torstai 1. marraskuuta 2018

Logiikkaa ei sodassa, ei mielessä


Sotakirjoista ei maailmassa ole minkäänlaista pulaa – niin kuin ei valitettavasti sodistakaan.

Osaksi näitä kirjoja tehdään voittojen glorioimiseksi ja tappioiden selittämiseksi parhain päin. Osa tehdään lähinnä siksi, että halutaan kirjoittaa uusiksi historiaa. Historiahan on meille ja jälkipolvillekin sitä, mitä kirjoitetaan. 

Ikäviä selittämisen piirteitä on niin tieto- kuin kaunokirjallisuudessa. Sodistakin puhuttaessa kaunokirjoja rakennetaan joskus näennäisesti "todellisuuspohjalle". Lukija voi muutoinkin ymmärtää romaanin dokumentiksi, harvemmin päinvastoin.

Bengt Pohjanen kirjoitti vaikuttavan sotakirjan. Se on niin vahvasti kaunokirjallisuutta, että toivon mukaan kertomuksen suhteesta tositapahtumiin ei olla kovin monta kiistaa käyty. Ei ainakaan olisi ollut syytä.

Saksan tuli polttaa on oikeastaan vain yhden alaikäisen, sotatapahtumiin tahdottomana joutuvan pojan kokemusta. Juuri on päättynyt se sota, missä suomipoika laittoi ryssälle hanttiin, nyt tilanne on sellainen, että pitäisi rökittää germaania.

Lapin sota näyttää aluksi olevan Erikille sankariaikaa. Mutta kuvioita sekoittaa rintamien epäselvyys, se on kuin paksu sumu joka laskeutuu tuntureille ja soille. Ei ole oikeastaan tapahtumia vaan vain sekavia tilanteita. Nuoren sotilaan (onko hän edes sitä?) saama kutsu vaaralliseen tehtävään johtaa uskon menetykseen. Ei ole mitään "sodan loogikkaa". Nuorukaisesta ei tule sankaria, koska sodassa ei sankareita synnytetä.

Pohjasen tekstiä lukee kuin 16-vuotiaan itse kokemuksestaan kertomaa. Alun perin teos ilmestyi ruotsiksi. Suomennos nostaa sen osaksi suomalaisen kaunokirjallisuuden huippua. Äänikirjassa on se bonus, että lukijana on meänkielinen Pohjanen itse. Hänen äänessään, vaikka se onkin aikamiehen, voi aistia keskeskasvuisen epävarmuuden ja ihmettelyn.

Teosta on sanottu nuorten Tuntemattomaksi sotilaaksi. Vertaus sekä osuu että ontuu. Osuu, koska ei Pohjanen kuten ei myöskään Väinö Linna lähde kliseisistä tavoista "kertoa asiat niin kuin ne olivat", vaan siitä faktasta, että tämä kaikki tapahtui ihmisille. Erotuksena Tuntemattomalle Pohjanen liikkuu enemmän ajasta ja paikasta irtoavissa peloissa ja kuvitelmissa. Kaukana tästä tunnelmasta ei ole myöskään Erno Paasilinnan Kadonnut armeija, joka sekin on hyvä muistaa yhtenä sotakirjallisuutemme parhaista.

Lukija ei voi olla vertaamatta Pohjasen Erikiä Linnan sotilaisiin. Jostakin syystä jälkimmäiset tuntuvat jotenkin valmiilta toimiinsa, mitä vaikutelmaa on voinut lisätä Edvin Laineen elokuvan monien näyttelijöiden yli-ikäisyys verrattuna siihen, missä iässä monet oikeasti joutuivat rintamalle. Erik on aidomman tuntuinen. Tunnetta lisää se, että Pohjasen teksti ei rönsyile Linnan tapaan.

Saksan tuli polttaa ilmestyi 1992, ja siitä on otettu useita painoksia niin ruotsiksi kuin suomeksi. Käännöksiä on muillekin kielille, ja radiokuunnelma kirjasta tehtiin vuonna 2009. 

Alkuteoksen nimi on Land i lågor ("Maa liekeissä" tai "Maa tulessa"). Jostain syystä, tarpeettomasti, suomennoksen nimeen on haluttu Saksa. Esimerkiksi "Poika sodassa" tai "Sodan tuli polttaa" olisi ollut parempi valinta.

Bengt Pohjanen: Saksan tuli polttaa. Äänikirja, lukijana Bengt Pohjanen. 4 cd-levyä. Barents Publisher i.v. 

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 1.11.2018.



Vuoden 1968 heijastuksia


Joskus päivitellään, että miksi Amerikassa yhtäkkiä valitaan liikemies Trump tai miksi samassa maassa monet nuoret innostuvat sosialisti Sandersista.

Vieläkin mutkikkaampia ihmeellisyyksiä Yhdysvaltojen oloista löytää. Miksi maassa on vankeja suhteessa asukaslukuun ylivertaisesti muihin "vastaavan sivistystason" maihin verrattuna? Miksi käsiaseväkivalta jatkuu vuosikymmenestä toiseen ikään kuin mikään ei opettaisi elämään toisin? Mistä kumpuavat erilaiset tempoilut sinne ja tänne?

Ilmiöillä on taustansa. Edellä kuvatuissa(kaa) asioissa niiden syntyjä ei voi selittää muutamalla virkkeellä. Taustoja ei yleensä voi löytää päivän uutisistakaan. Pahasti näyttää siltä, että uutisia tekevillä toimittajilla ei usein ole edes aikaa eikä palstatilaa perehtyä taustoihin kovin perusteellisesti.

Mutta onneksi on kirjoja. Kesän 1968 Yhdysvalloissa toimittajana liikkunut ja jo sitä ennen ja myöhemminkin maahan suhteita ylläpitänyt Anja Koski-Jännes tarjoaa muistojen rinnalla yhteenvetoja ja analyysejä siitä, mitkä tekijät ovat 50-60 viime vuoden aikana vaikuttaneet maan oloihin. Lähtöpiste on aika, jolloin osa nuorisosta radikalisoitui ei vain Atlantin takana, vaan monissa muissakin maissa.

Kirjoittaja tuntee aiheensa. Myöhemmin ihmisyhteisöjen eriskummallisuuksia sosiaalipsykologina tutkiessaan hän on miettinyt myös amerikkalaisia yhteiskunnallisia liikkeitä ja sitä, mitä kaikkea niistä on seurannut.

Nuorisoliikehdinnän taustalla oli monia jännitteitä, joihin uusi sukupolvi halusi löytää uudenlaisia ratkaisuja. "Rotusuhteisiin", Vietnamin sotaan (jossa kuoli miljoonia, heistä 58.000 amerikkalaisia), sukupuolinormeihin, kulttuuriin ja elämänarvoihin oli kasaantunut paineita, joiden purkautuminen näkyi muun muassa hippie-liikkeessä, mustien kansalaisoikeusliikkeessä ja yhdessä vaiheessa kovassa nousussa olleessa uusvasemmistolaisuudessa.

Vaikka Richard Nixonin ajoista on pitkä matka Donald Trumpin kauteen, kirjoittaja pystyy hahmottamaan, miten tietyt 60-luvun ilmiöt vaikuttavat yhä. Hän tuo myös esiin seikkoja, jotka amerikkalaisessa yhteiskunnassa ruokkivat esimerkiksi väkivaltaa, rikollisuutta ja huumeriippuvuutta.  

Kirjoittajan vuonna 1968 keräämä ilmeisen laaja aineisto oli tuolloin pohjana radio-ohjelmiin, jotka nyt ovat unohtuneet. Siksikin tällaisen autenttisen tiedon käyttäminen teoksen kivijalkana on palvelus paitsi meille jotka tuosta ajasta jotakin muistamme niin myös nuoremmille, joille monet taustakuviot tulevat tietoon ikään kuin uutisina.

Arvokasta kirjassa on värillisten aseman arviointi muustakin kuin kansalaisoikeusliikkeen näkökulmasta. Keskiluokan asema on parantunut ihonväristä riippumatta, mutta köyhyys ja eriarvoisuus eivät ole Yhdysvalloista hävinneet. Syrjintä on saanut uusia muotoja, vaikka julkisuudessa voi asiasta saada toisenlaisen käsityksen.

Arvokasta on muistuttaa Vietnamin sodan todellisuudesta ja sen vaikutuksista Yhdysvalloissa (ja laajemminkin maailmalla). Suomalaisten tulisi hävetä ajoittain liekkiin leimahtavaa ammattitappaja Lauri Törnin hehkutusta, sillä hänen uransahan liittyy tähän yhteen 1900-luvun häpeällisimmistä kolonialistisista ja muun muassa myrkkyjen käytön vuoksi kansanmurhaan verrattavista sodista. Onneksi historiaamme kuuluu sentään myös toimintaa tätä sotaa vastaan.

Yhdysvaltojen 1960-luvun tapahtumilla oli heijastusvaikutuksensa Suomessakin. Myös niiden ymmärtämiseksi kannattaa tutustua Koski-Jänneksen kirjaan. Yhdysvaltoja koskien sen antama tieto on ihan "must" eikä se vanhene tulevinakaan vuosikymmeninä.

Tekstiä täydentävät kuvat, joista osa on Koski-Jänneksen työmatkalta vuodelta 1968.

Anja Koski-Jännes: Musta ja valkoinen protestisukupolvi. Kuohuva kesä 68 Yhdysvalloissa. Into 2018, 223 s. 

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 1.11.2018. 

"Kalifornian yliopiston kampuksella Berkeleyssä oli aikaansa viettävien opiskelijoiden ohella paljon erilaisia tapahtumia. Lähes päivittäin siellä esiintyi myös erilaisia laulavia ja soittavia yhtyeitä, joilla kaikilla oli jotain sanottavaa." Kuva Anja Koski-Jännes, 1968.



tiistai 23. lokakuuta 2018

Toisin kuin kerrottiin...


Liekö Helsingin Sanomien pieni julkaisu omista paino- ym. virheistään suunniteltu lähinnä asiakaslahjaksi? Varsin yksinkertainen on näet sen käsikirjoitus: kymmeneen pikku osastoon on ryhmitelty vuosien 1992–2006 oikaisuja, joista valtaosa jää oman aikansa orvoiksi lapsiksi.

Ketä näet enää kiinnostaa (huvittavuudesta puhumattakaan), että lehdessä on joskus ollut jonkun nimi väärin tai vastaava virhe? Pikku virhehän se on ollut, vaikka mainitun henkilön mielestä varmaan katastrofaalinen.

