tiistai 19. kesäkuuta 2018

Suomalaisia Saksan asejoukoissa


Valtioneuvosto on tilannut selvityksen suomalaisten saksalaisissa SS-Waffen-joukoissa 1941–1943 taistelleiden mahdollisesta osallisuudesta siviilien, mm. juutalaisten surmaamiseen.

Aihetta on aiemmin käsitelty mm. muistitietoon perustuen. Suoria viittauksia mainittuun asiaan ei ole. Jotkut tutkijat ovat esittäneet epäilyjä, että SS-miesten toimintaa ei ole selvitetty kunnolla. Toinen seikka on, pystytäänkö enää löytämään uusia vastauksia. Ehkä Saksan arkistoista on apua, samoin siitä, jos löytyy aiheeseen liittyvää kirjeenvaihtoa tms.

Oli suomalaisten osallistuminen teloituksiin sitten tarua tai totta, ylipäätään on hyvä että aiheeseen palataan. Kyse oli nimittäin myös Suomen sitoutumisesta Saksan käymään sotaan sekä eräiden suomalaisten halusta ja toimista sitoa maata enemmänkin natsien toimintaan.

SS-sotilaiden elämäkerroista eräs perusteellisimmista on Mirja Turusen teos kouvolalaisesta Sakari Haikalasta. Tämä 17-vuotiaana ammattisotilaaksi lähtenyt oli aktiivinen muistelija, ja häntä haastateltiin aiheesta vielä yli 90-vuotiaana. Turunen ei kuitenkaan rajoitu Haikalan kertomaan ja sen kehystämiseen, vaan hän myös pohtii muistitiedon luonnetta ja merkitystä tällaisessa erityistapauksessa. 

Hieman epäselväksi kuitenkin jää, mitä Turunen on tavoitellut. Kirjoittajan mukaan kun ei etsitä faktaa vaan sitä, mikä on kertojan (sotilaan) "käsitys tapahtumista". Kuitenkin kirjoittaja näyttää pyrkivän faktojen löytämiseen ja Haikalan muistoja tarjotessaan hän arvioi niitä myös "tosiasioiden" valossa. Ote ei kuitenkaan ole kovin tutkijamainen. Yhteenvetojen sijaan on toistoja, jotka olisi voinut tiukalla toimitustyöllä välttää. 

SS-Waffen-joukkoja sanotaan Turusen teoksessa "Hitlerin eliiittijoukoiksi" ja "Hitlerin valiojoukoiksi". Yksittäiset sanat ovat johdattelevia ja jopa vaarallisia – jos niitä käytetään ottamatta selvää, mitä niiden takana on. Samoin on käsitteen "isänmaallisuus" laita. Haikala korostaa sotineensa ennen kaikkea itäistä vihollista vastaan. Se missä joukoissa se tapahtui on ikään kuin sivuseikka. On muistettava sekin, että sota on aina sotaa: tappaminen kuuluu siihen "luonnollisena" osana. Yksilö voi selittää mukanaoloaan vaikka miten korkeilla ihanteilla, mutta ne eivät muuta miksikään tapahtumien todellisuutta.

Kuten usein sotakirjallisuudessa SS-miehet ovat aiheina niin muistojensa pohjalta kuin myös sankareina. Heidän elämästään kerrotaan usein asettamatta sitä perusteellisesti ajan ja paikan tapahtumien yhteyteen. Jonkinlaista kehystystä tarjotaan Herkko Kososen ja hänen aseveljiensä kuvauksessa, mutta Yrjö Pyyhtiän sotilasurasta kerrotaan hyvin yksilökeskeisestä näkökulmasta.

Kososen ja kumppanien uraa valotetaan niin päiväkirjojen kuin kymmenien kuvien avulla. Kummastakin aineistosta lukija kaipaa lisätietoa. On kiinnostavaa, miksi juuri Herkko Kososesta on niin paljon valokuvia. Myös Kososen, Tapio Gröndahlin ja Osmo Kauppisen päiväkirjoihin saattaa liittyä muutakin mielenkiintoista kuin mitä lainaukset kertovat.

