karttojen (kiitos niistä!) ansiosta havainnollista, vaikkakin osin "ennalta arvattavaa". Ennen valokuvauksen aikaa syntyi varsin vähän kuvallisia dokumentteja, joista osa on jo monesti kierrätetty.

Rajamaa. Etelä-Karjalan historia 1. Toimittaneet Jyrki Paaskoski ja Anu Talka. Edita (julkaisija: Etelä-Karjalan liitto) 2018, 827 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 18.12.2018.



torstai 1. marraskuuta 2018

Logiikkaa ei sodassa, ei mielessä


Sotakirjoista ei maailmassa ole minkäänlaista pulaa – niin kuin ei valitettavasti sodistakaan.

Osaksi näitä kirjoja tehdään voittojen glorioimiseksi ja tappioiden selittämiseksi parhain päin. Osa tehdään lähinnä siksi, että halutaan kirjoittaa uusiksi historiaa. Historiahan on meille ja jälkipolvillekin sitä, mitä kirjoitetaan. 

Ikäviä selittämisen piirteitä on niin tieto- kuin kaunokirjallisuudessa. Sodistakin puhuttaessa kaunokirjoja rakennetaan joskus näennäisesti "todellisuuspohjalle". Lukija voi muutoinkin ymmärtää romaanin dokumentiksi, harvemmin päinvastoin.

Bengt Pohjanen kirjoitti vaikuttavan sotakirjan. Se on niin vahvasti kaunokirjallisuutta, että toivon mukaan kertomuksen suhteesta tositapahtumiin ei olla kovin monta kiistaa käyty. Ei ainakaan olisi ollut syytä.

Saksan tuli polttaa on oikeastaan vain yhden alaikäisen, sotatapahtumiin tahdottomana joutuvan pojan kokemusta. Juuri on päättynyt se sota, missä suomipoika laittoi ryssälle hanttiin, nyt tilanne on sellainen, että pitäisi rökittää germaania.

Lapin sota näyttää aluksi olevan Erikille sankariaikaa. Mutta kuvioita sekoittaa rintamien epäselvyys, se on kuin paksu sumu joka laskeutuu tuntureille ja soille. Ei ole oikeastaan tapahtumia vaan vain sekavia tilanteita. Nuoren sotilaan (onko hän edes sitä?) saama kutsu vaaralliseen tehtävään johtaa uskon menetykseen. Ei ole mitään "sodan loogikkaa". Nuorukaisesta ei tule sankaria, koska sodassa ei sankareita synnytetä.

Pohjasen tekstiä lukee kuin 16-vuotiaan itse kokemuksestaan kertomaa. Alun perin teos ilmestyi ruotsiksi. Suomennos nostaa sen osaksi suomalaisen kaunokirjallisuuden huippua. Äänikirjassa on se bonus, että lukijana on meänkielinen Pohjanen itse. Hänen äänessään, vaikka se onkin aikamiehen, voi aistia keskeskasvuisen epävarmuuden ja ihmettelyn.

Teosta on sanottu nuorten Tuntemattomaksi sotilaaksi. Vertaus sekä osuu että ontuu. Osuu, koska ei Pohjanen kuten ei myöskään Väinö Linna lähde kliseisistä tavoista "kertoa asiat niin kuin ne olivat", vaan siitä faktasta, että tämä kaikki tapahtui ihmisille. Erotuksena Tuntemattomalle Pohjanen liikkuu enemmän ajasta ja paikasta irtoavissa peloissa ja kuvitelmissa. Kaukana tästä tunnelmasta ei ole myöskään Erno Paasilinnan Kadonnut armeija, joka sekin on hyvä muistaa yhtenä sotakirjallisuutemme parhaista.

Lukija ei voi olla vertaamatta Pohjasen Erikiä Linnan sotilaisiin. Jostakin syystä jälkimmäiset tuntuvat jotenkin valmiilta toimiinsa, mitä vaikutelmaa on voinut lisätä Edvin Laineen elokuvan monien näyttelijöiden yli-ikäisyys verrattuna siihen, missä iässä monet oikeasti joutuivat rintamalle. Erik on aidomman tuntuinen. Tunnetta lisää se, että Pohjasen teksti ei rönsyile Linnan tapaan.

Saksan tuli polttaa ilmestyi 1992, ja siitä on otettu useita painoksia niin ruotsiksi kuin suomeksi. Käännöksiä on muillekin kielille, ja radiokuunnelma kirjasta tehtiin vuonna 2009. 

Alkuteoksen nimi on Land i lågor ("Maa liekeissä" tai "Maa tulessa"). Jostain syystä, tarpeettomasti, suomennoksen nimeen on haluttu Saksa. Esimerkiksi "Poika sodassa" tai "Sodan tuli polttaa" olisi ollut parempi valinta.

Bengt Pohjanen: Saksan tuli polttaa. Äänikirja, lukijana Bengt Pohjanen. 4 cd-levyä. Barents Publisher i.v. 