Muutenkin monet oikaisut ovat niin omassa ajassaan, että se nakertaa kirjan kiinnostavuutta. Lukija kysyy: miksi julkaista vain oikaisuja, miksi ei myös pohdintaa siitä, miten virheet syntyvät ja millaista keskustelua niiden pohjalta on toimituksessa käyty? Eivät kai nämä kaikki ole ihan läpihuutojuttuja olleet?

Jotkut oikaisut korjaavat virheen, jolla ei ollut suurta merkitystä edes omana aikanaan. Mutta on toki tapauksia, joissa painovirhe on samalla iso asiavirhe. Sen luulisi joskus olevan isommankin jutun kuin vain yksipalstaisen huomautuksen väärti. Väärä tieto voi näet olla julkaistu pääuutissivulla ja ison otsikon alla.

Jotkut virheet ovat jo omana aikanaan sisältäneet sivutuotteena hitusen huumoria. Senkin merkitystä kirjan toimittajat olisivat voineet pohtia. Aikanaan tšekkiläinen kirjailija Karel Čapek muistutti, että painovirheitä ei muualla voi ollakaan kuin lehdissä ja kirjoissa. Ne ovat niiden ”ominta” sisältöä, siitä ei mihinkään pääse. Siksikin syvällisempi ote olisi paikallaan.

Huumoria virheistä on väännetty ehkä koko lehdistön elinkaaren ajan. Joskus asialla on ollut toimittajakin. Itse muistan Satakunnan Työhön ahkerasti kirjoittaneen Aarne Palkin jollakin nimimerkeistään (ehkä Nupi Naputtajana?) käsitelleen virheitä otsikolla ”Oi Kaisu”. Virhettä ei voi oikaisussakaan välttää.

Joskus virhe näyttää tahallaan tehdyltä. HS 11.10.2005: ”Sivulla A 11 kirjoitettiin 9. lokakuuta, että Luonto-Liitolla on kolmen luokan jäsenmaksuja: ´Köyhät 5 euroa, rikkaat 10 euroa, todella rikkaat 10+ euroa´. Luonto-Liiton jäsenmaksu on kuitenkin 16 euroa.” 

Helsingin Sanomien oikaisuista odotin yhtä mieleen jäänyttä. Se oli itse asiassa muutamissa numeroissa julkaistu oikaisujen ketju. Ensin mainittiin jutussa Suomen ensimmäisen kirjastoauton toimineen siinä ja siinä kunnassa. Ensimmäisessä oikaisussa tuli uusi tieto, toisessa ja kolmannessa jälleen uusi. Liekö oikaisuja lopulta ollut neljä, ja näin ensimmäinen kirjastoauto saatiin vihdoin selville.

Esimerkki kertoo, että virheet opettavat toimittajia ja lukijoita. Miten vaarallista onkaan kirjoittaa, että jokin asia on suurin, ensimmäinen, pisin, kallein, halvin jne. Joku nimittäin tulee tarjoamaan tai jopa vaatimaan oikaisua: hyvässä lykyssä tulee jopa erilaisia oikaisupyyntöjä. Seurauksena on toimitukselle lisätyötä, ehkä mielenkiintoistakin.

Valitettavasti se sitten näkyy lehdessä vain muutaman rivin oikaisuna.

Oikaisuja. Toisin kuin eilisessä lehdessä kerrottiin… Toimittaneet Lauri Malkavaara, Päivi Niemi, Susanna Salenius ja Teppo Sillantaus. Helsingin Sanomat. 115 s., ei painovuotta.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.10.2018. 


keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Kuinka niittejä lyötiin...


Stalinin ajan vainot veivät Karjalassa pois työstä, leireille ja usein kuolemaan tasavallan aikaisemman, osaksi suomalaisen johdon ja tuhansia muidenkin kansallisuuksien edustajia, lähinnä työväkeä eri aloilta ja yhteiskunnan eri tasoilta.

Tiedämme myös, mitä tapahtui Suomen ja Karjalan kesken marraskuun 1939 lopun eli talvisodan alkamisen jälkeen. Mutta tiedämmekö, miten Karjalaa valmisteltiin sotaan Suomen kanssa? Tiedämmekö, miten Karjalan "ei-suomalaistamisen" viimeiset niitit lyötiin? Yhden näkökulman tapahtumiin tarjoavat kesällä 1938 Karjalan puoluejohtajaksi tulleen ja sotien 1939–1940 ja 1941–1944 aikana Karjalan rintaman sotaneuvoston jäsenenä olleen Gennadi Kuprijanovin muistelmat.

Kuprijanovin tehtäviin Karjalassa kuului myös jäsenyys "erikoiskolmikossa". Kahden kuukauden aikana se tuomitsi 1 708 ihmistä teloitettaviksi. Tästä lisää kirjoituksen lopussa.

Mutta ennen joukkoteloituksia (1937 ja 1938) toteutettiin 1933–1936 puoluepuhdistuksia, joiden avulla vivuttiin syrjään suomalaisia ja karjalaisia ja käännettiin puolue tiukemmin toimitsijakaartin käsiin. Jo kesällä 1933 oli erilaisten toimitsijoiden osuus puolueen jäsenistä Karjalassa yli 40 prosenttia, vuoteen 1936 mennessä se nousi yli 70 prosentin. Työläisten ja talonpoikien osuus jäsenistä laski vähän yli 20 prosenttiin.

Tästä autonomisesta tasavallasta tuli muutaman vuoden  aikataululla etupäässä venäläisten johtama osa Neuvostoliittoa ja sen keskusjohtoisia suunnitelmia. Siitä tuli Moskovasta ja Leningradista johdettu alue, jota paimensivat puoluejohdolle uskolliset uudet politrukit. Aluetta myös militarisoitiin kiihtyvällä vauhdilla.

* * *

Torstaina 16. kesäkuuta vuonna 1938 kokoontui Leningradin keskustassa kommunistisen puolueen Kuibyševin piirin komitea käsittelemään rutiiniasioita. Ne eivät saaneet asioiden valmistelijoiden, ennen kaikkea piirikomitean ensimmäisen sihteerin Gennadi Nikolajevitš Kuprijanovin sydäntä erikoisesti sykkimään. Säpsähdys tuli kesken kokouksen, kun huoneen puhelin soi: sihteeri sai puhelun Leninille nimetyn kaupungin aluekomitean sihteeriltä Aleksei Aleksandrovitš Kuznetsovilta.

– Onnittelen! Sinua suositellaan puolueen Karjalan aluekomitean ensimmäiseksi sihteeriksi!

Torstai 16. kesäkuuta oli kaunis päivä ja ihana ainakin heille, jotka kuulivat sinä päivänä hyviä uutisia. Ihan kaikki eivät voineet tästä päivästä nauttia. 
   Samana päivänä vangittiin, useimmat kuolemantuomion odotuksessa, Karjalassa ainakin seuraavat suomalaiset: Vilho Helenius ja Martti Virtanen (Kontupohja), Aune Holsti (Tihii Navalok), Armas Hämäläinen, Edvin Juntunen ja Tuovi Syväys (Nadvoitsa), Iisakki Kaipainen, Jaakko Myllyniemi ja Heikki Pääkkönen (Kalevala), Kustaa Koski (Idel), Iivari Laasonen ja Toimi Raussi (Petroskoi), Joonas Martikainen (Sunu), Vilho Mattila (Jyvälahti), Juho Moell (Lusmanvaara), Kaarle Nurmi (Imantero), Eemil Parvinainen (Suolusmäki), Juho Pelki (Suoju) ja Johannes Sivula (Tunkua). 

Puhelimessa kerrottu uutinen oli 32-vuotiaalle, kaukaa Kostroman alueelta kotoisin olevalle puoluetyöntekijälle täysi yllätys. Eikä soittaja ollut asialla vain kertoakseen mitä ajatellaan, vaan hän kutsui Gennadi Kuprijanovin siltä seisomalta Smolnaan, kaupunkikomitean päämajaan puhumaan asiasta konkreettisesti.

Samaan aikaan Petroskoissa oli koolla puoluekonferenssi. Sen työskentelyyn osallistui kaikkein arvovaltaisimpana puolueen jäsenenä keskuskomitean tarkastaja N. I. Kratšun. Jo ammattinimike kertoo, että hän ei ollut mikä tahansa touhuaja, vaan ylhäältä lähetetty, sellainen joka vie käskyn vauhdilla eteenpäin eli alas. Tästä toveri Kuznetsov oli kertonut lyhyesti puhelimessa toveri Kuprijanoville, joka kiirehti Smolnaan.

Kuznetsovin mukaan Karjalassa oli käynyt selväksi, että paikallisella puoluesihteerillä ei ole tarvittavaa auktoriteettia ja että hän on tehnyt monta virhettä.

"Toveri Stalin ja toveri Ždanov ovat pitäneet neuvoa ja todenneet, että tehtävään tarvitaan joku asioita ymmärtävä Leningradista". Tämä Kuznetsovin puhelimessa kertoma pyöri Kuprijanovin päässä, kun hän astui sisään Smolnan ovista.

Keskustelussa Kuznetsovin kanssa asiat selvisivät lisää. Karjalan puoluekonferenssi on alkanut. Seuraavana päivänä olisi kuitenkin taukoa, sillä Petroskoissa järjestetään urheilijoiden paraati, mutta  konferenssi jatkuu vielä sen jälkeen. Kuprijanovin aikataulu olisi hyvin yksinkertainen. Nyt kello on 18.30, ja juna Petroskoihin lähtee kello 19.15. Lippu on varattu ja auto vie asemalle ajoissa.

Ilta ja yö junassa. Aluksi Laatokan eteläpuoleista maalaismaisemaa, sitten noustaan yli Syväri-joen kohti pohjoista ja Karjalaa. Keskikesän valoisa yö, mutta valoisuus ei ole ainoa syy siihen, että Kuprijanov ei saa unta: tilanne on jännittävä, mielenkiintoinen, ja tulevaisuus suuri kysymysmerkki. Tupakka toisensa jälkeen syttyy: onneksi Kuznetsov antoi puoluetoimitsijan etuoikeusvarastoistaan viisi askia "Kazbekaa" asemalla.