Sekä tämän että Seppo Porvalin teoksen tekee ongelmalliseksi se, että ne kuvaavat lähinnä vain päähenkilöidensä kokemaa ja tekemää. SS-miesten kokonaistarinan osalta turvaudutaan Mauno Jokipiin jo vuonna 1968 julkaisemaan teokseen. Muutamat nuoremmat tutkijat ovat kritisoineet sitä mm. lähdeaineiston tarkoituksellisesta valikoinnista. Kun esimerkiksi eteläisen Ukrainan sotatapahtumissa nähdään vain suomalaiset, jää piiloon se mitä muuten tapahtui. Monilla Kauppisen ja Kososen käymistä paikkakunnista tapahtui siviiliväestön murhia. Niihin viitataan tällaisissa teoksissa harvoin, eikä silloinkaan raa´impiin Saksan armeijan tekoihin. Ei esimerkiksi siihen, miten Belaja Tserkovissa ammuttiin noin 90 alle kouluikäistä lasta.

En ole sotahistorioitsija enkä pysty arvioimaan, miten oikein teoksissa kuvataan tapahtumien kulkua ylipäätään. Kyöstin ja Fromin teoksessa pyritään tarkkaan kronologiaan. Jää kuitenkin epäselväksi, miten paljon tarina perustuu ehkä osin virheellisiin muistiinmerkintöihin ja miten paljon tietoja on tarkistettu.

Porvalin Rautaristi tarjotaan SS-miehen tarinana, mutta Yrjö Pyyhtiä oli Saksassa vain runsaan puoli vuotta. Kansikuva, kirjan nimi ja johdantoluku viittaavat pyrkimykseen "kiillottaa kunniamerkkejä", mikä on enemmän sodan käyttämistä viihteen välineenä kuin historiankirjoitusta. Kokonaisuus on itse asiassa tahattoman koominen. Sen minäkertoja (teksti pohjautuu Pyyhtiän päiväkirjaan) tekee enimmät sotilaalliset tekonsa jatkosodassa Suomen armeijassa, mutta kuitenkin kirja tarjotaan SS-tarinana. Tekijänsä laajaan tuotantoon kertoa kansalle tarinoita nimenomaan sankareista tämä teos kyllä sopii.

Enemmän hiontaa olisi tarvittu sekä Turusen että Kyöstin ja Fromin teksteissä. Kirjoitus- ja nimivirheet, jopa saksankielisissä sanoissa, olisi tullut korjata. Turunen väittää Leningradin tulleen piiritetyksi kahden kuukauden kuluttua sodan alkamisesta, oikean aikamäärä on kolme kuukautta. Turusen teoksen ehdoton pluspuoli on laajan henkilökuvan antaminen Haikalasta; sotilasuran jälkeen tapahtunut avaa jotakin myös nuoruusvuosista. Turunen jättää viisaasti monia asioita lukijan pohdittavaksi, missä suhteessa teos eroaa muista tässä mainituista tietokirjoista. Kyöstin ja Fromin kirjan loppuluku on irrallinen; se ei mahdu kirjan nimen piiriin.

Tappamisella ja kuolemalla on keskeinen kärsimystä aiheuttava rooli Jenni Linturin teoksessa  Isänmaan tähden. Se on SS-miesten kohtaloihin perustuva romaani. Rakenteensa ja henkilökuvien ansiosta teos on aiheen raskaudesta huolimatta antoisaa luettavaa. Se ei ole vain sotaromaani, vaan syvemmällä uiva kuvaus tapahtumien vaikutuksista ihmiseen.

Teoksen takanannessa kysytään, kumpi on järkyttävämpää, kammottavat teot vai niiden aiheuttama elinikäinen taakka. Molemmat! Kammottavat teot järkyttävät ennen kaikkea uhreja. Taakka niistä syntyy tekijöilleen psyykkisten prosessien seurauksena. Mutta kuten Sakari Haikalan esimerkki osoittaa, ihmisen kyky selittää asioita "parhain päin" ja muistaa valikoiden on melkeinpä ehtymätön. Linturin teoksessa sotilaiden taakka esitetään melkeinpä ylikäymättömänä, eikä siitä vapauta oikeastaan mikään muu kuin oma kuolema.