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 1.11.2018.



Vuoden 1968 heijastuksia


Joskus päivitellään, että miksi Amerikassa yhtäkkiä valitaan liikemies Trump tai miksi samassa maassa monet nuoret innostuvat sosialisti Sandersista.

Vieläkin mutkikkaampia ihmeellisyyksiä Yhdysvaltojen oloista löytää. Miksi maassa on vankeja suhteessa asukaslukuun ylivertaisesti muihin "vastaavan sivistystason" maihin verrattuna? Miksi käsiaseväkivalta jatkuu vuosikymmenestä toiseen ikään kuin mikään ei opettaisi elämään toisin? Mistä kumpuavat erilaiset tempoilut sinne ja tänne?

Ilmiöillä on taustansa. Edellä kuvatuissa(kaa) asioissa niiden syntyjä ei voi selittää muutamalla virkkeellä. Taustoja ei yleensä voi löytää päivän uutisistakaan. Pahasti näyttää siltä, että uutisia tekevillä toimittajilla ei usein ole edes aikaa eikä palstatilaa perehtyä taustoihin kovin perusteellisesti.

Mutta onneksi on kirjoja. Kesän 1968 Yhdysvalloissa toimittajana liikkunut ja jo sitä ennen ja myöhemminkin maahan suhteita ylläpitänyt Anja Koski-Jännes tarjoaa muistojen rinnalla yhteenvetoja ja analyysejä siitä, mitkä tekijät ovat 50-60 viime vuoden aikana vaikuttaneet maan oloihin. Lähtöpiste on aika, jolloin osa nuorisosta radikalisoitui ei vain Atlantin takana, vaan monissa muissakin maissa.

Kirjoittaja tuntee aiheensa. Myöhemmin ihmisyhteisöjen eriskummallisuuksia sosiaalipsykologina tutkiessaan hän on miettinyt myös amerikkalaisia yhteiskunnallisia liikkeitä ja sitä, mitä kaikkea niistä on seurannut.

Nuorisoliikehdinnän taustalla oli monia jännitteitä, joihin uusi sukupolvi halusi löytää uudenlaisia ratkaisuja. "Rotusuhteisiin", Vietnamin sotaan (jossa kuoli miljoonia, heistä 58.000 amerikkalaisia), sukupuolinormeihin, kulttuuriin ja elämänarvoihin oli kasaantunut paineita, joiden purkautuminen näkyi muun muassa hippie-liikkeessä, mustien kansalaisoikeusliikkeessä ja yhdessä vaiheessa kovassa nousussa olleessa uusvasemmistolaisuudessa.

Vaikka Richard Nixonin ajoista on pitkä matka Donald Trumpin kauteen, kirjoittaja pystyy hahmottamaan, miten tietyt 60-luvun ilmiöt vaikuttavat yhä. Hän tuo myös esiin seikkoja, jotka amerikkalaisessa yhteiskunnassa ruokkivat esimerkiksi väkivaltaa, rikollisuutta ja huumeriippuvuutta.  

Kirjoittajan vuonna 1968 keräämä ilmeisen laaja aineisto oli tuolloin pohjana radio-ohjelmiin, jotka nyt ovat unohtuneet. Siksikin tällaisen autenttisen tiedon käyttäminen teoksen kivijalkana on palvelus paitsi meille jotka tuosta ajasta jotakin muistamme niin myös nuoremmille, joille monet taustakuviot tulevat tietoon ikään kuin uutisina.

Arvokasta kirjassa on värillisten aseman arviointi muustakin kuin kansalaisoikeusliikkeen näkökulmasta. Keskiluokan asema on parantunut ihonväristä riippumatta, mutta köyhyys ja eriarvoisuus eivät ole Yhdysvalloista hävinneet. Syrjintä on saanut uusia muotoja, vaikka julkisuudessa voi asiasta saada toisenlaisen käsityksen.

Arvokasta on muistuttaa Vietnamin sodan todellisuudesta ja sen vaikutuksista Yhdysvalloissa (ja laajemminkin maailmalla). Suomalaisten tulisi hävetä ajoittain liekkiin leimahtavaa ammattitappaja Lauri Törnin hehkutusta, sillä hänen uransahan liittyy tähän yhteen 1900-luvun häpeällisimmistä kolonialistisista ja muun muassa myrkkyjen käytön vuoksi kansanmurhaan verrattavista sodista. Onneksi historiaamme kuuluu sentään myös toimintaa tätä sotaa vastaan.

Yhdysvaltojen 1960-luvun tapahtumilla oli heijastusvaikutuksensa Suomessakin. Myös niiden ymmärtämiseksi kannattaa tutustua Koski-Jänneksen kirjaan. Yhdysvaltoja koskien sen antama tieto on ihan "must" eikä se vanhene tulevinakaan vuosikymmeninä.