Perjantai 17. kesäkuuta 1938, aamuvarhainen. Juna saapuu Petroskoihin. Kuprijanovia ovat vastassa YKP(b):n KK:n  instruktööri Kratšun sekä puolueen Petroskoin kaupunkikomitean sihteeri V. R. Romanov. Paikalla ei näy Karjalan aluekomitean 1. sihteeriä, häntä joka aiotaan syrjäyttää. Itse asiassa edes hänen nimeään ei mainita ollenkaan toveri Kuprijanovin myöhemmin kirjoittamissa muistelmissa. Enää ei näet palata "vanhoihin uutisiin". Ensimmäisen sihteerin tehtävää hoiti väliaikaisesti syyskuusta 1937 kesäkuuhun 1938 eli tähän puoluekonferenssiin saakka Nikolai Ivanovitš Ivanov. Pitkäaikainen suomalainen puoluejohtaja Kustaa Rovio oli syrjäytetty jo kesällä 1935 (hänet ammuttiin huhtikuussa 1938). Rovion seuraaja, latvialainen Pjotr (Peteris) Irklis erotettiin kesällä 1937 ja hänetkin tuomittiin kuolemaan. Nyt etsittiin miestä, joka tottelee ja jota ei tarvitse heti ampua.

"Ne päivät, jotka konferenssi jatkui [perjantaista maanantaihin], asuin hotellissa yhdessä Kratšunin kanssa", Kuprijanov muisteli.

Toverukset kävelivät iltaisin kaupungilla ja ihailivat valoisan kesäyön kaunistamaa Äänisjärveä. Keskustelu kääntyi kuitenkin aina konferenssiin, koska ratkaisua ei ollut vielä syntynyt.

Miten kauniiksi toveri Kuprijanov kuvaileekaan Petroskoin yötöntä yötä. Kuitenkin päivämäärälle 17.6.1938 voidaan merkitä petroskoilaisten työläisten Aina Ahokkaan ja Anna Ikosen, kotirouva Fanni Rytkyn sekä hitsaaja Yrjö Rautaviidan vangitseminen.
   Muita samana päivänä Karjalassa vangittuja suomalaisia olivat ainakin Kaarlo Elmstedt, Kaarle Letonmäki, Bruno Nyström ja Hanna Saukkonen (Kontupohja), Lauri Luhtamaa (Uhtua) sekä Pekka Turunen (Repola). 

Maanantaina 20. kesäkuuta konferenssi jatkoi työtään. "Tulin kokousvieraaksi rekisteröitynä saliin ja kuuntelin aluekomitean sihteerin yhteenvetopuheen ja osanottajien huomautukset päätöslauselmaan. Lauselma hyväksyttiin, aloitettiin tauko. Puoluejärjestöjen valtuuskuntien edustajat kokoontuivat pohtimaan aluekomitean tulevaa kokoonpanoa."

Tarkastaja Kratšun ilmoitti, että politbyroo suosittelee valittavaksi toveri Kuprijanovin ensimmäiseksi sihteeriksi. Valinta oli sillä selvä. Nuori mies sai vastuunalaisen tehtävän alueella, jota hän ei entuudestaan ollenkaan tuntenut.

Tehtiin ratkaisu: Karjalan puoluekomitea saa uuden johtajan. Päivät lauantaista 18. kesäkuuta maanantaihin 20. kesäkuuta olivat toveri Kuprijanoville odotuksen aikaa: pääseekö hän hallitsemaan kokonaista tasavaltaa (jota sanaa hän ei Karjalasta käytä) eli entistä Aunuksen kuvernementtia, vai voiko vielä tapahtua jotakin muuta? Ei voi, senhän ovat toverit Stalin ja Ždanov jo päättäneet.
   Mutta päivinä 18.-20.6.1938 tapahtui myös jotakin muuta.
   18.6. vangittiin Petroskoissa Heimo Eklin ja Kusti Saari; Jyskyjärvellä Hannes Heikkinen (Häkkinen?) ja Rukajärvellä Yrjö Koskinen.
   19.6. vangittiin Fanny Haapanen ja Esteri Salonen Petroskoissa, Väinö Hämäläinen, Johannes Lahtinen, Mauno Lehto, Mikko Pesu ja Matti Tapanainen Kontupohjassa, Pekka Paananen Jyskyjärvellä, Juho Sotti Louhessa, Juho Suutarinen Uhtualla, Antti Timonen Lohijärvellä sekä Hannes Pikkarainen ja Otto Raatikainen Pääsevänselässä.
   20.6. vangittiin Sulo Heikkinen ja Iikka Tuhkanen Petroskoissa, Tauno Lind Pääsevänselässä, Mauno Manner Uhtualla, Matti Nissinen Lohijärvellä sekä Frans Reino ja Kustaa Salo Kontupohjassa.

Valintansa päivänä Kuprijanov matkusti iltajunalla Leningradiin saamaan A. A. Ždanovilta ohjeet suuntaviivoista, joiden mukaan puoluetyötä tulisi Karjalassa tehdä. Palaveri kesti pitkään: Ždanov korosti erityisesti valtakunnanrajan vahvistamista ja kaikkea maan puolustamiseen liittyvää. Pitää rakentaa teitä, lentokenttiä ja laitureita ja kehittää rautatieasemia Karjalaan sijoitettujen puna-armeijan joukkojen avulla.

Nämä eväät mukanaan Gennadi Kuprijanov matkusti työhönsä. Puolueen aluekomitea toimi kaksikerroksisessa, jo 1700-luvun lopulla rakennetussa talossa, jossa aikanaan oli toiminut myös Aunuksen kuvernementin kuvernööri. Tällaiseksi virkamieheksi Kuprijanov tavallaan myös itsensä tunsi:

– Tuli mieleen vanha isäni, joka asuu Kostroman alueella metsän keskellä kylässä, jolla on omituinen nimi Rylo; jos joku olisi aikanaan sanonut, että pojasta tulee tällainen "kuvernööri", isä olisi ottanut sen huumorina.


* * *

Petroskoi oli uusi tuttavuus, mutta eivät kaikki sen asukkaat. Paikallisista puoluetyöntekijöistä Kuprijanov tunsi entuudestaan kolme: sovnarkomin eli paikallishallinnon puheenjohtajan P. V. Soljakovin, Karjalan Gosplanin eli suunnittelukomitean puheenjohtajan V. S. Alperovitšin ja aluekomitean propagandaosaston vastaavan I. M. Truskinovin. He olivat Kuprijanovin hyviä ystäviä – Leningradista!

Näiden kolmen ja muiden puolue- ja neuvostohallinnon johtavien toverien kanssa Kuprijanov kokoontui yleensä työhuoneessaan, isossa pyöreässä kabinetissa hallintorakennuksen ensimmäisessä kerroksessa. Nyt Karjalaa hallitsivat leningradilaiset.

Jälkeenpäin Kuprijanov muisteli hyvillä mielin myös muutamia muita puoluetyöntekijöitä. Tavallaan itsestään selvää on, että he eivät olleet suomalaisia tai karjalaisia. Heitä olivat muun muassa henkilöstöasioiden vastaava A. S. Varlamov ja hänen apulaisensa I. V. Vlasov sekä propagandaosaston sihteeri P. I. Kotelnikov, järjestöosaston vastaava A. I. Baškorov ja maatalousosaston vastaava I. L. Aidynjan.

– Ihastuin Karjalaan jo kartan ja maantieteen kirjojen kautta: niin paljon järviä, metsää ja omaperäistä luontoa, Kuprijanov kertoi.

Mutta puolueella oli ongelma, nimittäin se itse. Vuoden 1939 alussa Karjalassa oli vain 6 318 puolueen jäsentä ja jäsenehdokasta. Tämä oli Moskovan ja politbyroon poliittinen voima alueella, joka oli kooltaan yhtä suuri kuin Unkari ja kuusi kertaa niin suuri kuin Belgia. Mainituissa maissa oli tuolla hetkellä työväenpuolueiden jäseniä huomattavasti enemmän kuin Karjalassa – erona oli sekin, että Karjalassa nuo 6 318 tai oikeastaan heidän johtajansa pitivät kaikkea mahdollista valtaa käsissään diktatuurin keinoin.

Puoluetyötä piti tehostaa. Kuprijanovin tehtävänä oli "parantaa ja vahvistaa puolueen sisäistä organisaatio- ja massoihin kohdistuvaa poliittista työtä". Aluekomitean tarkastajat alkoivat käydä piirien komiteoissa valvomassa ja antamassa ohjeita. Ilmeni, että paikalliset järjestöt kokoontuivat miten sattui. Ne eivät olleet tarpeeksi vaikuttaneet (siis sekaantuneet) yritysten, kolhoosien ja muiden laitosten työhön. Tähän piti saada jyrkkä muutos. Puolueen tuli saada johtaa.

Uudistus aloitettiin uusilla toimintasäännöillä. Puoluejärjestöjen tuli kokoontua vähintään kaksi kertaa kuukaudessa. Mutta vaikeutena oli, että monissa järjestöissä oli vähän jäseniä. Päätoimisia järjestöjen sihteereitä oli heitäkin vähän, kymmenkunta. Lisäksi edellisten vuosien aikana oli tehty virheitä, jotka piti korjata. Mitä virheitä, niistä ei Kuprijanov myöhemmin välittänyt kertoa.

Huono puoluetyö kostautui Gennadi Kuprijanovin mukaan myös taloudessa. Esimerkiksi tärkeimmän elinkeinon eli metsätalouden piirissä tuotanto oli laskenut vuodesta 1937 vuoteen 1938 kahdeksalla prosentilla. Metsätöissä käytettiin vain käsisahoja ja kirveitä. Olisiko yksi syy alaspäin menoon ollut se, että oli vangittu niin monta metsätöistä ymmärtävää ja niitä ammattitaidolla tehnyttä?

Metsätalouden ongelmia pohdittiin puoluejärjestöjen kokouksissa. Piti saada aikaan työn tuottavuuden nousua mekanisoinnin avulla. Elokuussa 1938 koneenrakennustehtaan (Petroskoi) kommunistit valmistivat omasta aloitteestaan metsätöitä varten sähkösahan. Vaikka sen rakenne ei johtavan puoluetyöntekijän mielestä vielä ollut täydellinen, sahan käyttö helpotti suuresti töitä.

– Olin paikalla, kun ensimmäistä sähkösahaa koekäytettiin. Sen valmistivat kommunistit A. N. Vryzgalov, M. D. Filippov ja V. D. Rybin, Kuprijanov kehui sekä sahan tekijöitä että itseään. Pitäähän jonkun tärkeän henkilön olla tällaisessa tilanteessa paikalla.