Linturi ei mainitse lähteitään, mutta niitä tietenkin on. Hän näyttää tutustuneen perusteellisesti aiheesta aikaisemmin kirjoitettuun. Ehkä hänellä on ollut käytössään muutakin tietoa; ainakin hän kirjoittaa hyvin rajusti siitä, miten sotilaat kohtelivat siviiliväestöä.

Mirja Turunen: Koska kotimaa meidät lähetti. SS-mies Sakari Haikala Hitlerin eliittijoukoissa. Docendo 2016, 316 s.

Jukka Kyösti & Synnöve From: Suomalaisena SS-miehenä itärintamalla. Herkko Kosonen aseveljineen Wiking-divisioonassa. Minerva 2016, 239 s.

Seppo Porvali: Rautaristi. SS-mies Yrjö Pyyhtiän tarina. Revontuli 2014, 205 s.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Romaani. Teos 2011, 233 s. Teos on saatavissa myös äänikirjana (BTJ 2012).

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 19.6.2018.

lauantai 26. toukokuuta 2018

Elollinen muuttaa muotoaan


Maaperästä löydettyjen menneiden aikojen eläinten ja kasvien jäänteet antavat koko ajan lisää tietoa, koska uudet tutkimusmenetelmät paljastavat aikaisemmin piilossa pysyneitä asioita. Myös uudet fossiililöydöt kertovat meille uusia asioita 100-200 miljoonan vuoden takaa.

Mutta tiedon tulvassa ei mikään tunnu hätkähdyttävän. Ei sekään, että uudet neandertalinihmisten löydökset paljastavat tämän ihmislajin sosiaalisesta elämästä seikkoja, joita nykyisissä kulttuureissamme on pidetty vain homo sapiensille ominaisina. Ihmislajien noin 0,5 miljoonan vuoden mittainen historia on ollut monipolvinen.  

Käsityksiä maapallon biologisesta ja muusta historiasta noin 10 000 vuotta ennen nyt elettävää aikaa hämärtää se, että perinnekäsitykset perustuvat suurelta osin ihan muuhun kuin Telluksen tutkimiseen. Sosiaalisissa yhteisöissä syntyneet selitykset esimerkiksi maailman synnystä ja ihmisten ilmestymisestä maapallolle ovat ristiriidassa havaintojen kanssa, mutta siitä huolimatta perinteiset käsitykset elävät ja jopa voivat hyvin.

Kreationismiin (luomisoppiin) uskova löytää mielestään päteviä selityksiä sillekin, että maapallolla on elänyt dinosauruksia. Se että niitä ei mainita Raamatussa ei horjuta käsitystä siitä, millä tavoin ja missä järjestyksessä elämä muka on Tellukselle ilmaantunut. Raamatun kertomushan on "looginen" (ja se on "ilmoitus"), joten se on myös uskottava.

Elollinen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys eikä elollisen historia ole yksiviivainen tapahtumaketju (kertovat meille fossiilit). Pelkästään dinosauruksiksi nimittämiemme lajien ja niiden elinaikana kukoistaneen kasvimaailman monimuotoisuus paljastaa, että elämällä ei ole ollut vain yhtä tietä vaan monia erilaisia. Samaa todistaa ihmistä edeltäneiden muiden kädellisten olemassaolo.

Englantilainen tutkija David Norman on koonnut tiiviin mutta tyhjentävän yhteenvedon dinosauruksia koskevasta tiedosta. Parin viime vuosikymmenen aikana on uusilla menetelmillä pystytty ottamaan selvää muun muassa joidenkin dinosauruslajien ruoasta ja elintavoista. Mielenkiintoisella tavalla tehdään vertailua kasvis- ja lihansyöjien välillä. Myös suuret kokoerot selittävät elintapoja ja elinkelpoisuutta biosfäärin muutoksissa.

