lauantai 22. joulukuuta 2018

Elämme yhä "myrskyn jälkeen"


Kertoessaan teoista kirjallisuus usein, jos ei peräti aina, koskettaa myös tunteita. Teot synnyttävät tunteita. Tapahtunut, millaisen kertojasihdin läpi kulkeneena tahansa, ei jätä tunteitamme rauhaan.
   Tietenkin on tunnekylmyyttä. Julmia tekoja ei haluta muistaa. Yksi keino pyrkiä unohdukseen on kehottaa tai jopa manipuloida ja määrätä muita unohtamaan.
   Sisällissodan muistot eivät ole vielä siirtyneet tunne-elämämme ulottumattomiin. Meissä täällä elävissä on vielä monia, joiden isovanhemmat kokivat vuoden 1918 tavalla tai toisella traagisesti. Meissä on monia sellaisia, joiden omat vanhemmat lapsuudessa ja nuoruudessa kokivat tavalla tai toisella tuon sodan painon – monet vaikenemisena. Kuten tunnettua, vaikenemista on hankala käsitellä tunnetasolla: koska sanat on kielletty, muidenkin työkalujen käyttö on vaikeaa jos niitä onkaan.
   Petri Liljan aihetta käsittelevä runoteos on yksi sisällissodan satavuotismuistojen erikoisimmista. Kertoessaan sekä punakaartilaisten teoista että heille tehdyistä teoista kirjoittaja muistuttaa siitä, mistä sotaa koskevat tunteet syntyivät. Tunteita ei olisi vailla tunteettomia tekoja.
   Historiankirjoitukselle tällainen aiheen käsitteleminen on samaa kuin sattumien lisääminen keittoon.  Historiaa keppihevosena käyttäen on näet sodista kirjoitettu silläkin tasolla, että "mikä joukkue juoksi siinä ja siinä männikössä". Kuitenkin sotilaiden (ja siviilien) muu elämä, lähtökohdat, kokemukset, ajatukset, tunteet, muistot, jälkeen päin unissa koettu – se on muka kuin "ylimääräinen" lisä tapahtumia selvitettäessä.
   Tunteet eivät ole ylimääräinen lisä. 1918. Myrskyn mukana on yksi todiste siitä, miten vahvasti ne ovat läsnä silloin, kun teot ovat sellaisia kuin ne sodassa ovat. Sisällissodan raakuudesta on kyllä puhuttu, mutta mitä se merkitsi? Liljan suoraan asioihin ja myös tunteisiin menevässä tekstissä asiat ovat tuttuja, mutta suorasukainen tapa jolla ne tarjotaan herättää ymmärrystä (ei hyväksyntää) sitä kohtaan, mitä tapahtui.
   Ydinseikkoja tunteiden synnyttäjistä on vaikea tiivistää. Yritän. Tunteet viljan ym. takavarikoinnissa rikkailta isänniltä kumpusivat punakaartilaisten omasta asemasta. Poliittinen puhe, sosialismi, puhutteli heitä tämän aseman vuoksi. Väkivallaksi muuttunut politiikka oli seurausta, ei syytä. Väärä teko ei saa tästä oikeutusta, mutta kyllä selityksensä.
   Valkoisten reaktiot, ääriesimerkkeinä antautuvien punaisten teloitukset ja "pikaoikeudenkäynnit" sekä järjetön valtiorikosoikeuksien ruljanssi ja sitä seurannut vankileirihelvetti, ne olivat yhdestä näkökulmasta vastaus punaisten tekemisiin. Mutta vain yhdestä. Ne olivat tekoina myös julistusta siitä, että yhteiskunnan muuttamista ei saanut vaatia saati sitten yrittää. Valtiorikosoikeuksien pöytäkirjoista (netissä: http://digi.narc.fi/digi/search.ka) löytää esimerkkejä siitä, että punakaartilaista ei tuomittu tekojen vaan sen perusteella, että hän oli punaisella puolella. Raskauttavia seikkoja olivat usein (muiden määrittelemät) luonteenpiirteet sekä työtodistusten lausunnot. "Laiskuus" ja "ahkeruus" määrittivät syyllisyyttä.
   Petri Lilja kirjoittaa sisällissodasta sisältäpäin, kuin itse koettuna. Tekstissä puhuvat tekijät ja kokijat. Kuten kirjoitin, meistä monien isovanhemmat olivat mukana. Meistä monilla on sotaan liittyviä tunteita. Ne ovat seurausta näistä teoista.
   Sen vuoksi on hyvä, että vuoden 1918 tekoja (tässä yhteydessä vierastan käsitettä "tapahtumia") on käsitelty ja käsitellään. Nousen aina henkisesti takajaloilleni, kun joku tavalla tai toisella kehottaa "jo unohtamaan sata vuotta sitten tapahtuneen". Jos jollakin on näihin aisoihin liittyviä tunteita, hänellä on myös niihin oikeus. Jos jotakin eivät nämä asiat kiinnosta, vaietkoon.
   Liljan teos muistuttaa, että myrskyn jälkeiseen kylmään tuuleen jäi kysymys: "Miten kävi?". Koska se, miten kävi, pitää sisällään myös paljon siitä, mitä sen jälkeen on tapahtunut, kysymystä kannattaa yhä pohtia. Myös tunnetasolla.

Petri Lilja: 1918. Myrskyn jälkeen. Mediapinta 2018, 59 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 22.12.2018.



keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Pieni kiitos, kaunis kiitos


Kirjeet kirjallisena tuotteena, muutenkin kuin oikeasti toisille kuoressa lähetettyinä, ovat kirjallisuuden vanhaa valtavirtaa. Kirjeiden muotoon on laadittu paksujakin romaaneita. Ehkä omimmillaan kirje sopii pienmuotoiseen puhutteluun, jossa tekstin vastaanottajana on tosiasiassa kirjan lukija. Oikeiden tai sepitettyjen rakkauskirjeiden julkaiseminen löytää aina lukijansa.
   Saman toivoisi koskevan myös kiitoskirjeitä. Niiden parissa voi miettiä vaikkapa sitä, milloin kiitos on aidoimmillaan ja kauneimmillaan. Onko se sitä ääneen lausuttuna ja ehkä sivullistenkin kuulemana, vai pitääkö oikea kiitos kuiskata lähimmäisen korvaan?
   Pienimuotoista proosaa ennenkin julkaissut Laura Salama on ratkaissut kiitoksen "oikean muodon" pitämällä kiinni pienimuotoisuudesta. Hän ei venytä tekstiään, ei paisuttele sanottavaansa, ja lyhyiden kirjeiden kevennyksenä on pieniä, vinjetinomaisia piirroksia. Useimmissa tapauksissa hänen kiitoksensa, joita on 26, lähtevät liikkeelle varsin varovasti ja päättyvät, kun oleellisin on sanottu. 
   Kirjoittaja ei saatesanoissaan peittele tiettyä itsekästä tarkoitustaan: hän on kiitollinen myös itselleen silloin, kun on saanut pukata lähimmäistä olkapäähän, kun on voinut hyvästä syystä halata häntä tai vain sanoa jonkin hyvän sanan. "Hyvänmielen tekstiä", hän määrittelee, ja mitäpä muuta lukija tästä löytäisikään.
   Kiitollinen voi olla monista asioista ja monille. Laura Salama huomaa olla kiitollinen ei vain tutuille ja läheisille, vaan myös satunnaisesti tavatuille tai vain ohimennen nähdyille ihmisille – ja myös joillekin nelijalkaisille.
   Kiitos kuuluu elämisen arvoiseen elämään. Millaista olisikaan avata yhä uudelleen aamuisin silmänsä, jos kukaan ei koskaan kiittäisi mistään? Näinkin joudutaan elämään, mutta siinä tapauksessa voimaa löytynee sen ymmärtämisestä, että kiitos kuitenkin sisältyy johonkin sellaiseen, mitä ei koskaan sanota tai muuten osoiteta.
   Paljon sitä paitsi riippuu siitä, mitä opimme pitämään kiitoksena. Moni muukin sana vastaa sitä, minkä opimme jo lapsena sanomaan kohteliaisuutena, kun meille esimerkiksi annetaan kylässä kakkua tai kun enon perhe tuo tuliaisen. Kiitos lymyää joskus ja useinkin kaikkien sanojen takana.
   Mielenkiintoisella tavalla kirjoittaja löytää eri lähimmäisistään "erilaista kiitoksen aihetta". Sulo-vaari ja Anni-mummu nähdään pääasiassa heidän pitkän elämänsä ja kokemustensa kautta eri tavalla kuin kaupan kassalla tai kadulla tavattu satunnainen kulkija. Se ei tarkoita, että eikö kiittäjä voisi olla tunteissaan ihan yhtä syvämietteinen tai että eikö myös kiitettävä voisi ilahtua sanoista ihan yhtä aidosti.
   Erilaisille kirjoittajapiireille ja miksi ei myös kotona pöytälaatikkoihinsa kirjoittaville Laura Salaman teos on hyvää opintoaineistoa. Se haastaa, koska lähtökohtana on ihan arkinen elämä tässä ja nyt, ottamaan tekstistä mittaa ja laittamaan paremmaksi. 
   Voihan kiittämisen tehdä myös ihan oikeasti, vaikkapa lähettämällä kiitoskirjeen jollekin, mutta kiittämällä voin todellakin ilahduttaa myös itseään. Ehkä se sitten heijastuu positiivisina tunteina ympärillemme?

Laura Salama: Kiitoskirjeitä. Reuna Oy, 2018, 109 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 19.12.2018.

Kuva: Laura Salama on kuvittanut herkillä piirroksillaan myös muiden teoksia. Kiitoskirjeiden kuvissakin pieni on kaunista.