Kuprijanov oli läsnä myös Paissa, kun koekäytettiin ensimmäistä puusta tehtyä "rautatietä" ja sen erikoisia vaunuja tukkien kuljettamiseksi metsästä lastauspaikalle.

15. marraskuuta 1938 Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvosto eli maan hallitus hyväksyi asetuksen "Neuvostoliiton metsänjalostusteollisuuden työn parantamisesta". Tästä päätöksestä suuresti innostuneina Karjalan kommunistit, kaikki  6 318 ja vielä vuoden aikana mukaan tulleet, pääsivät vuoden 1939 aikana ihan mukaviin tuloksiin. Ehkä myös puolueen kuulumattomien osuus oli merkittävä, vaikka siitä Kuprijanov ei mainitse mitään.

15. marraskuuta vuonna oli pahin vainojen aika menossa ohi; tuomitut olivat kuolleet (ammuttu) tai leirillä, joitakin vangitsemisia kuitenkin tapahtui. Jo aiemmin kuollut Salomon Laine Vienan Kemistä sai 15.11. vankileirituomion; hyvä esimerkki oikeuskäytännön kummallisuuksista.

Työn organisointi parani ja tuottavuus koheni kohisten – Kuprijanovin mukaan. Virallisen tilaston mukaan metsätalouden tuotanto eli lähinnä puunkaato kasvoi vuodesta 1938 vuoteen 1939 noin 22 prosentilla.

Mutta Ždanovilta saadut ohjeet olivat koskeneet myös maanpuolustusta, sotilaallista varustautumista. Pidettiinkö tässä jo silmällä tulevaa sotaa Suomea vastaan, jopa sotasuunnitelmia, sitä voi lukija arvuutella kerrottujen seikkojen perusteella.

Puoluejohtaja matkusteli jo kesän 1938 aikana koko raja-alueella Laatokalta Lapin rajoille. Eniten hänen huomiotaan kiinnitti se, että ei ollut olemassa kunnon teitä eikä kaikkialla teitä ollenkaan, ei  varsinkaan tasavallan pohjoisosassa. Monin paikoin pystyi liikkumaan vain jalan tai hevosen selässä. Tästä seurasi myös rajavartijoiden kehno huolto. Syyssateet estivät liikkumisen monin paikoin sielläkin, missä oli olemassa jonkinlaisia teitä.

Vuosina 1938 ja 1939 tehtiin jonkin verran tietöitä, mutta ne olivat Kuprijanovin mukaan kuin pisara meressä.

Entä Karjalan alueella oleva puna-armeija? Tasavaltaan oli sijoitettu 18. ja 54. divisioona. 18. divisioonan esikunta oli Petroskoissa; joukkoihin kuului kaksi tykistörykmenttiä, tiedustelupataljoona sekä muutamia muita yksiköitä. 54. divisioona oli vahvuudeltaan pienempi eikä sillä ollut käytössään edes autoja.

Maaliskuussa 1939 Petroskoihin saapui tarkastusmatkalle Leningradin sotilaspiirin komentaja K. A. Meretskov. Hän tapasi  myös puoluejohtajan. Meretskovin ja Kuprijanovin kesken syntyi pitkä keskustelu. Kirill Afanasjevitš Meretskov oli kiinnostunut Kuprijanovin mielipiteestä siitä, millainen on puna-armeijan Karjalassa oleva päällystö ja millaiset ovat raja-alueille sijoitettujen yksiköiden valmiudet sotaan. Miehet puhuivat siitä, että tilanne vaatii lisää joukkoja Karjalan alueelle. Tarvittaisiin myös sotilaslentokenttä ja rajan suojelua tarpeeksi vahvalla tulivoimalla.

Meretskov suhtautui suopeasti Kuprijanovin näkemyksiin. Hän näki, että tässä on bolševikki, joka toteuttaa Moskovan ja Leningradin sotapäälliköiden määräykset kyselemättä niiden perustelujen perään.

Tapaamisessa puhuttiin myös lentokentistä. Niitä ei ollut vuoden 1939 kesään tultaessa Karjalassa ainuttakaan. Tämä huolestutti niin Karjalan johtoa kuin Leningradin sotilaspiiriä. Meretskov tulikin kesällä 1939 uudestaan Petroskoihin sotilaslentokenttien hallinnon alue-esikunnan päällikön A. A. Novikovin kanssa. Tällöin keskusteltiin siitä, miten suojella ilmahyökkäyksiä vastaan Petroskoita, Vienanmeren-Itämeren kanavaa ja rautateitä.

Lentokentän sijoituspaikkaa etsittäessä Meretskov ja Novikov olivat kierrelleet Petroskoita ja ympäristöä, ja heillä oli paikalliselle puoluejohtajalle ehdotus:

– Antakaa meille  Matkatšin lepokoti ja maata Besovetzin (suom. Pesoutsa) kylästä. Se on paras paikka lentokentälle.

Puoluejohtaja hätkähti. Lepokoti palveli nimittäin Karjalan puolue- ja hallintoeliittiä. Yhden vuoden aikana lepokodin palveluista nautti 750–800 tärkeää vierasta. Tällaisen paikan luovuttaminen armeijalle vaati neuvottelua muiden johtavien toverien kanssa. Tärkein keskustelukumppani oli sovnarkomin puheenjohtaja Pjotr Vasiljevitš Soljakov, joka oli tullut Karjalaan vuosi ennen Kuprijanovia, kesällä 1937. Hänellä oli siis vuotta pidempi kokemus Karjalan oloista!

Matkatšin lepokoti oli jo hyvissä ajoin ennen tätä ongelmaa puhdistettu vääränlaisista eli mahdollisesti imperialismin tai suomalaisen banditismin asialla olleista henkilöistä. He olivat lepokodin työntekijät Juho Järvi, Einari Kauppinen, Aarne Koski, Aimo Murtomäki, Reino Rautiainen, Norman Ström, Eino Suoniemi, Paavo Tiera ja Oiva Vartiainen, jotka kaikki ammuttiin vuonna 1938, useimmat lokakuussa, siis Kuprijanovin ollessa Karjalan puoluejohtajana ja tuomitsevan ns. troikan jäsenenä.

Pohdinnan jälkeen sotilaspäälliköiden ehdotukseen suostuttiin. Eihän varmaan ollut vaihtoehtoa. Lentokentän rakennustyöt käynnistyivät nopeasti ja ne sujuivat vauhdilla, toisin kuin paikallisten neuvostotoimitsijoiden organisoimat tietyöt. Jo elokuussa 1939 Petroskoin lentokentälle sijoitettiin hävittäjäkonelaivue. Samana vuonna valmistui lentokenttä myös tasavallan pohjoisosaan.

Ilmavoimien saapumisen ohella myös jalkaväki vahvistui. Syksyllä 1939 muodostettiin 56. armeijakunta, johon kuuluivat 18., 54. ja uudelleen muodostettu 168. divisioona. Armeijakunnan komentajaksi tuli A. I. Tšerepanov.

Samaan aikaan tilanne Suomen rajalla kehittyi hälyttäväksi. Mitkä olivat syyt siihen? "Imperialistit ojensivat Münchenissä kättä Hitlerille". 1. syyskuuta fašistinen [oikeasti natsistinen, kansallissosialistinen, mitä oikeaa termiä Neuvostoliitossa ja vielä myöhemmin Venäjälläkin kartetaan] Saksa hyökkäsi Puolaan" [Kuprijanov ei mainitse Neuvostoliiton ja Saksan vuoden 1939 sopimusta eikä sitä, että myös Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan]. "Saksalaisen imperialismin aggressiivinen politiikka pakotti Neuvostoliiton toimiin puolustuksensa vahvistamiseksi".

"Hallituksemme ehdotti Suomelle avunantosopimuksen tekemistä. Suomi kieltäytyi. Sitten Neuvostoliitto ehdotti aluevaihtoja. Pyysimme rajan siirtämistä muutamia kymmeniä kilometrejä ja osan Karjalan kannaksesta saamisesta meille. Vastineeksi me antaisimme kaksi kertaa niin paljon maata Keski-Karjalasta, jossa on paljon metsää ja luonnonrikkauksia".

Siis Kuprijanov oli valmis luovuttamaan suuren osan omasta tasavallastaan fasisteille noin vain! Niin lapsellinen hän ei kai ollut: edellä lainattu on paljon myöhemmin kirjoitettua, jälkiviisautta ja viralliseen neuvostoliittolaiseen historiankirjoitukseen sovitettua selittelyä.

Kuprijanov oli itse mukana suomalaisten kanssa käydyissä neuvotteluissa Moskovassa lokakuussa 1939. Neuvottelut käytiin hänen mukaansa jännittyneessä ilmapiirissä. Suomalainen osapuoli "selvästikin halusi pilata neuvottelut" (käännöksen mukaan suomalaiset halusivat keskeyttää neuvottelut). Lokakuun lopussa neuvottelut päättyivät ilman tuloksia.

"Neuvottelujen aikana meille selvisi, että Suomi kutsuu palvelukseen reserviläisiä. Rajamme läheisyyteen koottiin jopa 15 divisioonaa, kotirintamalla oli lisäksi 3 divisioonaa." "26. marraskuuta ilman sodanjulistusta Suomen tykistö avasi tulen Mainilan alueella kohti Neuvostoliiton rajavartijoita. Oli kuolonuhreja ja haavoittuneita. Näin alkoi neuvostoliittolais-suomalainen sota."

* * *

Mutta nuoren puoluejohtajan työ ei ollut vain ikävää puoluetoiminnan johtamista, vaan siihen sisältyi syyskuusta 1938 alkaen myös konkreettista vaikuttamista siihen, keiden oli lupa rakentaa kaunista Karjalaa.

Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissaari Nikolai Ježóv antoi 17.9.1938 määräyksen ns. erikoiskolmikkojen perustamisesta tarkastamaan keväällä ja kesällä vangittujen vähemmistökansojen edustajien tuomioita – toisin sanoen laittamaan nimet paperiin siellä, missä vielä oli vitkasteltu.

Karjalassa kolmikkoon kuuluivat puoluejohtaja Kuprijanovin lisäksi tasavallan NKVD:n johtaja Stepan Matuzenko ja korkein syyttäjäviranomainen Georgi Mihailovitš. Kun kolmikko aloitti työnsä 20.9., se ei haaskannut aikaa paperien turhaan selailuun: mainittuna päivänä se tuomitsi kuolemaan yli 200 suomalaista, etupäässä ammattityöläisiä. Yleisin tuomion perusta oli rikoslain 58 pykälän kohta 6 eli vakoilu.