Norman ei kiistele kenenkään kanssa itsestäänselvyyksistä mutta muistuttaa, että lajit ovat vaihtuneet toisiksi Telluksen noin 3 800 000 000 (!) olemassaolon vuoden aikana. Sama koskee tietenkin kasveja, mutta dinosauruskirjassa keskitytään eläimiin. Yksi fossiilitutkimuksen johtopäätöksistä on, että biosfäärin vallitsevat ja muuttuvat olot vaikuttavat ensisijaisesti siihen, miten eri lajit elävät ja jäävät jatkamaan sukuaan. Tutkijan käsitys on, että ei homo sapienskaan ole ikuinen laji, mikäli elinolot käyvät mahdottomiksi. Elämä kuitenkin jatkuu muodossa ja toisessa ihmisen jälkeenkin.

Elokuvan Jurassic Park nähnyt itsetietoinen luomisopin kannattaja  saattaa selittää näkemäänsä niin, että kyse on ihmisen mielikuvituksen aikaansaannoksesta. Sitä elokuva onkin; siinä esitetyllä tavalla ei myöskään voida dinosauruksia "herättää henkiin". Mutta fantasia perustuu ns. kovaan faktaan: näitä eläinlajeja oli olemassa. Nyt me tiedämme jo kohtuullisen paljon niiden elämästä.

PS. Dinosaurustutkija ei kiistele luomisoppiin uskovien kanssa, mutta kirjan esittelijää aihe kiinnostaa. Vanhan testamentin alku  tarjoaa monta biologisesti mahdotonta ajatusta. Ei tarvitse olla dinosaurustieteilijä ymmärtääkseen, että tätä ei kirjoittanut asiantuntija puhumattakaan, että tekstin takana seisoisi maailman luoja. Tämä on muutamaan kappaleeseen ahdettu kuviteltu selitys sille, miten kaikki sai alkunsa ja miten ihmiset alkoivat elää maailmaa halliten. Luomisoppiin uskovaa ei tarinan "yleisen loogisuuden" vuoksi häirinne esimerkiksi se, mistä ensimmäisen perheen eli Aatamin ja Eevan pojat löytävät vaimot (Gen. 4:17) ja mitä olivat ne jumalan pojat, jotka siittivät ihmisten tyttäriä (Gen. 6:2). Puhumattakaan mahdottomuudesta, että ihmisen kylkiluusta voi luoda toisen ihmisen (Gen. 2:21-22). Kun lukee pidemmälle huomaa, että kyse olikin usean jumalan tekosista; psalmiin 82 jäi muistitieto näiden kokouksesta, missä yritettiin saada järjestystä ihmisten sekaviin suhteisiin. Mutta dinosauruksiin ei kirjassa viitata...



David Norman: Dinosaurukset. Alkuteos on toinen painos teoksesta Dinosaurs: A Very Short Introduction (2017). Suom. Veli-Pekka Ketola. Art House 2018, 192 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 26.5.2018.

Kuva: Kulindadromeukseksi nimetyn otuksen jäänteet löydettiin hiljattain Venäjältä. Linnunlantioinen dinosaurus oli osaksi suomuinen ja osaksi "alkeellisten" sulkien peittämä. Nykyiset linnut ovatkin dinosaurusten jälkeläisiä. Kuva teoksesta (s. 126). 

   

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Upotettuja haaveita, häädettyjä ihmisiä



Haave on uponnut, viestittää L. Onervan "satukokoelman" kansikuva. Häädöstä kertovan Akseli Viljasalon romaanin kannessa vanhukset odottavat joutumista kotimökistään maantielle.

Kannet ovat esteettisesti kauniita, mutta kertomukset vuosikymmeneltä, joka oli henkirikostilastoissa itsenäisen Suomen synkin. Ei ihme, sillä 1920-luvulla sisällissota tavallaan jatkui, niin kuin se on eri muodoissa jatkunut vielä pitkään senkin jälkeen.

"Lapsia roskiksissa ja tappoja lähes joka päivä", kuvaa eräs lehtiotsikko tuota aikaa (Aamulehti 22.10.2016). Mutta jos huomiota kiinnitetään vain yksittäisiin rikoksiin, moni muu seikka voi jäädä näkemättä.