Töllin tyttö muistelee


Tuskin on sellaista kirjallisuuden lajia, jossa ei ilmenisi sekä huolellisen valmistelun jälkeen kustannettuja että hutiloiden painatettuja tuotteita. Kaunokirjallisuudessa tällaisen "luovuuden" antaa jopa anteeksi, mutta historia- ja muistelmateoksissa tilanne on toinen. Kun joku ensin elää kerrottavan elämän ja toiseksi muistelee sen muille tarjottavaksi, miksi työtä ei tehdä kunnolla loppuun saakka? Usein hutiloinnit ovat omakustanteita, mutta niitä näkee myös jonkinlaisten ammattilaisten jäljiltä.
   Eila Tölli-Kalininan kookas ja laaja muistelmateos hänen Neuvosto-Venäjän vuosistaan on jotakin oma- ja ammattikustanteen väliltä. Taitosta, tekstikoon valinnasta, kuvituksesta, lopun henkilöhakemistosta ja kerronnan viimeistelystä huomaa, että tässä on nähty paljon vaivaa. Yhdessä kuukaudessa ei tällaista mallikappaletta synny.
   Kustantaja, tuusulalainen Texthouse, on julkaissut muistelmia mutta myös muuta ammattitaidolla, mutta harvakseltaan. Internetin mukaan viimeisimmät julkaisut ovat vuodelta 2013.
   Eila Tölli syntyi Sodankylässä helmikuussa 1927. Muistelmat alkavat perheen vaiheista jo ennen tätä, ja ne jatkuvat aluksi perhekeskeisesti, mutta sitten rajan ylittämisen jälkeen itse päähenkilön kokema laajentaa näkökulmia.
   Lähtö Suomesta oli monien vastaavien tapausten kaltainen sekä ajankohdaltaan että luonteeltaan. Ensin lähti isä monitoiminen ammattimies, maaliskuussa 1932 suksilla Venäjän puolelle jossakin Savukosken korkeudella. Rajan ylitys oli laiton, mutta niin teki moni siihen aikaan. Eikä sekään ollut ihan tavatonta, joskin harvinaista, että perhe meni perässä ns. laillista tietä, asiakirjat olivat kunnossa junalippuja myöten.
   Monia vuosia ei kulunut siihen, kun elämä sai lisää monille muille vastaaville tapauksille ominaisia piirteitä. Isä Matti Tölli (s. 1891) vangittiin Karjalassa joulukuussa 1937 ja hänet ammuttiin Karhumäen Sandarmohissa 20. tammikuuta 1938. 
   Lapsia perheessä oli kuusi, joista vanhin ja nuorin kuolivat samana vuonna kuin isä. Eilan muistelmat liittyvät hyvin paljon muiden perheenjäsenten kokemaan, mutta onhan hänellä ollut omakin elämä. Tyttö selvisi hengissä niukan ja kehnon ravinnon ja tautien kynsistä evakkomatkalla, kävi viisi luokkaa koulua ja teki pääasiallisen työuransa metsäteollisuuskeskuksen kirjanpitäjänä.
  Kirja ei olisi ainakaan tässä muodossa syntynyt, jos Eila Tölli-Kalinina ei olisi alkanut jo 1980-luvulla kirjoittaa muistiin kokemuksiaan. Tällaiset kertomukset saavat usein vahvuutta juuri kypsyttelystä. Pitää miettiä, mikä kuuluu asiaan ja mikä ei, ja miten monivaiheisen elämän voi kuvata niin, että se kiinnostaa "ketä tahansa".
* * *
Julkaisin joulukuussa 2015 luettelon (sen voi lukea täältä) suomalaisten muistelmateoksista, joissa kerrotaan elämästä Stalinin ajan Neuvostoliitossa. Tölli-Kalininan kirjaa ei siinä ollut. Nyt sen luettuani tunnen, että juuri se ansaitsee paikan yhtenä tällaisen kirjallisuuden esimerkkiteoksista. Siitä on otettu myös toinen painos.

Eila Tölli-Kalinina: Töllin tyttö. Texthouse 2012, 392 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 19.12.2018. 



tiistai 18. joulukuuta 2018

Saimaan alla rajamaalla


Vielä sentään tehdään vanhaan tapaan jyhkeitä paikallishistorioita. Etelä-Karjalassa, kahden kaupungin ja muutaman kunnan pienehkössä maakunnassa on julkaistu ensimmäinen osa teoksesta, jonka sivumäärä jo tässä vaiheessa ylittää 800.
   Kyse on valtakunnanrajojen järjestelyjen vuoksi syntyneestä siitä entisen Viipurin läänin osasta, joka näyttää kartalla ikään kuin Saimaan ja rajan väliin litistetyltä. Sitä näyttävät pitävän koossa lähinnä valtatie 6 ja Karjalan rautatie, joten voi esittää arveluja miten mielekäs on nimenomaan maakunnallinen näkökulma alueen historiaan.
   Mutta teoksen tekijät ovat kyllä pohtineet perusteellisesti, miten tällaisen alle 130 000 asukkaan alueen menneisyyttä kannattaa lähestyä. Vaikka monet yksityiskohdat, monet esihistorialliset löydöt ja myöhemmät asiakirjat, kertovat nimenomaan maakunnan alueesta, näkökulma on koko ajan onnistuneesti paljon laajempi.
   Itse asiassa laajaan näkökulmaan viittaa jo teoksen nimikin. Rajamaata tämä on ollut ei suinkaan ahtaassa alueellisessa mielessä, vaan vuorovaikutuksessa monien 200-300 kilometrin säteellä olevien muiden alueiden kanssa (Tallinnaa ja Tukholmaa myöten). Itse asiassa rajamaata Karjala oli ennen historiallista aikaa, silloin kun mannerjää suli, sen reuna siirtyi pohjoiseen ja alueelle muuttivat ensimmäiset ihmiset.
   Alueen luonnon ja sen historian kuvaukset antavatkin tietoa laajemmin kuin vain "karjalaisesta" perspektiivistä. Tähän luontoon ihminen on itseään sovittanut metsästäen, kalastaen, kaskia polttaen, peltoja raivaten ja myöhemmin kauppaa käyden. Monissa teoksen luvuissa tehty työ tuodaan esiin tavalla, joka myös tasapainottaa niin usein Karjala-historioissa ylikorostettua keskittymistä sotiin ja valloituksiin.
   Toki Ruotsin ja Venäjän välisen rajan siirtely, maiden väliset sodat ja selkkaukset ovat vaikuttaneet alueen asukkaiden elämään hyvinkin dramaattisesti. Se ei kuitenkaan ole ollut vain "hyökkää tai puolusta" -toimintaa, vaan muun muassa johtuen keskiajan ja myöhempien vuosisatojen sodankäyntitavoista usein on jouduttiin kärsimään sekä vieraasta että omasta sotaväestä. Jälkimmäisen ylläpito ja tekemiset eivät nekään aina olleet vain yhteiseksi ylösrakennukseksi. Tiedot sotien vuoksi Ruotsin valtakunnassa kerättyjen verojen määristä (niitä kerättiin joissakin vaiheissa köyhältäkin väestöltä) panevat ajattelemaan, miten rikkaita nyt oltaisiin, jos työn tulokset olisi voitu pitää kaikki itsellä.
   Teokseen on kirjoittanut yli 20 eri alojen tutkijaa, kuka lyhyemmin, kuka pidemmin. Luonnonmaisemasta siirrytään kivi-, pronssi- ja rautakausien aikaan. Keskiajasta alkaen rajaseudun levottomuuksista tulee osa tapahtumien ketjua, mutta samalla kirjallisten lähteiden myötä tulee mahdolliseksi löytää tietoa melkeinpä elämän koko kirjosta.
   Tosin on ajanjaksoja, joilta aineistoa kuvauksen pohjaksi on vähän. Tällainen on ns. varhaismetalliaika. Ajanlaskun alkuvuosisadoista voisi saada lisää tietoa tekemällä lisää arkeologisia tutkimuksia. Toinen "hämärä" kausi on noin vuodet 1050-1500. Viikinkiaikaa tunnetaan melkeinpä paremmin kuin varhaisia kristinuskon vuosisatoja.
   Historiateoksen ensimmäinen osa päättää kertomuksensa 1800-luvun puolivälin tienoille. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä merkityksellisempi on ollut Lähi-Venäjän taloudellinen ja osin kulttuurinen merkitys. Tämä ei johdu pelkästään siitä, että ns. Vanha Suomi eli myös nykyinen Etelä-Karjala liitettiin Venäjään noin 70 vuotta ennen muuta Suomea, vaan myös Pietarin kaupungin perustamisesta ja sen rakentamisen vauhdista varsinkin 1700-luvun puolivälistä alkaen. Kun tähän lisätään Viipurin kasvanut taloudellinen ja muu potentiaali, Lappeenrannassa ja maakunnassa oltiin monissa asioissa suuntautuneita nimenomaan "etelään".
   Kirjoittaessaan vähän tunnetuista ajanjaksoista ja asioista, mutta joissakin muissakin yhteyksissä tutkijat käyvät lukijan kannalta hyödyllistä vuoropuhelua sekä aikaisemman tutkimuksen että vielä "kateissa" olevan tiedon suuntaan. Mielenkiintoista on kuulla, mitä vielä tulisi selvittää, siis missä on (arveltuja) tiedon aukkoja. Joissakin kohdin aikaisempi tutkimus saa myös osakseen kritiikkiä ja monessa kohdin täydennystä. 
   Kirjan loppupuolen kuvauksia (lähinnä Antti Räihän ja Jyrki Paaskosken kirjoittamia) lukiessa alkaa odottaa malttamattomana seuraavaa osaa. Mitä tästä seurasi 1800-luvun loppupuolella, sen jälkeen kun oli saatu aikaan kanava, rautatieyhteys ja kun muukin kehitys vauhdittui tuupaten eteenpäin muita kansallisia pyrkimyksiä?
   Tekstin jaottelu ja aihevalinnat tukevat hyvin sitä tällaisille "mammuttiteoksille" ominaista lukutapaa, että halutessa voi ottaa asian sieltä ja toisella kertaa toisen täältä. Kokonaisuus rakentuu kuitenkin lukijan mielessä joka kerta omalla tavallaan.
   Teoksen kuvitus on karttojen (kiitos niistä!) ansiosta havainnollista, vaikkakin osin "ennalta arvattavaa". Ennen valokuvauksen aikaa syntyi varsin vähän kuvallisia dokumentteja, joista osa on jo monesti kierrätetty.

Rajamaa. Etelä-Karjalan historia 1. Toimittaneet Jyrki Paaskoski ja Anu Talka. Edita (julkaisija: Etelä-Karjalan liitto) 2018, 827 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 18.12.2018.



torstai 1. marraskuuta 2018

Logiikkaa ei sodassa, ei mielessä


Sotakirjoista ei maailmassa ole minkäänlaista pulaa – niin kuin ei valitettavasti sodistakaan.