Kahden kuukauden aikana nämä kolme miestä tuomitsivat teloitettaviksi 1 708 ihmistä, ja näin Karjalassa teloitettujen kokonaismäärä nousi vuosina 1937–1938 yhteensä 9 536:ään. Heistä oli suomalaisia lähes puolet eli 4 688.

20.9.1938 tuomituista yli 200 suomalaisesta useimmat ammuttiin 21.–29.9., joten tunteiluihin kuten tuomioista valittamisiin ei ollut aikaa mahdollisuudesta puhumattakaan.

Tiistaina 20.9.1938 Karjalassa kuolemaan tuomittujen suomalaisten nimiluettelo on pitkä: siinä on yli 200 nimeä. Torstaihin 29.9. mennessä heistä melkein kaikki oli ammuttu.
   Luettelo alkaa näin (mukana tässä ovat vain he, joiden sukunimi alkaa A-kirjaimella): kampaaja Sylvi Aalto, sairaanhoitaja Elina Ahlberg, työläinen Aina Ahokas, kirvesmies Eemeli Ahokas, uittotyöläinen Paavo Ahonen, viilarit Juho Akselsson ja Arvid Alanne, puuseppä Karl Aho, autonkuljettaja Kalle Aronen ja lajittelija Anna Astikainen.
   Mutta voi työn määrää ja tuskaa: seuraavana päivänä, keskiviikkona 21.9., kolmikko allekirjoitti tuomion yli 400 suomalaiselle. Monien eri ammattien ihmisiä, perheenisiä ja äitejä. Heitä riitti: piti tehdä töitä vielä torstainakin… ja perjantaina…

Entä tuomitsijat?

Stepan Matuzenkon NKVD-työt loppuivat Karjalassa 26.12.1938, jolloin hänet vangittiin. Kuolemantuomio ja teloitus seurasivat tammikuussa 1939. Georgi Mihailovitš erotettiin syyttäjän tehtävästä 3.1.1939. "Myöhempi kohtalo tuntematon", kertoo tasavallan syyttäjäviraston nettisivu vuonna 2013.

Kolmikon perustajan Nikolai Ježovin ei käynyt paremmin: Hänet vangittiin maaliskuussa 1939 ja tuomittiin 3.2.1940 kuolemaan syytettynä vallankaappauksen suunnittelusta. Tiedotusvälineet eivät tosin kertoneet tästäkään mitään. Vuonna 1998 Venäjän federaation korkeimman oikeuden sotilaskollegio totesi, että Ježovin tuomiota ei ole syytä kumota: hän oli vastuussa noin 700.000 miljoonan ihmisen kuolemasta.

Kuprijanov joutui epäsuosioon vasta 1948–1949 ns. Leningradin jutun yhteydessä. Lokakuussa 1950 hänet tuomittiin kuolemaan, mutta uusi oikeusistunto tammikuussa 1952 muutti tuomion 25 vuodeksi työleirillä, joka sekin muuttui 10 vuoden vankeustuomioksi. Vapaaksi hän pääsi 1956, ja loppuelämänsä hän toimi Leningradin lähellä Puškinin (Tsarskoje Selo) pikkukaupungissa palatsien ja puistojen hallinnon johtajana.

Kuprijanovia muisteltiin Neuvostoliitossa sotasankarina, vaikka hänen suurin saavutuksensa "vihollisten" nopeassa murskaamisessa tapahtui allekirjoituksin työpöydän ääressä. Hän itse osallistui sankarimyytin luomiseen muistelmillaan. Huomiota kiinnittää se, että kesällä 1971 ladottu käsikirjoitus on saanut painoluvan vasta vuotta myöhemmin. Olisiko joku vielä silloin epäillyt, oliko mies sankari vai antisankari?

PS. Kuprijanovin muistelmissa on varsin vähän muisteluja suomalaisista, vaikka tasavalta oli vuodesta 1940 alkaen "karjalais-suomalainen". Sen ymmärtää, sillä toimet, joissa Kuprijanov oli itse mukana, johti seuraavaan erikoiseen tilanteeseen: 25. huhtikuuta vuonna 1943 Karjalan alueella asui (vapaina kansalaisina, vankileirien asukkaita ei ole otettu huomioon) vain 1 594 suomalaista, joista oli 16-65-vuotiaita miehiä 512, 16-45-vuotiaita naisia 589 ja lapsia 136. Loput olivat vanhuksia.

Lähteitä:
Gennadi Kuprijanov: Ot Barentseva morja do Ladogi, Leningrad 1972.
G. N. Kuprijanov: Jäämereltä Laatokalle. Suomentanut [ja lähinnä sotapahtumia ym. koskevat huomautukset laatinut] Helge Seppälä (suomentajan lyhentämä teksti). Kirjayhtymä 1984.  
Markku Kangaspuro: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta, Helsinki 2000.
Eila Lahti-Argutina: Olimme joukko vieras vaan, Vammala 2001.
Telegrafnoje soobshtshenije NKVD KFSSR v NKVD SSSR o tshislennosti finnov, nemtsev, rumyn, ilatjantsev, prozhivavshtshih v 1943 g. na terrotorii Sovetskoi Karelii. Teoksessa Neizvestnaja Karelija 1941-1956 (Petrozavodsk 1999).

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 5.9.2018.

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Suomalaisia Saksan asejoukoissa


Valtioneuvosto on tilannut selvityksen suomalaisten saksalaisissa SS-Waffen-joukoissa 1941–1943 taistelleiden mahdollisesta osallisuudesta siviilien, mm. juutalaisten surmaamiseen.

Aihetta on aiemmin käsitelty mm. muistitietoon perustuen. Suoria viittauksia mainittuun asiaan ei ole. Jotkut tutkijat ovat esittäneet epäilyjä, että SS-miesten toimintaa ei ole selvitetty kunnolla. Toinen seikka on, pystytäänkö enää löytämään uusia vastauksia. Ehkä Saksan arkistoista on apua, samoin siitä, jos löytyy aiheeseen liittyvää kirjeenvaihtoa tms.

Oli suomalaisten osallistuminen teloituksiin sitten tarua tai totta, ylipäätään on hyvä että aiheeseen palataan. Kyse oli nimittäin myös Suomen sitoutumisesta Saksan käymään sotaan sekä eräiden suomalaisten halusta ja toimista sitoa maata enemmänkin natsien toimintaan.

SS-sotilaiden elämäkerroista eräs perusteellisimmista on Mirja Turusen teos kouvolalaisesta Sakari Haikalasta. Tämä 17-vuotiaana ammattisotilaaksi lähtenyt oli aktiivinen muistelija, ja häntä haastateltiin aiheesta vielä yli 90-vuotiaana. Turunen ei kuitenkaan rajoitu Haikalan kertomaan ja sen kehystämiseen, vaan hän myös pohtii muistitiedon luonnetta ja merkitystä tällaisessa erityistapauksessa. 

Hieman epäselväksi kuitenkin jää, mitä Turunen on tavoitellut. Kirjoittajan mukaan kun ei etsitä faktaa vaan sitä, mikä on kertojan (sotilaan) "käsitys tapahtumista". Kuitenkin kirjoittaja näyttää pyrkivän faktojen löytämiseen ja Haikalan muistoja tarjotessaan hän arvioi niitä myös "tosiasioiden" valossa. Ote ei kuitenkaan ole kovin tutkijamainen. Yhteenvetojen sijaan on toistoja, jotka olisi voinut tiukalla toimitustyöllä välttää. 

SS-Waffen-joukkoja sanotaan Turusen teoksessa "Hitlerin eliiittijoukoiksi" ja "Hitlerin valiojoukoiksi". Yksittäiset sanat ovat johdattelevia ja jopa vaarallisia – jos niitä käytetään ottamatta selvää, mitä niiden takana on. Samoin on käsitteen "isänmaallisuus" laita. Haikala korostaa sotineensa ennen kaikkea itäistä vihollista vastaan. Se missä joukoissa se tapahtui on ikään kuin sivuseikka. On muistettava sekin, että sota on aina sotaa: tappaminen kuuluu siihen "luonnollisena" osana. Yksilö voi selittää mukanaoloaan vaikka miten korkeilla ihanteilla, mutta ne eivät muuta miksikään tapahtumien todellisuutta.

Kuten usein sotakirjallisuudessa SS-miehet ovat aiheina niin muistojensa pohjalta kuin myös sankareina. Heidän elämästään kerrotaan usein asettamatta sitä perusteellisesti ajan ja paikan tapahtumien yhteyteen. Jonkinlaista kehystystä tarjotaan Herkko Kososen ja hänen aseveljiensä kuvauksessa, mutta Yrjö Pyyhtiän sotilasurasta kerrotaan hyvin yksilökeskeisestä näkökulmasta.

Kososen ja kumppanien uraa valotetaan niin päiväkirjojen kuin kymmenien kuvien avulla. Kummastakin aineistosta lukija kaipaa lisätietoa. On kiinnostavaa, miksi juuri Herkko Kososesta on niin paljon valokuvia. Myös Kososen, Tapio Gröndahlin ja Osmo Kauppisen päiväkirjoihin saattaa liittyä muutakin mielenkiintoista kuin mitä lainaukset kertovat.

Sekä tämän että Seppo Porvalin teoksen tekee ongelmalliseksi se, että ne kuvaavat lähinnä vain päähenkilöidensä kokemaa ja tekemää. SS-miesten kokonaistarinan osalta turvaudutaan Mauno Jokipiin jo vuonna 1968 julkaisemaan teokseen. Muutamat nuoremmat tutkijat ovat kritisoineet sitä mm. lähdeaineiston tarkoituksellisesta valikoinnista. Kun esimerkiksi eteläisen Ukrainan sotatapahtumissa nähdään vain suomalaiset, jää piiloon se mitä muuten tapahtui. Monilla Kauppisen ja Kososen käymistä paikkakunnista tapahtui siviiliväestön murhia. Niihin viitataan tällaisissa teoksissa harvoin, eikä silloinkaan raa´impiin Saksan armeijan tekoihin. Ei esimerkiksi siihen, miten Belaja Tserkovissa ammuttiin noin 90 alle kouluikäistä lasta.