Runoilijana paremmin tunnettu L. Onerva, tuolloin 43-vuotias arvostettu kirjailija, vastasi ajan hätään "unen ja toden mailla" liikkuvilla tarinoilla. Niissä ovat läsnä niin väkivalta kuin ihmisen kyky puolustautua mielikuvituksen avulla. Aloittava kirjailija Akseli Viljasalo (18891980) otti aiheen karusta arjesta: häädöt olivat arkipäivää juuri itsenäistyneessä maassa.

En keksinyt itse näiden teosten esittelyä yhdessä, vaan näin teki jo Sosialistin (Turku) A. T-nen (15.12.1925). Onervan ja Viljasalon kirjat tulivat luettaviksi aikana, jolloin lapsia, eläviä ja kuolleita, todella löytyi roskiksista ja tunkioilta, jolloin tapettiin niin raha-,  alkoholi- kuin poliittisissa huuruissa ja jolloin sisällissotaa jälkiselviteltiin syrjimällä eri tavoin punaisten puolella olleita, niin yksilöitä kuin perheitä ja sukuja.

A. T-nen sanoo Onervan kertomusten sopivan lukijalle, jonka "sydämenasiana on ihmiskunnan kärsivän osan vapauttaminen sitä kaikkialla ympäröivästä pakkovallasta ja sorrannasta". Vuoden 2018 lukijalle teos viestii, miten todennäköisen terapeuttista on ollut julkinen puhuminen verestä, hyvän ja pahan kamppailusta sekä erilaisuuden merkityksistä. Jotkut Onervan kertomukset ovat eläinsatuja, mutta nekin kertovat ihmisistä. Apina pohtii, että ihminen ei ole vaaraksi vain eläimille: hän on vaarallinen myös ja ennen kaikkea omalle lajilleen. Eikä 1920-luvulla tiedetty vielä ydinaseista, ilmastonmuutoksesta tai muoviroskan vaaroista... mutta silloin oli juuri koettu, mitä Iso Viha merkitsee.

Vaikka Viljasalon (myöhemmin kirjoittajana A. V. Multia) kertomus maalaisympäristössä tapahtuvasta häädöstä rakentuu osittain juopon rikkaan ja kunnollisen rikkaan isännän erilaisuuden varaan, päähenkilön eli kotinsa itse rakentaneen Teemu Syrjälän kohtelussa paljastuu syrjinnän luonne karmeimmillaan. Vuoden 1918 tapahtumat hengittävät selän takana. Oleellista on, että mikään ei näytä muuttuneen. Köyhää sorretaan, ja sortajana on rikas jolla on myös keinoja saada köyhät todistamaan toisiaan vastaan.

Viljasalon esikoisteos sai Sosialistissa kiitosta. Kuvatun syrjinnän taustalla on rappeutumista ja himoa, raakaa omanvoitonpyyntiä. Sen rinnalla puheet "vapaasta Suomesta" olivat tietenkin katteetonta hypetystä. Kirjailija ei julista sosialismia, oikeastaan päin vastoin, mutta hän tuntee syvää inhoa rikkaan sortajan toimia kohtaan.

Eräät vuoden 1918 seurauksista ovat perusteellisesti tutkimatta. Niiden aihepiiriin johdattavat erilaisilla tavoilla Onervan ja Viljasalon teokset. Sota ei vain fyysisesti tappanut ja vammauttanut, vaan viha iski moniin sukupolviin psyykkiset vammat. Niitä lisäsi se, miten myös sodan jälkeen syntyneitä ja aikuistuneita lapsia sorrettiin. 

L. Onerva: Uponnut maailma ynnä muita satukuvia unen ja toden mailta. Otava 1925, 159 s.
Akseli Viljasalo: Mökistä maantielle. K. J. Gummerus Oy 1925, 139 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.3.2018.

Tuntemattomien taiteilijoiden tekemät Onervan ja Viljasalon teosten kansikuvat kertovat uponneista ja särjetyistä kohtaloista: eihän tässä näin pitänyt käydä...





tiistai 20. maaliskuuta 2018

Ennen muuta taiteilija


Näyttelijä, ohjaaja Aarne Orjatsalon (1883–1941) työstä ja elämästä on aikaisemmin kirjoitettu eniten parin teatterin vaiheiden yhteydessä sekä poliittisen historian näyttämöhenkilönä. Miestä on sanottu jopa sisällissodan "upseeriksi", eikä hänen taiteellinen työnsä ole saanut arvoistaan esittelyä.