Osaksi näitä kirjoja tehdään voittojen glorioimiseksi ja tappioiden selittämiseksi parhain päin. Osa tehdään lähinnä siksi, että halutaan kirjoittaa uusiksi historiaa. Historiahan on meille ja jälkipolvillekin sitä, mitä kirjoitetaan. 

Ikäviä selittämisen piirteitä on niin tieto- kuin kaunokirjallisuudessa. Sodistakin puhuttaessa kaunokirjoja rakennetaan joskus näennäisesti "todellisuuspohjalle". Lukija voi muutoinkin ymmärtää romaanin dokumentiksi, harvemmin päinvastoin.

Bengt Pohjanen kirjoitti vaikuttavan sotakirjan. Se on niin vahvasti kaunokirjallisuutta, että toivon mukaan kertomuksen suhteesta tositapahtumiin ei olla kovin monta kiistaa käyty. Ei ainakaan olisi ollut syytä.

Saksan tuli polttaa on oikeastaan vain yhden alaikäisen, sotatapahtumiin tahdottomana joutuvan pojan kokemusta. Juuri on päättynyt se sota, missä suomipoika laittoi ryssälle hanttiin, nyt tilanne on sellainen, että pitäisi rökittää germaania.

Lapin sota näyttää aluksi olevan Erikille sankariaikaa. Mutta kuvioita sekoittaa rintamien epäselvyys, se on kuin paksu sumu joka laskeutuu tuntureille ja soille. Ei ole oikeastaan tapahtumia vaan vain sekavia tilanteita. Nuoren sotilaan (onko hän edes sitä?) saama kutsu vaaralliseen tehtävään johtaa uskon menetykseen. Ei ole mitään "sodan loogikkaa". Nuorukaisesta ei tule sankaria, koska sodassa ei sankareita synnytetä.

Pohjasen tekstiä lukee kuin 16-vuotiaan itse kokemuksestaan kertomaa. Alun perin teos ilmestyi ruotsiksi. Suomennos nostaa sen osaksi suomalaisen kaunokirjallisuuden huippua. Äänikirjassa on se bonus, että lukijana on meänkielinen Pohjanen itse. Hänen äänessään, vaikka se onkin aikamiehen, voi aistia keskeskasvuisen epävarmuuden ja ihmettelyn.

Teosta on sanottu nuorten Tuntemattomaksi sotilaaksi. Vertaus sekä osuu että ontuu. Osuu, koska ei Pohjanen kuten ei myöskään Väinö Linna lähde kliseisistä tavoista "kertoa asiat niin kuin ne olivat", vaan siitä faktasta, että tämä kaikki tapahtui ihmisille. Erotuksena Tuntemattomalle Pohjanen liikkuu enemmän ajasta ja paikasta irtoavissa peloissa ja kuvitelmissa. Kaukana tästä tunnelmasta ei ole myöskään Erno Paasilinnan Kadonnut armeija, joka sekin on hyvä muistaa yhtenä sotakirjallisuutemme parhaista.

Lukija ei voi olla vertaamatta Pohjasen Erikiä Linnan sotilaisiin. Jostakin syystä jälkimmäiset tuntuvat jotenkin valmiilta toimiinsa, mitä vaikutelmaa on voinut lisätä Edvin Laineen elokuvan monien näyttelijöiden yli-ikäisyys verrattuna siihen, missä iässä monet oikeasti joutuivat rintamalle. Erik on aidomman tuntuinen. Tunnetta lisää se, että Pohjasen teksti ei rönsyile Linnan tapaan.

Saksan tuli polttaa ilmestyi 1992, ja siitä on otettu useita painoksia niin ruotsiksi kuin suomeksi. Käännöksiä on muillekin kielille, ja radiokuunnelma kirjasta tehtiin vuonna 2009. 

Alkuteoksen nimi on Land i lågor ("Maa liekeissä" tai "Maa tulessa"). Jostain syystä, tarpeettomasti, suomennoksen nimeen on haluttu Saksa. Esimerkiksi "Poika sodassa" tai "Sodan tuli polttaa" olisi ollut parempi valinta.

Bengt Pohjanen: Saksan tuli polttaa. Äänikirja, lukijana Bengt Pohjanen. 4 cd-levyä. Barents Publisher i.v. 

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 1.11.2018.



Vuoden 1968 heijastuksia


Joskus päivitellään, että miksi Amerikassa yhtäkkiä valitaan liikemies Trump tai miksi samassa maassa monet nuoret innostuvat sosialisti Sandersista.

Vieläkin mutkikkaampia ihmeellisyyksiä Yhdysvaltojen oloista löytää. Miksi maassa on vankeja suhteessa asukaslukuun ylivertaisesti muihin "vastaavan sivistystason" maihin verrattuna? Miksi käsiaseväkivalta jatkuu vuosikymmenestä toiseen ikään kuin mikään ei opettaisi elämään toisin? Mistä kumpuavat erilaiset tempoilut sinne ja tänne?

Ilmiöillä on taustansa. Edellä kuvatuissa(kaa) asioissa niiden syntyjä ei voi selittää muutamalla virkkeellä. Taustoja ei yleensä voi löytää päivän uutisistakaan. Pahasti näyttää siltä, että uutisia tekevillä toimittajilla ei usein ole edes aikaa eikä palstatilaa perehtyä taustoihin kovin perusteellisesti.

Mutta onneksi on kirjoja. Kesän 1968 Yhdysvalloissa toimittajana liikkunut ja jo sitä ennen ja myöhemminkin maahan suhteita ylläpitänyt Anja Koski-Jännes tarjoaa muistojen rinnalla yhteenvetoja ja analyysejä siitä, mitkä tekijät ovat 50-60 viime vuoden aikana vaikuttaneet maan oloihin. Lähtöpiste on aika, jolloin osa nuorisosta radikalisoitui ei vain Atlantin takana, vaan monissa muissakin maissa.

Kirjoittaja tuntee aiheensa. Myöhemmin ihmisyhteisöjen eriskummallisuuksia sosiaalipsykologina tutkiessaan hän on miettinyt myös amerikkalaisia yhteiskunnallisia liikkeitä ja sitä, mitä kaikkea niistä on seurannut.

Nuorisoliikehdinnän taustalla oli monia jännitteitä, joihin uusi sukupolvi halusi löytää uudenlaisia ratkaisuja. "Rotusuhteisiin", Vietnamin sotaan (jossa kuoli miljoonia, heistä 58.000 amerikkalaisia), sukupuolinormeihin, kulttuuriin ja elämänarvoihin oli kasaantunut paineita, joiden purkautuminen näkyi muun muassa hippie-liikkeessä, mustien kansalaisoikeusliikkeessä ja yhdessä vaiheessa kovassa nousussa olleessa uusvasemmistolaisuudessa.

Vaikka Richard Nixonin ajoista on pitkä matka Donald Trumpin kauteen, kirjoittaja pystyy hahmottamaan, miten tietyt 60-luvun ilmiöt vaikuttavat yhä. Hän tuo myös esiin seikkoja, jotka amerikkalaisessa yhteiskunnassa ruokkivat esimerkiksi väkivaltaa, rikollisuutta ja huumeriippuvuutta.  

Kirjoittajan vuonna 1968 keräämä ilmeisen laaja aineisto oli tuolloin pohjana radio-ohjelmiin, jotka nyt ovat unohtuneet. Siksikin tällaisen autenttisen tiedon käyttäminen teoksen kivijalkana on palvelus paitsi meille jotka tuosta ajasta jotakin muistamme niin myös nuoremmille, joille monet taustakuviot tulevat tietoon ikään kuin uutisina.

Arvokasta kirjassa on värillisten aseman arviointi muustakin kuin kansalaisoikeusliikkeen näkökulmasta. Keskiluokan asema on parantunut ihonväristä riippumatta, mutta köyhyys ja eriarvoisuus eivät ole Yhdysvalloista hävinneet. Syrjintä on saanut uusia muotoja, vaikka julkisuudessa voi asiasta saada toisenlaisen käsityksen.

Arvokasta on muistuttaa Vietnamin sodan todellisuudesta ja sen vaikutuksista Yhdysvalloissa (ja laajemminkin maailmalla). Suomalaisten tulisi hävetä ajoittain liekkiin leimahtavaa ammattitappaja Lauri Törnin hehkutusta, sillä hänen uransahan liittyy tähän yhteen 1900-luvun häpeällisimmistä kolonialistisista ja muun muassa myrkkyjen käytön vuoksi kansanmurhaan verrattavista sodista. Onneksi historiaamme kuuluu sentään myös toimintaa tätä sotaa vastaan.

Yhdysvaltojen 1960-luvun tapahtumilla oli heijastusvaikutuksensa Suomessakin. Myös niiden ymmärtämiseksi kannattaa tutustua Koski-Jänneksen kirjaan. Yhdysvaltoja koskien sen antama tieto on ihan "must" eikä se vanhene tulevinakaan vuosikymmeninä.

Tekstiä täydentävät kuvat, joista osa on Koski-Jänneksen työmatkalta vuodelta 1968.

Anja Koski-Jännes: Musta ja valkoinen protestisukupolvi. Kuohuva kesä 68 Yhdysvalloissa. Into 2018, 223 s. 

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 1.11.2018. 

"Kalifornian yliopiston kampuksella Berkeleyssä oli aikaansa viettävien opiskelijoiden ohella paljon erilaisia tapahtumia. Lähes päivittäin siellä esiintyi myös erilaisia laulavia ja soittavia yhtyeitä, joilla kaikilla oli jotain sanottavaa." Kuva Anja Koski-Jännes, 1968.



tiistai 23. lokakuuta 2018

Toisin kuin kerrottiin...


Liekö Helsingin Sanomien pieni julkaisu omista paino- ym. virheistään suunniteltu lähinnä asiakaslahjaksi? Varsin yksinkertainen on näet sen käsikirjoitus: kymmeneen pikku osastoon on ryhmitelty vuosien 1992–2006 oikaisuja, joista valtaosa jää oman aikansa orvoiksi lapsiksi.

Ketä näet enää kiinnostaa (huvittavuudesta puhumattakaan), että lehdessä on joskus ollut jonkun nimi väärin tai vastaava virhe? Pikku virhehän se on ollut, vaikka mainitun henkilön mielestä varmaan katastrofaalinen.