En ole sotahistorioitsija enkä pysty arvioimaan, miten oikein teoksissa kuvataan tapahtumien kulkua ylipäätään. Kyöstin ja Fromin teoksessa pyritään tarkkaan kronologiaan. Jää kuitenkin epäselväksi, miten paljon tarina perustuu ehkä osin virheellisiin muistiinmerkintöihin ja miten paljon tietoja on tarkistettu.

Porvalin Rautaristi tarjotaan SS-miehen tarinana, mutta Yrjö Pyyhtiä oli Saksassa vain runsaan puoli vuotta. Kansikuva, kirjan nimi ja johdantoluku viittaavat pyrkimykseen "kiillottaa kunniamerkkejä", mikä on enemmän sodan käyttämistä viihteen välineenä kuin historiankirjoitusta. Kokonaisuus on itse asiassa tahattoman koominen. Sen minäkertoja (teksti pohjautuu Pyyhtiän päiväkirjaan) tekee enimmät sotilaalliset tekonsa jatkosodassa Suomen armeijassa, mutta kuitenkin kirja tarjotaan SS-tarinana. Tekijänsä laajaan tuotantoon kertoa kansalle tarinoita nimenomaan sankareista tämä teos kyllä sopii.

Enemmän hiontaa olisi tarvittu sekä Turusen että Kyöstin ja Fromin teksteissä. Kirjoitus- ja nimivirheet, jopa saksankielisissä sanoissa, olisi tullut korjata. Turunen väittää Leningradin tulleen piiritetyksi kahden kuukauden kuluttua sodan alkamisesta, oikean aikamäärä on kolme kuukautta. Turusen teoksen ehdoton pluspuoli on laajan henkilökuvan antaminen Haikalasta; sotilasuran jälkeen tapahtunut avaa jotakin myös nuoruusvuosista. Turunen jättää viisaasti monia asioita lukijan pohdittavaksi, missä suhteessa teos eroaa muista tässä mainituista tietokirjoista. Kyöstin ja Fromin kirjan loppuluku on irrallinen; se ei mahdu kirjan nimen piiriin.

Tappamisella ja kuolemalla on keskeinen kärsimystä aiheuttava rooli Jenni Linturin teoksessa  Isänmaan tähden. Se on SS-miesten kohtaloihin perustuva romaani. Rakenteensa ja henkilökuvien ansiosta teos on aiheen raskaudesta huolimatta antoisaa luettavaa. Se ei ole vain sotaromaani, vaan syvemmällä uiva kuvaus tapahtumien vaikutuksista ihmiseen.

Teoksen takanannessa kysytään, kumpi on järkyttävämpää, kammottavat teot vai niiden aiheuttama elinikäinen taakka. Molemmat! Kammottavat teot järkyttävät ennen kaikkea uhreja. Taakka niistä syntyy tekijöilleen psyykkisten prosessien seurauksena. Mutta kuten Sakari Haikalan esimerkki osoittaa, ihmisen kyky selittää asioita "parhain päin" ja muistaa valikoiden on melkeinpä ehtymätön. Linturin teoksessa sotilaiden taakka esitetään melkeinpä ylikäymättömänä, eikä siitä vapauta oikeastaan mikään muu kuin oma kuolema.

Linturi ei mainitse lähteitään, mutta niitä tietenkin on. Hän näyttää tutustuneen perusteellisesti aiheesta aikaisemmin kirjoitettuun. Ehkä hänellä on ollut käytössään muutakin tietoa; ainakin hän kirjoittaa hyvin rajusti siitä, miten sotilaat kohtelivat siviiliväestöä.

Mirja Turunen: Koska kotimaa meidät lähetti. SS-mies Sakari Haikala Hitlerin eliittijoukoissa. Docendo 2016, 316 s.

Jukka Kyösti & Synnöve From: Suomalaisena SS-miehenä itärintamalla. Herkko Kosonen aseveljineen Wiking-divisioonassa. Minerva 2016, 239 s.

Seppo Porvali: Rautaristi. SS-mies Yrjö Pyyhtiän tarina. Revontuli 2014, 205 s.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Romaani. Teos 2011, 233 s. Teos on saatavissa myös äänikirjana (BTJ 2012).

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 19.6.2018.

lauantai 26. toukokuuta 2018

Elollinen muuttaa muotoaan


Maaperästä löydettyjen menneiden aikojen eläinten ja kasvien jäänteet antavat koko ajan lisää tietoa, koska uudet tutkimusmenetelmät paljastavat aikaisemmin piilossa pysyneitä asioita. Myös uudet fossiililöydöt kertovat meille uusia asioita 100-200 miljoonan vuoden takaa.

Mutta tiedon tulvassa ei mikään tunnu hätkähdyttävän. Ei sekään, että uudet neandertalinihmisten löydökset paljastavat tämän ihmislajin sosiaalisesta elämästä seikkoja, joita nykyisissä kulttuureissamme on pidetty vain homo sapiensille ominaisina. Ihmislajien noin 0,5 miljoonan vuoden mittainen historia on ollut monipolvinen.  

Käsityksiä maapallon biologisesta ja muusta historiasta noin 10 000 vuotta ennen nyt elettävää aikaa hämärtää se, että perinnekäsitykset perustuvat suurelta osin ihan muuhun kuin Telluksen tutkimiseen. Sosiaalisissa yhteisöissä syntyneet selitykset esimerkiksi maailman synnystä ja ihmisten ilmestymisestä maapallolle ovat ristiriidassa havaintojen kanssa, mutta siitä huolimatta perinteiset käsitykset elävät ja jopa voivat hyvin.

Kreationismiin (luomisoppiin) uskova löytää mielestään päteviä selityksiä sillekin, että maapallolla on elänyt dinosauruksia. Se että niitä ei mainita Raamatussa ei horjuta käsitystä siitä, millä tavoin ja missä järjestyksessä elämä muka on Tellukselle ilmaantunut. Raamatun kertomushan on "looginen" (ja se on "ilmoitus"), joten se on myös uskottava.

Elollinen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys eikä elollisen historia ole yksiviivainen tapahtumaketju (kertovat meille fossiilit). Pelkästään dinosauruksiksi nimittämiemme lajien ja niiden elinaikana kukoistaneen kasvimaailman monimuotoisuus paljastaa, että elämällä ei ole ollut vain yhtä tietä vaan monia erilaisia. Samaa todistaa ihmistä edeltäneiden muiden kädellisten olemassaolo.

Englantilainen tutkija David Norman on koonnut tiiviin mutta tyhjentävän yhteenvedon dinosauruksia koskevasta tiedosta. Parin viime vuosikymmenen aikana on uusilla menetelmillä pystytty ottamaan selvää muun muassa joidenkin dinosauruslajien ruoasta ja elintavoista. Mielenkiintoisella tavalla tehdään vertailua kasvis- ja lihansyöjien välillä. Myös suuret kokoerot selittävät elintapoja ja elinkelpoisuutta biosfäärin muutoksissa.

Norman ei kiistele kenenkään kanssa itsestäänselvyyksistä mutta muistuttaa, että lajit ovat vaihtuneet toisiksi Telluksen noin 3 800 000 000 (!) olemassaolon vuoden aikana. Sama koskee tietenkin kasveja, mutta dinosauruskirjassa keskitytään eläimiin. Yksi fossiilitutkimuksen johtopäätöksistä on, että biosfäärin vallitsevat ja muuttuvat olot vaikuttavat ensisijaisesti siihen, miten eri lajit elävät ja jäävät jatkamaan sukuaan. Tutkijan käsitys on, että ei homo sapienskaan ole ikuinen laji, mikäli elinolot käyvät mahdottomiksi. Elämä kuitenkin jatkuu muodossa ja toisessa ihmisen jälkeenkin.

Elokuvan Jurassic Park nähnyt itsetietoinen luomisopin kannattaja  saattaa selittää näkemäänsä niin, että kyse on ihmisen mielikuvituksen aikaansaannoksesta. Sitä elokuva onkin; siinä esitetyllä tavalla ei myöskään voida dinosauruksia "herättää henkiin". Mutta fantasia perustuu ns. kovaan faktaan: näitä eläinlajeja oli olemassa. Nyt me tiedämme jo kohtuullisen paljon niiden elämästä.

PS. Dinosaurustutkija ei kiistele luomisoppiin uskovien kanssa, mutta kirjan esittelijää aihe kiinnostaa. Vanhan testamentin alku  tarjoaa monta biologisesti mahdotonta ajatusta. Ei tarvitse olla dinosaurustieteilijä ymmärtääkseen, että tätä ei kirjoittanut asiantuntija puhumattakaan, että tekstin takana seisoisi maailman luoja. Tämä on muutamaan kappaleeseen ahdettu kuviteltu selitys sille, miten kaikki sai alkunsa ja miten ihmiset alkoivat elää maailmaa halliten. Luomisoppiin uskovaa ei tarinan "yleisen loogisuuden" vuoksi häirinne esimerkiksi se, mistä ensimmäisen perheen eli Aatamin ja Eevan pojat löytävät vaimot (Gen. 4:17) ja mitä olivat ne jumalan pojat, jotka siittivät ihmisten tyttäriä (Gen. 6:2). Puhumattakaan mahdottomuudesta, että ihmisen kylkiluusta voi luoda toisen ihmisen (Gen. 2:21-22). Kun lukee pidemmälle huomaa, että kyse olikin usean jumalan tekosista; psalmiin 82 jäi muistitieto näiden kokouksesta, missä yritettiin saada järjestystä ihmisten sekaviin suhteisiin. Mutta dinosauruksiin ei kirjassa viitata...



David Norman: Dinosaurukset. Alkuteos on toinen painos teoksesta Dinosaurs: A Very Short Introduction (2017). Suom. Veli-Pekka Ketola. Art House 2018, 192 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 26.5.2018.

Kuva: Kulindadromeukseksi nimetyn otuksen jäänteet löydettiin hiljattain Venäjältä. Linnunlantioinen dinosaurus oli osaksi suomuinen ja osaksi "alkeellisten" sulkien peittämä. Nykyiset linnut ovatkin dinosaurusten jälkeläisiä. Kuva teoksesta (s. 126). 

   

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Upotettuja haaveita, häädettyjä ihmisiä



Haave on uponnut, viestittää L. Onervan "satukokoelman" kansikuva. Häädöstä kertovan Akseli Viljasalon romaanin kannessa vanhukset odottavat joutumista kotimökistään maantielle.