Pojanpoika Jotaarkka Pennanen tarttui isoon mutta tärkeään haasteeseen. Teatteri- ja toimittajan työ sekä muu elämä yksissä kansissa täydentää ja oikoo aikaisemmin esitettyä. Eniten Pennanen polemisoi sitä, miten Orjatsalon työtä on usein kuvattu vain toistaen ennen sanottua. Vuotta 1918 koskien on syytä oikaista sitä ns. legendaa, mitä arvostetutkin tutkijat ovat vuosikymmeniä toistaneet.

Näyttämötyön myöhempi arviointi on haastavampaa kuin esimerkiksi kuvataiteilijan tai säveltäjän tuotannon pohtiminen. Mitä teatteriesityksestä nimittäin jää elämään? Tätä Pennanen olisi voinut Orjatsalon osalta valottaa enemmän, vaikka esimerkit kyllä tuovat julki tulkintojen vaikeuksia. Oman ajan teatteriarvostelut ja muu kirjoittelu on arvioinnin lähtökohta, usein myös ainoa mihin tarttua. Olisi mielenkiintoista pohtia sitäkin, mitä esityksistä otetut valokuvat kertovat. 

Tärkeä työ Orjatsalon uralla oli Shakespearen Othello Tampereen Teatterissa alkuvuonna 1910. Mielenkiintoista on, että pääosan esittäjä myös itse kirjoitti siitä. Pennanen osoittaa, miten myöhempi historiankirjoitus on syventynyt aikalaisvastaanottoon varsin pintapuolisesti. Kerran syntyneet käsitykset ovat siirtyneet kirjoittajalta toiselle. Aikalaiskirjoittelua voi lukea uusin silmin.

Tässä paljastuu, miten heikoille jäille teatterihistorian kirjoittaja voi joutua. Sibeliuksen musiikista tai Gallen-Kallelan taiteesta kirjoittava ei voi paeta teosten kuulijoiden ja näkijöiden kritiikkiä, mutta yli sata vuotta sitten teatterissa nähdystä voi vaaratta kirjoittaa löysin perustein. Kukaan ei tule sanomaan, että ei se noin mennyt.

Itse näen merkitystä etenkin "pienissä seikoissa": muistiinpanoissa ja julkaistuissa kommenteissa, valokuvien paljastamissa ilmeiden, puvustuksen ja lavastuksen yksityiskohdissa jne. Kauan sitten nähdyn esityksen selostaminen on turhaa, jos ei lähesty sen aikaansaamaa ilmapiiriä ja katsojien elämyksiä. Esimerkiksi Tampereen Työväen Teatterin näyttämöllä rohjettiin syksyllä 1918 viitata sortoon ja kärsimykseen. Jos tapaus unohdetaan, kyse ei ole historiankirjoituksesta.

Orjatsalosta on nyt koottu paljon sellaista tietoa, joita ei ole yleisteoksissa. Tärkeä oikaisu koskee sisällissodan aattoa ja aikaa. Hyvin pitkään kopioitiin legendaa "suuresta punapäälliköstä". Kuitenkin, kuten oikeudenkäynnissä 1929 selvisi, Orjatsalo joutui sodan alla vaikenemaan Kansan Lehden toimittajan August Lindellin tapaan. Sodan aikana hän toimi humanitäärisissä tehtävissä. Tarinat hänen pakenemisestaan jonkinlaisena joukkueenjohtajana yli Näsijärven ovat mielikuvituksen tuotetta.

Pennasella on ollut käytössään paljon aineistoa: ehkä liikaakin siihen nähden, että kyse on yhden miehen urakasta. Merkittäviin sivistystehtäviin, jollainen Orjatsalosta kirjoittaminen ilman muuta on, tarvittaisiin yhteisin rahoin koottava tutkijaryhmä ja kunnon resurssit. Vaikka monet itseään uhraavat yksinäiset sudet saavat aikaan kelpo tekstiä, parempiin tuloksiin päästäisiin yhteistyöllä. Tämä ei koske vain elämäkertoja vaan vielä enemmän pitkään toimineiden kulttuurilaitosten historiateoksia. Esimerkiksi tuntuu kornilta, miten yli vuosisadan toimineiden teatterien vaiheita annetaan yhden ihmisen pöyhittäväksi.