Muutenkin monet oikaisut ovat niin omassa ajassaan, että se nakertaa kirjan kiinnostavuutta. Lukija kysyy: miksi julkaista vain oikaisuja, miksi ei myös pohdintaa siitä, miten virheet syntyvät ja millaista keskustelua niiden pohjalta on toimituksessa käyty? Eivät kai nämä kaikki ole ihan läpihuutojuttuja olleet?

Jotkut oikaisut korjaavat virheen, jolla ei ollut suurta merkitystä edes omana aikanaan. Mutta on toki tapauksia, joissa painovirhe on samalla iso asiavirhe. Sen luulisi joskus olevan isommankin jutun kuin vain yksipalstaisen huomautuksen väärti. Väärä tieto voi näet olla julkaistu pääuutissivulla ja ison otsikon alla.

Jotkut virheet ovat jo omana aikanaan sisältäneet sivutuotteena hitusen huumoria. Senkin merkitystä kirjan toimittajat olisivat voineet pohtia. Aikanaan tšekkiläinen kirjailija Karel Čapek muistutti, että painovirheitä ei muualla voi ollakaan kuin lehdissä ja kirjoissa. Ne ovat niiden ”ominta” sisältöä, siitä ei mihinkään pääse. Siksikin syvällisempi ote olisi paikallaan.

Huumoria virheistä on väännetty ehkä koko lehdistön elinkaaren ajan. Joskus asialla on ollut toimittajakin. Itse muistan Satakunnan Työhön ahkerasti kirjoittaneen Aarne Palkin jollakin nimimerkeistään (ehkä Nupi Naputtajana?) käsitelleen virheitä otsikolla ”Oi Kaisu”. Virhettä ei voi oikaisussakaan välttää.

Joskus virhe näyttää tahallaan tehdyltä. HS 11.10.2005: ”Sivulla A 11 kirjoitettiin 9. lokakuuta, että Luonto-Liitolla on kolmen luokan jäsenmaksuja: ´Köyhät 5 euroa, rikkaat 10 euroa, todella rikkaat 10+ euroa´. Luonto-Liiton jäsenmaksu on kuitenkin 16 euroa.” 

Helsingin Sanomien oikaisuista odotin yhtä mieleen jäänyttä. Se oli itse asiassa muutamissa numeroissa julkaistu oikaisujen ketju. Ensin mainittiin jutussa Suomen ensimmäisen kirjastoauton toimineen siinä ja siinä kunnassa. Ensimmäisessä oikaisussa tuli uusi tieto, toisessa ja kolmannessa jälleen uusi. Liekö oikaisuja lopulta ollut neljä, ja näin ensimmäinen kirjastoauto saatiin vihdoin selville.

Esimerkki kertoo, että virheet opettavat toimittajia ja lukijoita. Miten vaarallista onkaan kirjoittaa, että jokin asia on suurin, ensimmäinen, pisin, kallein, halvin jne. Joku nimittäin tulee tarjoamaan tai jopa vaatimaan oikaisua: hyvässä lykyssä tulee jopa erilaisia oikaisupyyntöjä. Seurauksena on toimitukselle lisätyötä, ehkä mielenkiintoistakin.

Valitettavasti se sitten näkyy lehdessä vain muutaman rivin oikaisuna.

Oikaisuja. Toisin kuin eilisessä lehdessä kerrottiin… Toimittaneet Lauri Malkavaara, Päivi Niemi, Susanna Salenius ja Teppo Sillantaus. Helsingin Sanomat. 115 s., ei painovuotta.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.10.2018. 


keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Kuinka niittejä lyötiin...


Stalinin ajan vainot veivät Karjalassa pois työstä, leireille ja usein kuolemaan tasavallan aikaisemman, osaksi suomalaisen johdon ja tuhansia muidenkin kansallisuuksien edustajia, lähinnä työväkeä eri aloilta ja yhteiskunnan eri tasoilta.

Tiedämme myös, mitä tapahtui Suomen ja Karjalan kesken marraskuun 1939 lopun eli talvisodan alkamisen jälkeen. Mutta tiedämmekö, miten Karjalaa valmisteltiin sotaan Suomen kanssa? Tiedämmekö, miten Karjalan "ei-suomalaistamisen" viimeiset niitit lyötiin? Yhden näkökulman tapahtumiin tarjoavat kesällä 1938 Karjalan puoluejohtajaksi tulleen ja sotien 1939–1940 ja 1941–1944 aikana Karjalan rintaman sotaneuvoston jäsenenä olleen Gennadi Kuprijanovin muistelmat.

Kuprijanovin tehtäviin Karjalassa kuului myös jäsenyys "erikoiskolmikossa". Kahden kuukauden aikana se tuomitsi 1 708 ihmistä teloitettaviksi. Tästä lisää kirjoituksen lopussa.

Mutta ennen joukkoteloituksia (1937 ja 1938) toteutettiin 1933–1936 puoluepuhdistuksia, joiden avulla vivuttiin syrjään suomalaisia ja karjalaisia ja käännettiin puolue tiukemmin toimitsijakaartin käsiin. Jo kesällä 1933 oli erilaisten toimitsijoiden osuus puolueen jäsenistä Karjalassa yli 40 prosenttia, vuoteen 1936 mennessä se nousi yli 70 prosentin. Työläisten ja talonpoikien osuus jäsenistä laski vähän yli 20 prosenttiin.

Tästä autonomisesta tasavallasta tuli muutaman vuoden  aikataululla etupäässä venäläisten johtama osa Neuvostoliittoa ja sen keskusjohtoisia suunnitelmia. Siitä tuli Moskovasta ja Leningradista johdettu alue, jota paimensivat puoluejohdolle uskolliset uudet politrukit. Aluetta myös militarisoitiin kiihtyvällä vauhdilla.

* * *

Torstaina 16. kesäkuuta vuonna 1938 kokoontui Leningradin keskustassa kommunistisen puolueen Kuibyševin piirin komitea käsittelemään rutiiniasioita. Ne eivät saaneet asioiden valmistelijoiden, ennen kaikkea piirikomitean ensimmäisen sihteerin Gennadi Nikolajevitš Kuprijanovin sydäntä erikoisesti sykkimään. Säpsähdys tuli kesken kokouksen, kun huoneen puhelin soi: sihteeri sai puhelun Leninille nimetyn kaupungin aluekomitean sihteeriltä Aleksei Aleksandrovitš Kuznetsovilta.

– Onnittelen! Sinua suositellaan puolueen Karjalan aluekomitean ensimmäiseksi sihteeriksi!

Torstai 16. kesäkuuta oli kaunis päivä ja ihana ainakin heille, jotka kuulivat sinä päivänä hyviä uutisia. Ihan kaikki eivät voineet tästä päivästä nauttia. 
   Samana päivänä vangittiin, useimmat kuolemantuomion odotuksessa, Karjalassa ainakin seuraavat suomalaiset: Vilho Helenius ja Martti Virtanen (Kontupohja), Aune Holsti (Tihii Navalok), Armas Hämäläinen, Edvin Juntunen ja Tuovi Syväys (Nadvoitsa), Iisakki Kaipainen, Jaakko Myllyniemi ja Heikki Pääkkönen (Kalevala), Kustaa Koski (Idel), Iivari Laasonen ja Toimi Raussi (Petroskoi), Joonas Martikainen (Sunu), Vilho Mattila (Jyvälahti), Juho Moell (Lusmanvaara), Kaarle Nurmi (Imantero), Eemil Parvinainen (Suolusmäki), Juho Pelki (Suoju) ja Johannes Sivula (Tunkua). 

Puhelimessa kerrottu uutinen oli 32-vuotiaalle, kaukaa Kostroman alueelta kotoisin olevalle puoluetyöntekijälle täysi yllätys. Eikä soittaja ollut asialla vain kertoakseen mitä ajatellaan, vaan hän kutsui Gennadi Kuprijanovin siltä seisomalta Smolnaan, kaupunkikomitean päämajaan puhumaan asiasta konkreettisesti.

Samaan aikaan Petroskoissa oli koolla puoluekonferenssi. Sen työskentelyyn osallistui kaikkein arvovaltaisimpana puolueen jäsenenä keskuskomitean tarkastaja N. I. Kratšun. Jo ammattinimike kertoo, että hän ei ollut mikä tahansa touhuaja, vaan ylhäältä lähetetty, sellainen joka vie käskyn vauhdilla eteenpäin eli alas. Tästä toveri Kuznetsov oli kertonut lyhyesti puhelimessa toveri Kuprijanoville, joka kiirehti Smolnaan.

Kuznetsovin mukaan Karjalassa oli käynyt selväksi, että paikallisella puoluesihteerillä ei ole tarvittavaa auktoriteettia ja että hän on tehnyt monta virhettä.

"Toveri Stalin ja toveri Ždanov ovat pitäneet neuvoa ja todenneet, että tehtävään tarvitaan joku asioita ymmärtävä Leningradista". Tämä Kuznetsovin puhelimessa kertoma pyöri Kuprijanovin päässä, kun hän astui sisään Smolnan ovista.

Keskustelussa Kuznetsovin kanssa asiat selvisivät lisää. Karjalan puoluekonferenssi on alkanut. Seuraavana päivänä olisi kuitenkin taukoa, sillä Petroskoissa järjestetään urheilijoiden paraati, mutta  konferenssi jatkuu vielä sen jälkeen. Kuprijanovin aikataulu olisi hyvin yksinkertainen. Nyt kello on 18.30, ja juna Petroskoihin lähtee kello 19.15. Lippu on varattu ja auto vie asemalle ajoissa.

Ilta ja yö junassa. Aluksi Laatokan eteläpuoleista maalaismaisemaa, sitten noustaan yli Syväri-joen kohti pohjoista ja Karjalaa. Keskikesän valoisa yö, mutta valoisuus ei ole ainoa syy siihen, että Kuprijanov ei saa unta: tilanne on jännittävä, mielenkiintoinen, ja tulevaisuus suuri kysymysmerkki. Tupakka toisensa jälkeen syttyy: onneksi Kuznetsov antoi puoluetoimitsijan etuoikeusvarastoistaan viisi askia "Kazbekaa" asemalla.