Tekstiä täydentävät kuvat, joista osa on Koski-Jänneksen työmatkalta vuodelta 1968.

Anja Koski-Jännes: Musta ja valkoinen protestisukupolvi. Kuohuva kesä 68 Yhdysvalloissa. Into 2018, 223 s. 

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 1.11.2018. 

"Kalifornian yliopiston kampuksella Berkeleyssä oli aikaansa viettävien opiskelijoiden ohella paljon erilaisia tapahtumia. Lähes päivittäin siellä esiintyi myös erilaisia laulavia ja soittavia yhtyeitä, joilla kaikilla oli jotain sanottavaa." Kuva Anja Koski-Jännes, 1968.



tiistai 23. lokakuuta 2018

Toisin kuin kerrottiin...


Liekö Helsingin Sanomien pieni julkaisu omista paino- ym. virheistään suunniteltu lähinnä asiakaslahjaksi? Varsin yksinkertainen on näet sen käsikirjoitus: kymmeneen pikku osastoon on ryhmitelty vuosien 1992–2006 oikaisuja, joista valtaosa jää oman aikansa orvoiksi lapsiksi.

Ketä näet enää kiinnostaa (huvittavuudesta puhumattakaan), että lehdessä on joskus ollut jonkun nimi väärin tai vastaava virhe? Pikku virhehän se on ollut, vaikka mainitun henkilön mielestä varmaan katastrofaalinen.

Muutenkin monet oikaisut ovat niin omassa ajassaan, että se nakertaa kirjan kiinnostavuutta. Lukija kysyy: miksi julkaista vain oikaisuja, miksi ei myös pohdintaa siitä, miten virheet syntyvät ja millaista keskustelua niiden pohjalta on toimituksessa käyty? Eivät kai nämä kaikki ole ihan läpihuutojuttuja olleet?

Jotkut oikaisut korjaavat virheen, jolla ei ollut suurta merkitystä edes omana aikanaan. Mutta on toki tapauksia, joissa painovirhe on samalla iso asiavirhe. Sen luulisi joskus olevan isommankin jutun kuin vain yksipalstaisen huomautuksen väärti. Väärä tieto voi näet olla julkaistu pääuutissivulla ja ison otsikon alla.

Jotkut virheet ovat jo omana aikanaan sisältäneet sivutuotteena hitusen huumoria. Senkin merkitystä kirjan toimittajat olisivat voineet pohtia. Aikanaan tšekkiläinen kirjailija Karel Čapek muistutti, että painovirheitä ei muualla voi ollakaan kuin lehdissä ja kirjoissa. Ne ovat niiden ”ominta” sisältöä, siitä ei mihinkään pääse. Siksikin syvällisempi ote olisi paikallaan.

Huumoria virheistä on väännetty ehkä koko lehdistön elinkaaren ajan. Joskus asialla on ollut toimittajakin. Itse muistan Satakunnan Työhön ahkerasti kirjoittaneen Aarne Palkin jollakin nimimerkeistään (ehkä Nupi Naputtajana?) käsitelleen virheitä otsikolla ”Oi Kaisu”. Virhettä ei voi oikaisussakaan välttää.

Joskus virhe näyttää tahallaan tehdyltä. HS 11.10.2005: ”Sivulla A 11 kirjoitettiin 9. lokakuuta, että Luonto-Liitolla on kolmen luokan jäsenmaksuja: ´Köyhät 5 euroa, rikkaat 10 euroa, todella rikkaat 10+ euroa´. Luonto-Liiton jäsenmaksu on kuitenkin 16 euroa.” 

Helsingin Sanomien oikaisuista odotin yhtä mieleen jäänyttä. Se oli itse asiassa muutamissa numeroissa julkaistu oikaisujen ketju. Ensin mainittiin jutussa Suomen ensimmäisen kirjastoauton toimineen siinä ja siinä kunnassa. Ensimmäisessä oikaisussa tuli uusi tieto, toisessa ja kolmannessa jälleen uusi. Liekö oikaisuja lopulta ollut neljä, ja näin ensimmäinen kirjastoauto saatiin vihdoin selville.

Esimerkki kertoo, että virheet opettavat toimittajia ja lukijoita. Miten vaarallista onkaan kirjoittaa, että jokin asia on suurin, ensimmäinen, pisin, kallein, halvin jne. Joku nimittäin tulee tarjoamaan tai jopa vaatimaan oikaisua: hyvässä lykyssä tulee jopa erilaisia oikaisupyyntöjä. Seurauksena on toimitukselle lisätyötä, ehkä mielenkiintoistakin.

Valitettavasti se sitten näkyy lehdessä vain muutaman rivin oikaisuna.

Oikaisuja. Toisin kuin eilisessä lehdessä kerrottiin… Toimittaneet Lauri Malkavaara, Päivi Niemi, Susanna Salenius ja Teppo Sillantaus. Helsingin Sanomat. 115 s., ei painovuotta.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.10.2018.