Teos tuo esiin uusia näkökulmia, mutta ansiona on myös rivien välissä oleva muistutus, että lisätutkimukselle on tarvetta. Itse asiassa koko suomalainen teatteritoiminta ennen itsenäistymistä kaipaa vielä monta työtuntia tullakseen tyydyttävästi tutkituksi.

Tekijä kertoo alkuperäisen käsikirjoituksen olleen julkaistua laajempi. Tekstissä olisi ollut edelleen tiivistämisen varaa: tämä koskee niin kieliasua kuin "tiukemmin asiassa pysymistä". Teoksen käyttöä ja Orjatsalon uran ymmärtämistä helpottaisivat hakemistot esimerkiksi teatteriesityksistä ja henkilöistä.

En ole huomannut, että teos olisi mainittu yhtenä vuoden 2017 merkittävimmistä tietokirjoista. Sellainen se ehdottomasti on. Pennanen ei ole saanut aikaan vain elämänkertaa, vaan tarjolla on paljon tietoa myös 1900-luvun alkupuolen kulttuurielämästä.

Jotaarkka Pennanen: Orjatsalo. Taiteilija politiikan kurimuksessa. Sanasato 2017, 440 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 20.3.2018.
Kuvia klikkaamalla ne saa suuremmiksi!

Aarne Orjatsalo Reviisorina Tampereen Työväen Teatterissa. Näyttämöllä hänet nähtiin Suomen lisäksi Yhdysvalloissa ja Englannissa. Kuva teoksesta.

Näin perättömällä yleisönosastojutulla otti Savo-lehti Aarne Orjatsalon vastaan 26.9.1929. Orjatsalo ei koskaan kuulunut puna-armeijaan; ns. Muurmannin legioonassa ollessaan hän kantoi brittiarmeijan asua. Tällaisen kohtelun jälkeen näyttelijä muutti maasta.


maanantai 26. helmikuuta 2018

Kaukaisissa ruokapöydissä


Millähän tavalla Suomessa suhtauduttaisiin seuraavanlaiseen tieteelliseen tutkimukseen, miten sitä mediassa tuotaisiin esiin:

Kiribatin (saarivaltio Tyynellä valtamerellä) Akatemia ja Kulttuurirahasto, Taneli Maamaun Säätiö (maan presidentti) sekä Ieremia Tabain Säätiö (maan ensimmäinen presidentti) rahoittavat projektin, jolla lähetetään kiribatilainen antropologi vuodeksi Suomeen tekemään kenttätutkimusta. Tutkija hankkii suomen kielen ja maan kulttuurin tuntemusta. Hän tulee Suomeen, asuu Vantaan lähiössä, tarkkailee suomalaisten syömistä päivästä toiseen, pyrkii olemaan mukana mahdollisimman paljon ruokailuissa ja tekee muistiinpanoja kaikesta mikä liittyy tai minkä hän arvelee liittyvän näiden outojen ihmisten ruokailutapoihin... Siten hän palaa kotimaahansa ja kirjoittaa tieteellisen artikkelin käyttäen kehyksenään tunnettujen amerikkalaisten ja englantilaisten antropologien klassikkoteoksia...

Ei mennä kuitenkaan mielikuvituksen keinoin syvemmälle tällaiseen "mahdolliseen tutkimukseen". Keksin esimerkin kääntääkseni toisin päin sen, mitä tapahtuu Suomesta Kiribatiin. Täältä lähtee tutkijoita kaukaisiin paikkoihin ottamaan selvää, mitä paikalliset asukkaat syövät ja miksi...