Perjantai 17. kesäkuuta 1938, aamuvarhainen. Juna saapuu Petroskoihin. Kuprijanovia ovat vastassa YKP(b):n KK:n  instruktööri Kratšun sekä puolueen Petroskoin kaupunkikomitean sihteeri V. R. Romanov. Paikalla ei näy Karjalan aluekomitean 1. sihteeriä, häntä joka aiotaan syrjäyttää. Itse asiassa edes hänen nimeään ei mainita ollenkaan toveri Kuprijanovin myöhemmin kirjoittamissa muistelmissa. Enää ei näet palata "vanhoihin uutisiin". Ensimmäisen sihteerin tehtävää hoiti väliaikaisesti syyskuusta 1937 kesäkuuhun 1938 eli tähän puoluekonferenssiin saakka Nikolai Ivanovitš Ivanov. Pitkäaikainen suomalainen puoluejohtaja Kustaa Rovio oli syrjäytetty jo kesällä 1935 (hänet ammuttiin huhtikuussa 1938). Rovion seuraaja, latvialainen Pjotr (Peteris) Irklis erotettiin kesällä 1937 ja hänetkin tuomittiin kuolemaan. Nyt etsittiin miestä, joka tottelee ja jota ei tarvitse heti ampua.

"Ne päivät, jotka konferenssi jatkui [perjantaista maanantaihin], asuin hotellissa yhdessä Kratšunin kanssa", Kuprijanov muisteli.

Toverukset kävelivät iltaisin kaupungilla ja ihailivat valoisan kesäyön kaunistamaa Äänisjärveä. Keskustelu kääntyi kuitenkin aina konferenssiin, koska ratkaisua ei ollut vielä syntynyt.

Miten kauniiksi toveri Kuprijanov kuvaileekaan Petroskoin yötöntä yötä. Kuitenkin päivämäärälle 17.6.1938 voidaan merkitä petroskoilaisten työläisten Aina Ahokkaan ja Anna Ikosen, kotirouva Fanni Rytkyn sekä hitsaaja Yrjö Rautaviidan vangitseminen.
   Muita samana päivänä Karjalassa vangittuja suomalaisia olivat ainakin Kaarlo Elmstedt, Kaarle Letonmäki, Bruno Nyström ja Hanna Saukkonen (Kontupohja), Lauri Luhtamaa (Uhtua) sekä Pekka Turunen (Repola). 

Maanantaina 20. kesäkuuta konferenssi jatkoi työtään. "Tulin kokousvieraaksi rekisteröitynä saliin ja kuuntelin aluekomitean sihteerin yhteenvetopuheen ja osanottajien huomautukset päätöslauselmaan. Lauselma hyväksyttiin, aloitettiin tauko. Puoluejärjestöjen valtuuskuntien edustajat kokoontuivat pohtimaan aluekomitean tulevaa kokoonpanoa."

Tarkastaja Kratšun ilmoitti, että politbyroo suosittelee valittavaksi toveri Kuprijanovin ensimmäiseksi sihteeriksi. Valinta oli sillä selvä. Nuori mies sai vastuunalaisen tehtävän alueella, jota hän ei entuudestaan ollenkaan tuntenut.

Tehtiin ratkaisu: Karjalan puoluekomitea saa uuden johtajan. Päivät lauantaista 18. kesäkuuta maanantaihin 20. kesäkuuta olivat toveri Kuprijanoville odotuksen aikaa: pääseekö hän hallitsemaan kokonaista tasavaltaa (jota sanaa hän ei Karjalasta käytä) eli entistä Aunuksen kuvernementtia, vai voiko vielä tapahtua jotakin muuta? Ei voi, senhän ovat toverit Stalin ja Ždanov jo päättäneet.
   Mutta päivinä 18.-20.6.1938 tapahtui myös jotakin muuta.
   18.6. vangittiin Petroskoissa Heimo Eklin ja Kusti Saari; Jyskyjärvellä Hannes Heikkinen (Häkkinen?) ja Rukajärvellä Yrjö Koskinen.
   19.6. vangittiin Fanny Haapanen ja Esteri Salonen Petroskoissa, Väinö Hämäläinen, Johannes Lahtinen, Mauno Lehto, Mikko Pesu ja Matti Tapanainen Kontupohjassa, Pekka Paananen Jyskyjärvellä, Juho Sotti Louhessa, Juho Suutarinen Uhtualla, Antti Timonen Lohijärvellä sekä Hannes Pikkarainen ja Otto Raatikainen Pääsevänselässä.
   20.6. vangittiin Sulo Heikkinen ja Iikka Tuhkanen Petroskoissa, Tauno Lind Pääsevänselässä, Mauno Manner Uhtualla, Matti Nissinen Lohijärvellä sekä Frans Reino ja Kustaa Salo Kontupohjassa.

Valintansa päivänä Kuprijanov matkusti iltajunalla Leningradiin saamaan A. A. Ždanovilta ohjeet suuntaviivoista, joiden mukaan puoluetyötä tulisi Karjalassa tehdä. Palaveri kesti pitkään: Ždanov korosti erityisesti valtakunnanrajan vahvistamista ja kaikkea maan puolustamiseen liittyvää. Pitää rakentaa teitä, lentokenttiä ja laitureita ja kehittää rautatieasemia Karjalaan sijoitettujen puna-armeijan joukkojen avulla.

Nämä eväät mukanaan Gennadi Kuprijanov matkusti työhönsä. Puolueen aluekomitea toimi kaksikerroksisessa, jo 1700-luvun lopulla rakennetussa talossa, jossa aikanaan oli toiminut myös Aunuksen kuvernementin kuvernööri. Tällaiseksi virkamieheksi Kuprijanov tavallaan myös itsensä tunsi:

– Tuli mieleen vanha isäni, joka asuu Kostroman alueella metsän keskellä kylässä, jolla on omituinen nimi Rylo; jos joku olisi aikanaan sanonut, että pojasta tulee tällainen "kuvernööri", isä olisi ottanut sen huumorina.


* * *

Petroskoi oli uusi tuttavuus, mutta eivät kaikki sen asukkaat. Paikallisista puoluetyöntekijöistä Kuprijanov tunsi entuudestaan kolme: sovnarkomin eli paikallishallinnon puheenjohtajan P. V. Soljakovin, Karjalan Gosplanin eli suunnittelukomitean puheenjohtajan V. S. Alperovitšin ja aluekomitean propagandaosaston vastaavan I. M. Truskinovin. He olivat Kuprijanovin hyviä ystäviä – Leningradista!

Näiden kolmen ja muiden puolue- ja neuvostohallinnon johtavien toverien kanssa Kuprijanov kokoontui yleensä työhuoneessaan, isossa pyöreässä kabinetissa hallintorakennuksen ensimmäisessä kerroksessa. Nyt Karjalaa hallitsivat leningradilaiset.

Jälkeenpäin Kuprijanov muisteli hyvillä mielin myös muutamia muita puoluetyöntekijöitä. Tavallaan itsestään selvää on, että he eivät olleet suomalaisia tai karjalaisia. Heitä olivat muun muassa henkilöstöasioiden vastaava A. S. Varlamov ja hänen apulaisensa I. V. Vlasov sekä propagandaosaston sihteeri P. I. Kotelnikov, järjestöosaston vastaava A. I. Baškorov ja maatalousosaston vastaava I. L. Aidynjan.

– Ihastuin Karjalaan jo kartan ja maantieteen kirjojen kautta: niin paljon järviä, metsää ja omaperäistä luontoa, Kuprijanov kertoi.

Mutta puolueella oli ongelma, nimittäin se itse. Vuoden 1939 alussa Karjalassa oli vain 6 318 puolueen jäsentä ja jäsenehdokasta. Tämä oli Moskovan ja politbyroon poliittinen voima alueella, joka oli kooltaan yhtä suuri kuin Unkari ja kuusi kertaa niin suuri kuin Belgia. Mainituissa maissa oli tuolla hetkellä työväenpuolueiden jäseniä huomattavasti enemmän kuin Karjalassa – erona oli sekin, että Karjalassa nuo 6 318 tai oikeastaan heidän johtajansa pitivät kaikkea mahdollista valtaa käsissään diktatuurin keinoin.

Puoluetyötä piti tehostaa. Kuprijanovin tehtävänä oli "parantaa ja vahvistaa puolueen sisäistä organisaatio- ja massoihin kohdistuvaa poliittista työtä". Aluekomitean tarkastajat alkoivat käydä piirien komiteoissa valvomassa ja antamassa ohjeita. Ilmeni, että paikalliset järjestöt kokoontuivat miten sattui. Ne eivät olleet tarpeeksi vaikuttaneet (siis sekaantuneet) yritysten, kolhoosien ja muiden laitosten työhön. Tähän piti saada jyrkkä muutos. Puolueen tuli saada johtaa.

Uudistus aloitettiin uusilla toimintasäännöillä. Puoluejärjestöjen tuli kokoontua vähintään kaksi kertaa kuukaudessa. Mutta vaikeutena oli, että monissa järjestöissä oli vähän jäseniä. Päätoimisia järjestöjen sihteereitä oli heitäkin vähän, kymmenkunta. Lisäksi edellisten vuosien aikana oli tehty virheitä, jotka piti korjata. Mitä virheitä, niistä ei Kuprijanov myöhemmin välittänyt kertoa.

Huono puoluetyö kostautui Gennadi Kuprijanovin mukaan myös taloudessa. Esimerkiksi tärkeimmän elinkeinon eli metsätalouden piirissä tuotanto oli laskenut vuodesta 1937 vuoteen 1938 kahdeksalla prosentilla. Metsätöissä käytettiin vain käsisahoja ja kirveitä. Olisiko yksi syy alaspäin menoon ollut se, että oli vangittu niin monta metsätöistä ymmärtävää ja niitä ammattitaidolla tehnyttä?

Metsätalouden ongelmia pohdittiin puoluejärjestöjen kokouksissa. Piti saada aikaan työn tuottavuuden nousua mekanisoinnin avulla. Elokuussa 1938 koneenrakennustehtaan (Petroskoi) kommunistit valmistivat omasta aloitteestaan metsätöitä varten sähkösahan. Vaikka sen rakenne ei johtavan puoluetyöntekijän mielestä vielä ollut täydellinen, sahan käyttö helpotti suuresti töitä.

– Olin paikalla, kun ensimmäistä sähkösahaa koekäytettiin. Sen valmistivat kommunistit A. N. Vryzgalov, M. D. Filippov ja V. D. Rybin, Kuprijanov kehui sekä sahan tekijöitä että itseään. Pitäähän jonkun tärkeän henkilön olla tällaisessa tilanteessa paikalla.