Kannet ovat esteettisesti kauniita, mutta kertomukset vuosikymmeneltä, joka oli henkirikostilastoissa itsenäisen Suomen synkin. Ei ihme, sillä 1920-luvulla sisällissota tavallaan jatkui, niin kuin se on eri muodoissa jatkunut vielä pitkään senkin jälkeen.

"Lapsia roskiksissa ja tappoja lähes joka päivä", kuvaa eräs lehtiotsikko tuota aikaa (Aamulehti 22.10.2016). Mutta jos huomiota kiinnitetään vain yksittäisiin rikoksiin, moni muu seikka voi jäädä näkemättä.

Runoilijana paremmin tunnettu L. Onerva, tuolloin 43-vuotias arvostettu kirjailija, vastasi ajan hätään "unen ja toden mailla" liikkuvilla tarinoilla. Niissä ovat läsnä niin väkivalta kuin ihmisen kyky puolustautua mielikuvituksen avulla. Aloittava kirjailija Akseli Viljasalo (18891980) otti aiheen karusta arjesta: häädöt olivat arkipäivää juuri itsenäistyneessä maassa.

En keksinyt itse näiden teosten esittelyä yhdessä, vaan näin teki jo Sosialistin (Turku) A. T-nen (15.12.1925). Onervan ja Viljasalon kirjat tulivat luettaviksi aikana, jolloin lapsia, eläviä ja kuolleita, todella löytyi roskiksista ja tunkioilta, jolloin tapettiin niin raha-,  alkoholi- kuin poliittisissa huuruissa ja jolloin sisällissotaa jälkiselviteltiin syrjimällä eri tavoin punaisten puolella olleita, niin yksilöitä kuin perheitä ja sukuja.

A. T-nen sanoo Onervan kertomusten sopivan lukijalle, jonka "sydämenasiana on ihmiskunnan kärsivän osan vapauttaminen sitä kaikkialla ympäröivästä pakkovallasta ja sorrannasta". Vuoden 2018 lukijalle teos viestii, miten todennäköisen terapeuttista on ollut julkinen puhuminen verestä, hyvän ja pahan kamppailusta sekä erilaisuuden merkityksistä. Jotkut Onervan kertomukset ovat eläinsatuja, mutta nekin kertovat ihmisistä. Apina pohtii, että ihminen ei ole vaaraksi vain eläimille: hän on vaarallinen myös ja ennen kaikkea omalle lajilleen. Eikä 1920-luvulla tiedetty vielä ydinaseista, ilmastonmuutoksesta tai muoviroskan vaaroista... mutta silloin oli juuri koettu, mitä Iso Viha merkitsee.

Vaikka Viljasalon (myöhemmin kirjoittajana A. V. Multia) kertomus maalaisympäristössä tapahtuvasta häädöstä rakentuu osittain juopon rikkaan ja kunnollisen rikkaan isännän erilaisuuden varaan, päähenkilön eli kotinsa itse rakentaneen Teemu Syrjälän kohtelussa paljastuu syrjinnän luonne karmeimmillaan. Vuoden 1918 tapahtumat hengittävät selän takana. Oleellista on, että mikään ei näytä muuttuneen. Köyhää sorretaan, ja sortajana on rikas jolla on myös keinoja saada köyhät todistamaan toisiaan vastaan.

Viljasalon esikoisteos sai Sosialistissa kiitosta. Kuvatun syrjinnän taustalla on rappeutumista ja himoa, raakaa omanvoitonpyyntiä. Sen rinnalla puheet "vapaasta Suomesta" olivat tietenkin katteetonta hypetystä. Kirjailija ei julista sosialismia, oikeastaan päin vastoin, mutta hän tuntee syvää inhoa rikkaan sortajan toimia kohtaan.

Eräät vuoden 1918 seurauksista ovat perusteellisesti tutkimatta. Niiden aihepiiriin johdattavat erilaisilla tavoilla Onervan ja Viljasalon teokset. Sota ei vain fyysisesti tappanut ja vammauttanut, vaan viha iski moniin sukupolviin psyykkiset vammat. Niitä lisäsi se, miten myös sodan jälkeen syntyneitä ja aikuistuneita lapsia sorrettiin. 

L. Onerva: Uponnut maailma ynnä muita satukuvia unen ja toden mailta. Otava 1925, 159 s.
Akseli Viljasalo: Mökistä maantielle. K. J. Gummerus Oy 1925, 139 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.3.2018.

Tuntemattomien taiteilijoiden tekemät Onervan ja Viljasalon teosten kansikuvat kertovat uponneista ja särjetyistä kohtaloista: eihän tässä näin pitänyt käydä...





tiistai 20. maaliskuuta 2018

Ennen muuta taiteilija


Näyttelijä, ohjaaja Aarne Orjatsalon (1883–1941) työstä ja elämästä on aikaisemmin kirjoitettu eniten parin teatterin vaiheiden yhteydessä sekä poliittisen historian näyttämöhenkilönä. Miestä on sanottu jopa sisällissodan "upseeriksi", eikä hänen taiteellinen työnsä ole saanut arvoistaan esittelyä.

Pojanpoika Jotaarkka Pennanen tarttui isoon mutta tärkeään haasteeseen. Teatteri- ja toimittajan työ sekä muu elämä yksissä kansissa täydentää ja oikoo aikaisemmin esitettyä. Eniten Pennanen polemisoi sitä, miten Orjatsalon työtä on usein kuvattu vain toistaen ennen sanottua. Vuotta 1918 koskien on syytä oikaista sitä ns. legendaa, mitä arvostetutkin tutkijat ovat vuosikymmeniä toistaneet.

Näyttämötyön myöhempi arviointi on haastavampaa kuin esimerkiksi kuvataiteilijan tai säveltäjän tuotannon pohtiminen. Mitä teatteriesityksestä nimittäin jää elämään? Tätä Pennanen olisi voinut Orjatsalon osalta valottaa enemmän, vaikka esimerkit kyllä tuovat julki tulkintojen vaikeuksia. Oman ajan teatteriarvostelut ja muu kirjoittelu on arvioinnin lähtökohta, usein myös ainoa mihin tarttua. Olisi mielenkiintoista pohtia sitäkin, mitä esityksistä otetut valokuvat kertovat. 

Tärkeä työ Orjatsalon uralla oli Shakespearen Othello Tampereen Teatterissa alkuvuonna 1910. Mielenkiintoista on, että pääosan esittäjä myös itse kirjoitti siitä. Pennanen osoittaa, miten myöhempi historiankirjoitus on syventynyt aikalaisvastaanottoon varsin pintapuolisesti. Kerran syntyneet käsitykset ovat siirtyneet kirjoittajalta toiselle. Aikalaiskirjoittelua voi lukea uusin silmin.

Tässä paljastuu, miten heikoille jäille teatterihistorian kirjoittaja voi joutua. Sibeliuksen musiikista tai Gallen-Kallelan taiteesta kirjoittava ei voi paeta teosten kuulijoiden ja näkijöiden kritiikkiä, mutta yli sata vuotta sitten teatterissa nähdystä voi vaaratta kirjoittaa löysin perustein. Kukaan ei tule sanomaan, että ei se noin mennyt.

Itse näen merkitystä etenkin "pienissä seikoissa": muistiinpanoissa ja julkaistuissa kommenteissa, valokuvien paljastamissa ilmeiden, puvustuksen ja lavastuksen yksityiskohdissa jne. Kauan sitten nähdyn esityksen selostaminen on turhaa, jos ei lähesty sen aikaansaamaa ilmapiiriä ja katsojien elämyksiä. Esimerkiksi Tampereen Työväen Teatterin näyttämöllä rohjettiin syksyllä 1918 viitata sortoon ja kärsimykseen. Jos tapaus unohdetaan, kyse ei ole historiankirjoituksesta.

Orjatsalosta on nyt koottu paljon sellaista tietoa, joita ei ole yleisteoksissa. Tärkeä oikaisu koskee sisällissodan aattoa ja aikaa. Hyvin pitkään kopioitiin legendaa "suuresta punapäälliköstä". Kuitenkin, kuten oikeudenkäynnissä 1929 selvisi, Orjatsalo joutui sodan alla vaikenemaan Kansan Lehden toimittajan August Lindellin tapaan. Sodan aikana hän toimi humanitäärisissä tehtävissä. Tarinat hänen pakenemisestaan jonkinlaisena joukkueenjohtajana yli Näsijärven ovat mielikuvituksen tuotetta.

Pennasella on ollut käytössään paljon aineistoa: ehkä liikaakin siihen nähden, että kyse on yhden miehen urakasta. Merkittäviin sivistystehtäviin, jollainen Orjatsalosta kirjoittaminen ilman muuta on, tarvittaisiin yhteisin rahoin koottava tutkijaryhmä ja kunnon resurssit. Vaikka monet itseään uhraavat yksinäiset sudet saavat aikaan kelpo tekstiä, parempiin tuloksiin päästäisiin yhteistyöllä. Tämä ei koske vain elämäkertoja vaan vielä enemmän pitkään toimineiden kulttuurilaitosten historiateoksia. Esimerkiksi tuntuu kornilta, miten yli vuosisadan toimineiden teatterien vaiheita annetaan yhden ihmisen pöyhittäväksi.

Teos tuo esiin uusia näkökulmia, mutta ansiona on myös rivien välissä oleva muistutus, että lisätutkimukselle on tarvetta. Itse asiassa koko suomalainen teatteritoiminta ennen itsenäistymistä kaipaa vielä monta työtuntia tullakseen tyydyttävästi tutkituksi.

Tekijä kertoo alkuperäisen käsikirjoituksen olleen julkaistua laajempi. Tekstissä olisi ollut edelleen tiivistämisen varaa: tämä koskee niin kieliasua kuin "tiukemmin asiassa pysymistä". Teoksen käyttöä ja Orjatsalon uran ymmärtämistä helpottaisivat hakemistot esimerkiksi teatteriesityksistä ja henkilöistä.

En ole huomannut, että teos olisi mainittu yhtenä vuoden 2017 merkittävimmistä tietokirjoista. Sellainen se ehdottomasti on. Pennanen ei ole saanut aikaan vain elämänkertaa, vaan tarjolla on paljon tietoa myös 1900-luvun alkupuolen kulttuurielämästä.

Jotaarkka Pennanen: Orjatsalo. Taiteilija politiikan kurimuksessa. Sanasato 2017, 440 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 20.3.2018.
Kuvia klikkaamalla ne saa suuremmiksi!