Kuprijanov oli läsnä myös Paissa, kun koekäytettiin ensimmäistä puusta tehtyä "rautatietä" ja sen erikoisia vaunuja tukkien kuljettamiseksi metsästä lastauspaikalle.

15. marraskuuta 1938 Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvosto eli maan hallitus hyväksyi asetuksen "Neuvostoliiton metsänjalostusteollisuuden työn parantamisesta". Tästä päätöksestä suuresti innostuneina Karjalan kommunistit, kaikki  6 318 ja vielä vuoden aikana mukaan tulleet, pääsivät vuoden 1939 aikana ihan mukaviin tuloksiin. Ehkä myös puolueen kuulumattomien osuus oli merkittävä, vaikka siitä Kuprijanov ei mainitse mitään.

15. marraskuuta vuonna oli pahin vainojen aika menossa ohi; tuomitut olivat kuolleet (ammuttu) tai leirillä, joitakin vangitsemisia kuitenkin tapahtui. Jo aiemmin kuollut Salomon Laine Vienan Kemistä sai 15.11. vankileirituomion; hyvä esimerkki oikeuskäytännön kummallisuuksista.

Työn organisointi parani ja tuottavuus koheni kohisten – Kuprijanovin mukaan. Virallisen tilaston mukaan metsätalouden tuotanto eli lähinnä puunkaato kasvoi vuodesta 1938 vuoteen 1939 noin 22 prosentilla.

Mutta Ždanovilta saadut ohjeet olivat koskeneet myös maanpuolustusta, sotilaallista varustautumista. Pidettiinkö tässä jo silmällä tulevaa sotaa Suomea vastaan, jopa sotasuunnitelmia, sitä voi lukija arvuutella kerrottujen seikkojen perusteella.

Puoluejohtaja matkusteli jo kesän 1938 aikana koko raja-alueella Laatokalta Lapin rajoille. Eniten hänen huomiotaan kiinnitti se, että ei ollut olemassa kunnon teitä eikä kaikkialla teitä ollenkaan, ei  varsinkaan tasavallan pohjoisosassa. Monin paikoin pystyi liikkumaan vain jalan tai hevosen selässä. Tästä seurasi myös rajavartijoiden kehno huolto. Syyssateet estivät liikkumisen monin paikoin sielläkin, missä oli olemassa jonkinlaisia teitä.

Vuosina 1938 ja 1939 tehtiin jonkin verran tietöitä, mutta ne olivat Kuprijanovin mukaan kuin pisara meressä.

Entä Karjalan alueella oleva puna-armeija? Tasavaltaan oli sijoitettu 18. ja 54. divisioona. 18. divisioonan esikunta oli Petroskoissa; joukkoihin kuului kaksi tykistörykmenttiä, tiedustelupataljoona sekä muutamia muita yksiköitä. 54. divisioona oli vahvuudeltaan pienempi eikä sillä ollut käytössään edes autoja.

Maaliskuussa 1939 Petroskoihin saapui tarkastusmatkalle Leningradin sotilaspiirin komentaja K. A. Meretskov. Hän tapasi  myös puoluejohtajan. Meretskovin ja Kuprijanovin kesken syntyi pitkä keskustelu. Kirill Afanasjevitš Meretskov oli kiinnostunut Kuprijanovin mielipiteestä siitä, millainen on puna-armeijan Karjalassa oleva päällystö ja millaiset ovat raja-alueille sijoitettujen yksiköiden valmiudet sotaan. Miehet puhuivat siitä, että tilanne vaatii lisää joukkoja Karjalan alueelle. Tarvittaisiin myös sotilaslentokenttä ja rajan suojelua tarpeeksi vahvalla tulivoimalla.

Meretskov suhtautui suopeasti Kuprijanovin näkemyksiin. Hän näki, että tässä on bolševikki, joka toteuttaa Moskovan ja Leningradin sotapäälliköiden määräykset kyselemättä niiden perustelujen perään.

Tapaamisessa puhuttiin myös lentokentistä. Niitä ei ollut vuoden 1939 kesään tultaessa Karjalassa ainuttakaan. Tämä huolestutti niin Karjalan johtoa kuin Leningradin sotilaspiiriä. Meretskov tulikin kesällä 1939 uudestaan Petroskoihin sotilaslentokenttien hallinnon alue-esikunnan päällikön A. A. Novikovin kanssa. Tällöin keskusteltiin siitä, miten suojella ilmahyökkäyksiä vastaan Petroskoita, Vienanmeren-Itämeren kanavaa ja rautateitä.

Lentokentän sijoituspaikkaa etsittäessä Meretskov ja Novikov olivat kierrelleet Petroskoita ja ympäristöä, ja heillä oli paikalliselle puoluejohtajalle ehdotus:

– Antakaa meille  Matkatšin lepokoti ja maata Besovetzin (suom. Pesoutsa) kylästä. Se on paras paikka lentokentälle.

Puoluejohtaja hätkähti. Lepokoti palveli nimittäin Karjalan puolue- ja hallintoeliittiä. Yhden vuoden aikana lepokodin palveluista nautti 750–800 tärkeää vierasta. Tällaisen paikan luovuttaminen armeijalle vaati neuvottelua muiden johtavien toverien kanssa. Tärkein keskustelukumppani oli sovnarkomin puheenjohtaja Pjotr Vasiljevitš Soljakov, joka oli tullut Karjalaan vuosi ennen Kuprijanovia, kesällä 1937. Hänellä oli siis vuotta pidempi kokemus Karjalan oloista!

Matkatšin lepokoti oli jo hyvissä ajoin ennen tätä ongelmaa puhdistettu vääränlaisista eli mahdollisesti imperialismin tai suomalaisen banditismin asialla olleista henkilöistä. He olivat lepokodin työntekijät Juho Järvi, Einari Kauppinen, Aarne Koski, Aimo Murtomäki, Reino Rautiainen, Norman Ström, Eino Suoniemi, Paavo Tiera ja Oiva Vartiainen, jotka kaikki ammuttiin vuonna 1938, useimmat lokakuussa, siis Kuprijanovin ollessa Karjalan puoluejohtajana ja tuomitsevan ns. troikan jäsenenä.

Pohdinnan jälkeen sotilaspäälliköiden ehdotukseen suostuttiin. Eihän varmaan ollut vaihtoehtoa. Lentokentän rakennustyöt käynnistyivät nopeasti ja ne sujuivat vauhdilla, toisin kuin paikallisten neuvostotoimitsijoiden organisoimat tietyöt. Jo elokuussa 1939 Petroskoin lentokentälle sijoitettiin hävittäjäkonelaivue. Samana vuonna valmistui lentokenttä myös tasavallan pohjoisosaan.

Ilmavoimien saapumisen ohella myös jalkaväki vahvistui. Syksyllä 1939 muodostettiin 56. armeijakunta, johon kuuluivat 18., 54. ja uudelleen muodostettu 168. divisioona. Armeijakunnan komentajaksi tuli A. I. Tšerepanov.

Samaan aikaan tilanne Suomen rajalla kehittyi hälyttäväksi. Mitkä olivat syyt siihen? "Imperialistit ojensivat Münchenissä kättä Hitlerille". 1. syyskuuta fašistinen [oikeasti natsistinen, kansallissosialistinen, mitä oikeaa termiä Neuvostoliitossa ja vielä myöhemmin Venäjälläkin kartetaan] Saksa hyökkäsi Puolaan" [Kuprijanov ei mainitse Neuvostoliiton ja Saksan vuoden 1939 sopimusta eikä sitä, että myös Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan]. "Saksalaisen imperialismin aggressiivinen politiikka pakotti Neuvostoliiton toimiin puolustuksensa vahvistamiseksi".

"Hallituksemme ehdotti Suomelle avunantosopimuksen tekemistä. Suomi kieltäytyi. Sitten Neuvostoliitto ehdotti aluevaihtoja. Pyysimme rajan siirtämistä muutamia kymmeniä kilometrejä ja osan Karjalan kannaksesta saamisesta meille. Vastineeksi me antaisimme kaksi kertaa niin paljon maata Keski-Karjalasta, jossa on paljon metsää ja luonnonrikkauksia".

Siis Kuprijanov oli valmis luovuttamaan suuren osan omasta tasavallastaan fasisteille noin vain! Niin lapsellinen hän ei kai ollut: edellä lainattu on paljon myöhemmin kirjoitettua, jälkiviisautta ja viralliseen neuvostoliittolaiseen historiankirjoitukseen sovitettua selittelyä.

Kuprijanov oli itse mukana suomalaisten kanssa käydyissä neuvotteluissa Moskovassa lokakuussa 1939. Neuvottelut käytiin hänen mukaansa jännittyneessä ilmapiirissä. Suomalainen osapuoli "selvästikin halusi pilata neuvottelut" (käännöksen mukaan suomalaiset halusivat keskeyttää neuvottelut). Lokakuun lopussa neuvottelut päättyivät ilman tuloksia.

"Neuvottelujen aikana meille selvisi, että Suomi kutsuu palvelukseen reserviläisiä. Rajamme läheisyyteen koottiin jopa 15 divisioonaa, kotirintamalla oli lisäksi 3 divisioonaa." "26. marraskuuta ilman sodanjulistusta Suomen tykistö avasi tulen Mainilan alueella kohti Neuvostoliiton rajavartijoita. Oli kuolonuhreja ja haavoittuneita. Näin alkoi neuvostoliittolais-suomalainen sota."

* * *

Mutta nuoren puoluejohtajan työ ei ollut vain ikävää puoluetoiminnan johtamista, vaan siihen sisältyi syyskuusta 1938 alkaen myös konkreettista vaikuttamista siihen, keiden oli lupa rakentaa kaunista Karjalaa.

Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissaari Nikolai Ježóv antoi 17.9.1938 määräyksen ns. erikoiskolmikkojen perustamisesta tarkastamaan keväällä ja kesällä vangittujen vähemmistökansojen edustajien tuomioita – toisin sanoen laittamaan nimet paperiin siellä, missä vielä oli vitkasteltu.

Karjalassa kolmikkoon kuuluivat puoluejohtaja Kuprijanovin lisäksi tasavallan NKVD:n johtaja Stepan Matuzenko ja korkein syyttäjäviranomainen Georgi Mihailovitš. Kun kolmikko aloitti työnsä 20.9., se ei haaskannut aikaa paperien turhaan selailuun: mainittuna päivänä se tuomitsi kuolemaan yli 200 suomalaista, etupäässä ammattityöläisiä. Yleisin tuomion perusta oli rikoslain 58 pykälän kohta 6 eli vakoilu.

Kahden kuukauden aikana nämä kolme miestä tuomitsivat teloitettaviksi 1 708 ihmistä, ja näin Karjalassa teloitettujen kokonaismäärä nousi vuosina 1937–1938 yhteensä 9 536:ään. Heistä oli suomalaisia lähes puolet eli 4 688.

20.9.1938 tuomituista yli 200 suomalaisesta useimmat ammuttiin 21.–29.9., joten tunteiluihin kuten tuomioista valittamisiin ei ollut aikaa mahdollisuudesta puhumattakaan.

Tiistaina 20.9.1938 Karjalassa kuolemaan tuomittujen suomalaisten nimiluettelo on pitkä: siinä on yli 200 nimeä. Torstaihin 29.9. mennessä heistä melkein kaikki oli ammuttu.
   Luettelo alkaa näin (mukana tässä ovat vain he, joiden sukunimi alkaa A-kirjaimella): kampaaja Sylvi Aalto, sairaanhoitaja Elina Ahlberg, työläinen Aina Ahokas, kirvesmies Eemeli Ahokas, uittotyöläinen Paavo Ahonen, viilarit Juho Akselsson ja Arvid Alanne, puuseppä Karl Aho, autonkuljettaja Kalle Aronen ja lajittelija Anna Astikainen.
   Mutta voi työn määrää ja tuskaa: seuraavana päivänä, keskiviikkona 21.9., kolmikko allekirjoitti tuomion yli 400 suomalaiselle. Monien eri ammattien ihmisiä, perheenisiä ja äitejä. Heitä riitti: piti tehdä töitä vielä torstainakin… ja perjantaina…

Entä tuomitsijat?

Stepan Matuzenkon NKVD-työt loppuivat Karjalassa 26.12.1938, jolloin hänet vangittiin. Kuolemantuomio ja teloitus seurasivat tammikuussa 1939. Georgi Mihailovitš erotettiin syyttäjän tehtävästä 3.1.1939. "Myöhempi kohtalo tuntematon", kertoo tasavallan syyttäjäviraston nettisivu vuonna 2013.

Kolmikon perustajan Nikolai Ježovin ei käynyt paremmin: Hänet vangittiin maaliskuussa 1939 ja tuomittiin 3.2.1940 kuolemaan syytettynä vallankaappauksen suunnittelusta. Tiedotusvälineet eivät tosin kertoneet tästäkään mitään. Vuonna 1998 Venäjän federaation korkeimman oikeuden sotilaskollegio totesi, että Ježovin tuomiota ei ole syytä kumota: hän oli vastuussa noin 700.000 miljoonan ihmisen kuolemasta.

Kuprijanov joutui epäsuosioon vasta 1948–1949 ns. Leningradin jutun yhteydessä. Lokakuussa 1950 hänet tuomittiin kuolemaan, mutta uusi oikeusistunto tammikuussa 1952 muutti tuomion 25 vuodeksi työleirillä, joka sekin muuttui 10 vuoden vankeustuomioksi. Vapaaksi hän pääsi 1956, ja loppuelämänsä hän toimi Leningradin lähellä Puškinin (Tsarskoje Selo) pikkukaupungissa palatsien ja puistojen hallinnon johtajana.

Kuprijanovia muisteltiin Neuvostoliitossa sotasankarina, vaikka hänen suurin saavutuksensa "vihollisten" nopeassa murskaamisessa tapahtui allekirjoituksin työpöydän ääressä. Hän itse osallistui sankarimyytin luomiseen muistelmillaan. Huomiota kiinnittää se, että kesällä 1971 ladottu käsikirjoitus on saanut painoluvan vasta vuotta myöhemmin. Olisiko joku vielä silloin epäillyt, oliko mies sankari vai antisankari?

PS. Kuprijanovin muistelmissa on varsin vähän muisteluja suomalaisista, vaikka tasavalta oli vuodesta 1940 alkaen "karjalais-suomalainen". Sen ymmärtää, sillä toimet, joissa Kuprijanov oli itse mukana, johti seuraavaan erikoiseen tilanteeseen: 25. huhtikuuta vuonna 1943 Karjalan alueella asui (vapaina kansalaisina, vankileirien asukkaita ei ole otettu huomioon) vain 1 594 suomalaista, joista oli 16-65-vuotiaita miehiä 512, 16-45-vuotiaita naisia 589 ja lapsia 136. Loput olivat vanhuksia.

Lähteitä:
Gennadi Kuprijanov: Ot Barentseva morja do Ladogi, Leningrad 1972.
G. N. Kuprijanov: Jäämereltä Laatokalle. Suomentanut [ja lähinnä sotapahtumia ym. koskevat huomautukset laatinut] Helge Seppälä (suomentajan lyhentämä teksti). Kirjayhtymä 1984.  
Markku Kangaspuro: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta, Helsinki 2000.
Eila Lahti-Argutina: Olimme joukko vieras vaan, Vammala 2001.
Telegrafnoje soobshtshenije NKVD KFSSR v NKVD SSSR o tshislennosti finnov, nemtsev, rumyn, ilatjantsev, prozhivavshtshih v 1943 g. na terrotorii Sovetskoi Karelii. Teoksessa Neizvestnaja Karelija 1941-1956 (Petrozavodsk 1999).

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 5.9.2018.

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Suomalaisia Saksan asejoukoissa


Valtioneuvosto on tilannut selvityksen suomalaisten saksalaisissa SS-Waffen-joukoissa 1941–1943 taistelleiden mahdollisesta osallisuudesta siviilien, mm. juutalaisten surmaamiseen.

Aihetta on aiemmin käsitelty mm. muistitietoon perustuen. Suoria viittauksia mainittuun asiaan ei ole. Jotkut tutkijat ovat esittäneet epäilyjä, että SS-miesten toimintaa ei ole selvitetty kunnolla. Toinen seikka on, pystytäänkö enää löytämään uusia vastauksia. Ehkä Saksan arkistoista on apua, samoin siitä, jos löytyy aiheeseen liittyvää kirjeenvaihtoa tms.

Oli suomalaisten osallistuminen teloituksiin sitten tarua tai totta, ylipäätään on hyvä että aiheeseen palataan. Kyse oli nimittäin myös Suomen sitoutumisesta Saksan käymään sotaan sekä eräiden suomalaisten halusta ja toimista sitoa maata enemmänkin natsien toimintaan.

SS-sotilaiden elämäkerroista eräs perusteellisimmista on Mirja Turusen teos kouvolalaisesta Sakari Haikalasta. Tämä 17-vuotiaana ammattisotilaaksi lähtenyt oli aktiivinen muistelija, ja häntä haastateltiin aiheesta vielä yli 90-vuotiaana. Turunen ei kuitenkaan rajoitu Haikalan kertomaan ja sen kehystämiseen, vaan hän myös pohtii muistitiedon luonnetta ja merkitystä tällaisessa erityistapauksessa. 

Hieman epäselväksi kuitenkin jää, mitä Turunen on tavoitellut. Kirjoittajan mukaan kun ei etsitä faktaa vaan sitä, mikä on kertojan (sotilaan) "käsitys tapahtumista". Kuitenkin kirjoittaja näyttää pyrkivän faktojen löytämiseen ja Haikalan muistoja tarjotessaan hän arvioi niitä myös "tosiasioiden" valossa. Ote ei kuitenkaan ole kovin tutkijamainen. Yhteenvetojen sijaan on toistoja, jotka olisi voinut tiukalla toimitustyöllä välttää. 

SS-Waffen-joukkoja sanotaan Turusen teoksessa "Hitlerin eliiittijoukoiksi" ja "Hitlerin valiojoukoiksi". Yksittäiset sanat ovat johdattelevia ja jopa vaarallisia – jos niitä käytetään ottamatta selvää, mitä niiden takana on. Samoin on käsitteen "isänmaallisuus" laita. Haikala korostaa sotineensa ennen kaikkea itäistä vihollista vastaan. Se missä joukoissa se tapahtui on ikään kuin sivuseikka. On muistettava sekin, että sota on aina sotaa: tappaminen kuuluu siihen "luonnollisena" osana. Yksilö voi selittää mukanaoloaan vaikka miten korkeilla ihanteilla, mutta ne eivät muuta miksikään tapahtumien todellisuutta.

Kuten usein sotakirjallisuudessa SS-miehet ovat aiheina niin muistojensa pohjalta kuin myös sankareina. Heidän elämästään kerrotaan usein asettamatta sitä perusteellisesti ajan ja paikan tapahtumien yhteyteen. Jonkinlaista kehystystä tarjotaan Herkko Kososen ja hänen aseveljiensä kuvauksessa, mutta Yrjö Pyyhtiän sotilasurasta kerrotaan hyvin yksilökeskeisestä näkökulmasta.

Kososen ja kumppanien uraa valotetaan niin päiväkirjojen kuin kymmenien kuvien avulla. Kummastakin aineistosta lukija kaipaa lisätietoa. On kiinnostavaa, miksi juuri Herkko Kososesta on niin paljon valokuvia. Myös Kososen, Tapio Gröndahlin ja Osmo Kauppisen päiväkirjoihin saattaa liittyä muutakin mielenkiintoista kuin mitä lainaukset kertovat.

Sekä tämän että Seppo Porvalin teoksen tekee ongelmalliseksi se, että ne kuvaavat lähinnä vain päähenkilöidensä kokemaa ja tekemää. SS-miesten kokonaistarinan osalta turvaudutaan Mauno Jokipiin jo vuonna 1968 julkaisemaan teokseen. Muutamat nuoremmat tutkijat ovat kritisoineet sitä mm. lähdeaineiston tarkoituksellisesta valikoinnista. Kun esimerkiksi eteläisen Ukrainan sotatapahtumissa nähdään vain suomalaiset, jää piiloon se mitä muuten tapahtui. Monilla Kauppisen ja Kososen käymistä paikkakunnista tapahtui siviiliväestön murhia. Niihin viitataan tällaisissa teoksissa harvoin, eikä silloinkaan raa´impiin Saksan armeijan tekoihin. Ei esimerkiksi siihen, miten Belaja Tserkovissa ammuttiin noin 90 alle kouluikäistä lasta.