Aarne Orjatsalo Reviisorina Tampereen Työväen Teatterissa. Näyttämöllä hänet nähtiin Suomen lisäksi Yhdysvalloissa ja Englannissa. Kuva teoksesta.

Näin perättömällä yleisönosastojutulla otti Savo-lehti Aarne Orjatsalon vastaan 26.9.1929. Orjatsalo ei koskaan kuulunut puna-armeijaan; ns. Muurmannin legioonassa ollessaan hän kantoi brittiarmeijan asua. Tällaisen kohtelun jälkeen näyttelijä muutti maasta.


maanantai 26. helmikuuta 2018

Kaukaisissa ruokapöydissä


Millähän tavalla Suomessa suhtauduttaisiin seuraavanlaiseen tieteelliseen tutkimukseen, miten sitä mediassa tuotaisiin esiin:

Kiribatin (saarivaltio Tyynellä valtamerellä) Akatemia ja Kulttuurirahasto, Taneli Maamaun Säätiö (maan presidentti) sekä Ieremia Tabain Säätiö (maan ensimmäinen presidentti) rahoittavat projektin, jolla lähetetään kiribatilainen antropologi vuodeksi Suomeen tekemään kenttätutkimusta. Tutkija hankkii suomen kielen ja maan kulttuurin tuntemusta. Hän tulee Suomeen, asuu Vantaan lähiössä, tarkkailee suomalaisten syömistä päivästä toiseen, pyrkii olemaan mukana mahdollisimman paljon ruokailuissa ja tekee muistiinpanoja kaikesta mikä liittyy tai minkä hän arvelee liittyvän näiden outojen ihmisten ruokailutapoihin... Siten hän palaa kotimaahansa ja kirjoittaa tieteellisen artikkelin käyttäen kehyksenään tunnettujen amerikkalaisten ja englantilaisten antropologien klassikkoteoksia...

Ei mennä kuitenkaan mielikuvituksen keinoin syvemmälle tällaiseen "mahdolliseen tutkimukseen". Keksin esimerkin kääntääkseni toisin päin sen, mitä tapahtuu Suomesta Kiribatiin. Täältä lähtee tutkijoita kaukaisiin paikkoihin ottamaan selvää, mitä paikalliset asukkaat syövät ja miksi...

Kaikki kunnon antropologit ja muutkin tutkijat julistavat tällaisen kirjoittelun lapselliseksi ei-ymmärtämättömyydeksi. Enkö tajua, että tässä tehdään tiedettä? Sillä ei ole ulottuvuutenaan vain suomalaisten kiinnostus vaan kyse on maailmanlaajuisesta ruoan ja ruokailun tutkimisesta, johon osallistuu laaja tiedeyhteisö.

Mutta juuri tämän vuoksi keksin alussa olevan asetelman. Sen mukaan mitä yhdeksän tutkijan tutkimusraportit kertovat, mitään kovin omaperäistä ei suomalaisessa antropologisessa ruokatutkimuksessa ole. Tällaiseen ei teoksen johdantoluvussa edes viitata. Enemmän on tarve osoittaa, että tutkijat tuntevat tutkimuksen perinteet ja klassikot ja että he osaavat höystää havaintojaan sopivalla määrä lainauksia ja viittauksia niihin.

Jotkut näistä suomalaisista tutkijoista ovat olleet kohdemaassa vuoden päivät, jotkut runsaasti enemmänkin, ja heille on kertynyt paljon paikallisen kulttuurin tuntemusta. Tutkimuksissa on selvinnyt kiintoisia seikkoja siitä, miten ruoan (ml. juomat) ja ruokailun merkitykset ja sidonnaisuudet arjen ja juhlan tapoihin, yhteisöjen arvohierarkioihin jne. eroavat toisistaan. Jotkut tutkijat liittävät havaintojaan kohdeyhteiskuntansa muuhun elämään, jotkut pysyttäytyvät lähinnä "ruokapöydän äärellä".

En väitä, että eikö tällaista tutkimusta tarvita ja että eikö teos ole julkaisemisen arvoinen. Kuitenkin ihmetyttää, mistä johtuu jatkuva vetoaminen samoin sanakääntein samoihin auktoriteetteihin ja vieläpä niin, että jotkut vetoamiset ovat jo itsestäänselvyyksien toistelua. Toimittajien olisi pitänyt käydä läpi valmis käsikirjoitus ja katsoa, missä on turhaa toistoa.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisun ovat tarkastaneet asiantuntijat. He ovat varmaan selvittäneet, että tekstiin ei ole jäänyt mitään "epätieteellistä". Mutta tällaisessa tapauksessa (kun ruokailu eri puolilla maailmaa kiinnostaa laajempaakin yleisöä kuin tiedeyhteisöä!) olisi ollut hyvä käyttää myös kieliasun hiojaa, tekstitoimittajaa. Suuri määrä sisäisiä viittauksia ja keinotekoiselta tuntuvat fraasit kuten "Aluksi kerron, että..." ja "Olen tässä esityksessäni kertonut, että..." kankeuttavat selvää suomea joskus äärirajoille saakka.

Ei-antropologi näkisi mielellään tällaisessa yhteydessä edes ripauksen tutkijoiden omaa työnsä arviointia. Yksi esimerkki. Kokeeko heistä kukaan koskaan itsensä millään tavalla jälkikolonialistisen "kehitysmaatutkimuksen" jatkajaksi, ja jos kokee, miten oma rooli ymmärretään?

Artikkeleista Heidi Härkösen ruoan, huolenpidon ja rakkauden liittymäkohtia Kuubassa lienee yksi maailmanmatkaaja-suomalaisia eniten kiinnostavista. Siinä myös valotetaan hieman pintaa syvemmältä yhteiskuntaa, jossa asiat tapahtuvat. Härkösen lähestymistapa ja näkökulmat ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten vieraan kulttuurin havainnointi voi toimia. Tästä tekstistä saa jotakin ohjeeksi turistikin.

Yksi pieni seikka jää Kuubasta vaivaamaan. Tekstistä voi saada käsityksen (s. 68), että saarella syntyisi naudoille vain naarasvasikoita, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Sielläkin jälkeläisiä syntynee suunnilleen suhteessa 50:50. Maininta siitä, että "lehmiä" ei tapeta vaan niitä tarvitaan maidontuotantoon, pitää vain joka toisen vasikan osalta paikkansa.

Tutkimuskenttä on ollut todella laaja: lisäksi Meksiko, Tansania, Papua-Uusi-Guinea, Argentiina, Jaava, Etelä-Afrikka, Fidži ja Kiribati.

Ruoan kulttuuri. Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen. Toimittaneet Katja Uusihakala & Matti Eräsaari. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016, 241 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 26.2.2018. 





sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Miehen päiväkirjasta


Mikä tässä tekstissä paikoitellen niin ärsyttää? Sellainen omahyväisyys, joka antaa ymmärtää kirjoittajan olevan asiantuntija kaikessa mistä hän kirjoittaa. Monessa asiassa hän toki onkin, mutta eikö olisi paras mennä asia eikä oma kylki edellä?

Herää siis kysymys, miksi mies kirjoittaa niin paljon itsestään (silloinkin kun hän kirjoittaa muista)? Onko se vain omaksuttu tapa, vai kuvaako se työmetodeja ylipäätään? Ns. perinteisen kirjallisuushistorian ja ns. Myllykolu-lähtöisen F. E. Sillanpään tutkimuksen näkökulmasta on monissa asioissa toki vaikea ketään Panu Rajalan rinnalle asettaa. 

Päiväkirjassaan Rajala menee täysillä eteenpäin niin kuin varmaan oikeassakin elämässä; niin kirjoittaessaan kuin näytellessään itse kirjoittamissaan kesäteatterinäytelmissä.

Niin tullaan asioihin, joista en halua sanoa mitään uutta. Lainaan sen, minkä kirjoitin muistikirjaan syksyllä 2017, ennen kuin Rajalan roolista teatterialan koulutuksessa oli puhuttu mitään. 

"... mielenkiintoista on, että hän sanoo kirjoittaneensa naisroolien suihin ronskeja sanoja ja antaneensa heille rohkeita tehtäviä, mutta omasta [kesäteatteri]roolistaan hän ei puhu yhtään mitään. Hän on hyvinvoiva kommentoija, jolle kaikki muu passataan eteen paitsi ajatustyö, jossa hän valitsee varsin helppoja tehtäviä senkö vuoksi juuri, että häntä passataan?

Mutta antavat nuo päiväkirjamerkinnät myös ajattelemisen aineksia (eikö edellä sanottukin ollut todiste tästä?). Miehisenä miehenä hän huomauttaa, että on aika outoa pitää "uutisena" tai ihmettelyn aiheena sitä, että mies on kiinnostunut naisista ei se ole maailmanhistorian eikä minkään muunkaan tieteen mukaan mikään yllättävä asia."

Kirjoittaessaan F. E. Sillanpäästä Rajala mainitsee, että turkulainen professori "Leena Koivusilta edustaa yhteiskuntatieteitä, mutta oli hyvin perillä Sillanpään laadusta ja ajattelusta... No, onko FES muka ilmiö, jota ei perusteellisesti voisikin ymmärtää ja analysoida yhteiskuntatieteiden pohjalta, vai miksi tuo kummallinen sana "mutta"? Ja eikö kirjallisuustiede ole yhteiskuntatiedettä?"

Näin päädymme uuteen kysymykseen. Vähäväkiseen perheeseen Hämeenkyrössä vuonna 1888 syntyneen Sillanpään tuotanto vaatii ainakin yhden kunnollisen pöyhäisyn, sellaisen tutkimustyön, missä kirjailijan tuotanto kokonaisuutena, yhteiskunnalliset näkemykset ja lähtökohdat (sekä myös varhaiselämän vaiheet) asetetaan uudella tavalla tarkasteluun. Kun Sillanpäätä paljon tutkinut Rajala selvästikin närkästyy, kun joku sanoo poikkipuolista hänen ajatuksistaan, se jo tuo ilmaan palaneen käryä.

Rajalan päiväkirja ei tähän Sillanpää-kysymykseen tuo kuin nämä ihmettelyn aiheet, muutoinkin sen anti suomalaisessa kulttuurihistoriassa jäänee aika vähäiseksi.

Panu Rajala: Nuoruuden neljäs näytös. Minerva 2015, 235 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 25.2.2018. Kursivoinut kohdat ovat muistiinpanoista syksyltä 2017.