En ole sotahistorioitsija enkä pysty arvioimaan, miten oikein teoksissa kuvataan tapahtumien kulkua ylipäätään. Kyöstin ja Fromin teoksessa pyritään tarkkaan kronologiaan. Jää kuitenkin epäselväksi, miten paljon tarina perustuu ehkä osin virheellisiin muistiinmerkintöihin ja miten paljon tietoja on tarkistettu.

Porvalin Rautaristi tarjotaan SS-miehen tarinana, mutta Yrjö Pyyhtiä oli Saksassa vain runsaan puoli vuotta. Kansikuva, kirjan nimi ja johdantoluku viittaavat pyrkimykseen "kiillottaa kunniamerkkejä", mikä on enemmän sodan käyttämistä viihteen välineenä kuin historiankirjoitusta. Kokonaisuus on itse asiassa tahattoman koominen. Sen minäkertoja (teksti pohjautuu Pyyhtiän päiväkirjaan) tekee enimmät sotilaalliset tekonsa jatkosodassa Suomen armeijassa, mutta kuitenkin kirja tarjotaan SS-tarinana. Tekijänsä laajaan tuotantoon kertoa kansalle tarinoita nimenomaan sankareista tämä teos kyllä sopii.

Enemmän hiontaa olisi tarvittu sekä Turusen että Kyöstin ja Fromin teksteissä. Kirjoitus- ja nimivirheet, jopa saksankielisissä sanoissa, olisi tullut korjata. Turunen väittää Leningradin tulleen piiritetyksi kahden kuukauden kuluttua sodan alkamisesta, oikean aikamäärä on kolme kuukautta. Turusen teoksen ehdoton pluspuoli on laajan henkilökuvan antaminen Haikalasta; sotilasuran jälkeen tapahtunut avaa jotakin myös nuoruusvuosista. Turunen jättää viisaasti monia asioita lukijan pohdittavaksi, missä suhteessa teos eroaa muista tässä mainituista tietokirjoista. Kyöstin ja Fromin kirjan loppuluku on irrallinen; se ei mahdu kirjan nimen piiriin.

Tappamisella ja kuolemalla on keskeinen kärsimystä aiheuttava rooli Jenni Linturin teoksessa  Isänmaan tähden. Se on SS-miesten kohtaloihin perustuva romaani. Rakenteensa ja henkilökuvien ansiosta teos on aiheen raskaudesta huolimatta antoisaa luettavaa. Se ei ole vain sotaromaani, vaan syvemmällä uiva kuvaus tapahtumien vaikutuksista ihmiseen.

Teoksen takanannessa kysytään, kumpi on järkyttävämpää, kammottavat teot vai niiden aiheuttama elinikäinen taakka. Molemmat! Kammottavat teot järkyttävät ennen kaikkea uhreja. Taakka niistä syntyy tekijöilleen psyykkisten prosessien seurauksena. Mutta kuten Sakari Haikalan esimerkki osoittaa, ihmisen kyky selittää asioita "parhain päin" ja muistaa valikoiden on melkeinpä ehtymätön. Linturin teoksessa sotilaiden taakka esitetään melkeinpä ylikäymättömänä, eikä siitä vapauta oikeastaan mikään muu kuin oma kuolema.

Linturi ei mainitse lähteitään, mutta niitä tietenkin on. Hän näyttää tutustuneen perusteellisesti aiheesta aikaisemmin kirjoitettuun. Ehkä hänellä on ollut käytössään muutakin tietoa; ainakin hän kirjoittaa hyvin rajusti siitä, miten sotilaat kohtelivat siviiliväestöä.

Mirja Turunen: Koska kotimaa meidät lähetti. SS-mies Sakari Haikala Hitlerin eliittijoukoissa. Docendo 2016, 316 s.

Jukka Kyösti & Synnöve From: Suomalaisena SS-miehenä itärintamalla. Herkko Kosonen aseveljineen Wiking-divisioonassa. Minerva 2016, 239 s.

Seppo Porvali: Rautaristi. SS-mies Yrjö Pyyhtiän tarina. Revontuli 2014, 205 s.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Romaani. Teos 2011, 233 s. Teos on saatavissa myös äänikirjana (BTJ 2012).

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 19.6.2018.

lauantai 26. toukokuuta 2018

Elollinen muuttaa muotoaan


Maaperästä löydettyjen menneiden aikojen eläinten ja kasvien jäänteet antavat koko ajan lisää tietoa, koska uudet tutkimusmenetelmät paljastavat aikaisemmin piilossa pysyneitä asioita. Myös uudet fossiililöydöt kertovat meille uusia asioita 100-200 miljoonan vuoden takaa.

Mutta tiedon tulvassa ei mikään tunnu hätkähdyttävän. Ei sekään, että uudet neandertalinihmisten löydökset paljastavat tämän ihmislajin sosiaalisesta elämästä seikkoja, joita nykyisissä kulttuureissamme on pidetty vain homo sapiensille ominaisina. Ihmislajien noin 0,5 miljoonan vuoden mittainen historia on ollut monipolvinen.  

Käsityksiä maapallon biologisesta ja muusta historiasta noin 10 000 vuotta ennen nyt elettävää aikaa hämärtää se, että perinnekäsitykset perustuvat suurelta osin ihan muuhun kuin Telluksen tutkimiseen. Sosiaalisissa yhteisöissä syntyneet selitykset esimerkiksi maailman synnystä ja ihmisten ilmestymisestä maapallolle ovat ristiriidassa havaintojen kanssa, mutta siitä huolimatta perinteiset käsitykset elävät ja jopa voivat hyvin.

Kreationismiin (luomisoppiin) uskova löytää mielestään päteviä selityksiä sillekin, että maapallolla on elänyt dinosauruksia. Se että niitä ei mainita Raamatussa ei horjuta käsitystä siitä, millä tavoin ja missä järjestyksessä elämä muka on Tellukselle ilmaantunut. Raamatun kertomushan on "looginen" (ja se on "ilmoitus"), joten se on myös uskottava.

Elollinen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys eikä elollisen historia ole yksiviivainen tapahtumaketju (kertovat meille fossiilit). Pelkästään dinosauruksiksi nimittämiemme lajien ja niiden elinaikana kukoistaneen kasvimaailman monimuotoisuus paljastaa, että elämällä ei ole ollut vain yhtä tietä vaan monia erilaisia. Samaa todistaa ihmistä edeltäneiden muiden kädellisten olemassaolo.

Englantilainen tutkija David Norman on koonnut tiiviin mutta tyhjentävän yhteenvedon dinosauruksia koskevasta tiedosta. Parin viime vuosikymmenen aikana on uusilla menetelmillä pystytty ottamaan selvää muun muassa joidenkin dinosauruslajien ruoasta ja elintavoista. Mielenkiintoisella tavalla tehdään vertailua kasvis- ja lihansyöjien välillä. Myös suuret kokoerot selittävät elintapoja ja elinkelpoisuutta biosfäärin muutoksissa.

Norman ei kiistele kenenkään kanssa itsestäänselvyyksistä mutta muistuttaa, että lajit ovat vaihtuneet toisiksi Telluksen noin 3 800 000 000 (!) olemassaolon vuoden aikana. Sama koskee tietenkin kasveja, mutta dinosauruskirjassa keskitytään eläimiin. Yksi fossiilitutkimuksen johtopäätöksistä on, että biosfäärin vallitsevat ja muuttuvat olot vaikuttavat ensisijaisesti siihen, miten eri lajit elävät ja jäävät jatkamaan sukuaan. Tutkijan käsitys on, että ei homo sapienskaan ole ikuinen laji, mikäli elinolot käyvät mahdottomiksi. Elämä kuitenkin jatkuu muodossa ja toisessa ihmisen jälkeenkin.

Elokuvan Jurassic Park nähnyt itsetietoinen luomisopin kannattaja  saattaa selittää näkemäänsä niin, että kyse on ihmisen mielikuvituksen aikaansaannoksesta. Sitä elokuva onkin; siinä esitetyllä tavalla ei myöskään voida dinosauruksia "herättää henkiin". Mutta fantasia perustuu ns. kovaan faktaan: näitä eläinlajeja oli olemassa. Nyt me tiedämme jo kohtuullisen paljon niiden elämästä.

PS. Dinosaurustutkija ei kiistele luomisoppiin uskovien kanssa, mutta kirjan esittelijää aihe kiinnostaa. Vanhan testamentin alku  tarjoaa monta biologisesti mahdotonta ajatusta. Ei tarvitse olla dinosaurustieteilijä ymmärtääkseen, että tätä ei kirjoittanut asiantuntija puhumattakaan, että tekstin takana seisoisi maailman luoja. Tämä on muutamaan kappaleeseen ahdettu kuviteltu selitys sille, miten kaikki sai alkunsa ja miten ihmiset alkoivat elää maailmaa halliten. Luomisoppiin uskovaa ei tarinan "yleisen loogisuuden" vuoksi häirinne esimerkiksi se, mistä ensimmäisen perheen eli Aatamin ja Eevan pojat löytävät vaimot (Gen. 4:17) ja mitä olivat ne jumalan pojat, jotka siittivät ihmisten tyttäriä (Gen. 6:2). Puhumattakaan mahdottomuudesta, että ihmisen kylkiluusta voi luoda toisen ihmisen (Gen. 2:21-22). Kun lukee pidemmälle huomaa, että kyse olikin usean jumalan tekosista; psalmiin 82 jäi muistitieto näiden kokouksesta, missä yritettiin saada järjestystä ihmisten sekaviin suhteisiin. Mutta dinosauruksiin ei kirjassa viitata...



David Norman: Dinosaurukset. Alkuteos on toinen painos teoksesta Dinosaurs: A Very Short Introduction (2017). Suom. Veli-Pekka Ketola. Art House 2018, 192 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 26.5.2018.

Kuva: Kulindadromeukseksi nimetyn otuksen jäänteet löydettiin hiljattain Venäjältä. Linnunlantioinen dinosaurus oli osaksi suomuinen ja osaksi "alkeellisten" sulkien peittämä. Nykyiset linnut ovatkin dinosaurusten jälkeläisiä. Kuva teoksesta (s. 126).