Kaikki kunnon antropologit ja muutkin tutkijat julistavat tällaisen kirjoittelun lapselliseksi ei-ymmärtämättömyydeksi. Enkö tajua, että tässä tehdään tiedettä? Sillä ei ole ulottuvuutenaan vain suomalaisten kiinnostus vaan kyse on maailmanlaajuisesta ruoan ja ruokailun tutkimisesta, johon osallistuu laaja tiedeyhteisö.

Mutta juuri tämän vuoksi keksin alussa olevan asetelman. Sen mukaan mitä yhdeksän tutkijan tutkimusraportit kertovat, mitään kovin omaperäistä ei suomalaisessa antropologisessa ruokatutkimuksessa ole. Tällaiseen ei teoksen johdantoluvussa edes viitata. Enemmän on tarve osoittaa, että tutkijat tuntevat tutkimuksen perinteet ja klassikot ja että he osaavat höystää havaintojaan sopivalla määrä lainauksia ja viittauksia niihin.

Jotkut näistä suomalaisista tutkijoista ovat olleet kohdemaassa vuoden päivät, jotkut runsaasti enemmänkin, ja heille on kertynyt paljon paikallisen kulttuurin tuntemusta. Tutkimuksissa on selvinnyt kiintoisia seikkoja siitä, miten ruoan (ml. juomat) ja ruokailun merkitykset ja sidonnaisuudet arjen ja juhlan tapoihin, yhteisöjen arvohierarkioihin jne. eroavat toisistaan. Jotkut tutkijat liittävät havaintojaan kohdeyhteiskuntansa muuhun elämään, jotkut pysyttäytyvät lähinnä "ruokapöydän äärellä".

En väitä, että eikö tällaista tutkimusta tarvita ja että eikö teos ole julkaisemisen arvoinen. Kuitenkin ihmetyttää, mistä johtuu jatkuva vetoaminen samoin sanakääntein samoihin auktoriteetteihin ja vieläpä niin, että jotkut vetoamiset ovat jo itsestäänselvyyksien toistelua. Toimittajien olisi pitänyt käydä läpi valmis käsikirjoitus ja katsoa, missä on turhaa toistoa.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisun ovat tarkastaneet asiantuntijat. He ovat varmaan selvittäneet, että tekstiin ei ole jäänyt mitään "epätieteellistä". Mutta tällaisessa tapauksessa (kun ruokailu eri puolilla maailmaa kiinnostaa laajempaakin yleisöä kuin tiedeyhteisöä!) olisi ollut hyvä käyttää myös kieliasun hiojaa, tekstitoimittajaa. Suuri määrä sisäisiä viittauksia ja keinotekoiselta tuntuvat fraasit kuten "Aluksi kerron, että..." ja "Olen tässä esityksessäni kertonut, että..." kankeuttavat selvää suomea joskus äärirajoille saakka.

Ei-antropologi näkisi mielellään tällaisessa yhteydessä edes ripauksen tutkijoiden omaa työnsä arviointia. Yksi esimerkki. Kokeeko heistä kukaan koskaan itsensä millään tavalla jälkikolonialistisen "kehitysmaatutkimuksen" jatkajaksi, ja jos kokee, miten oma rooli ymmärretään?

Artikkeleista Heidi Härkösen ruoan, huolenpidon ja rakkauden liittymäkohtia Kuubassa lienee yksi maailmanmatkaaja-suomalaisia eniten kiinnostavista. Siinä myös valotetaan hieman pintaa syvemmältä yhteiskuntaa, jossa asiat tapahtuvat. Härkösen lähestymistapa ja näkökulmat ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten vieraan kulttuurin havainnointi voi toimia. Tästä tekstistä saa jotakin ohjeeksi turistikin.

Yksi pieni seikka jää Kuubasta vaivaamaan. Tekstistä voi saada käsityksen (s. 68), että saarella syntyisi naudoille vain naarasvasikoita, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Sielläkin jälkeläisiä syntynee suunnilleen suhteessa 50:50. Maininta siitä, että "lehmiä" ei tapeta vaan niitä tarvitaan maidontuotantoon, pitää vain joka toisen vasikan osalta paikkansa.

Tutkimuskenttä on ollut todella laaja: lisäksi Meksiko, Tansania, Papua-Uusi-Guinea, Argentiina, Jaava, Etelä-Afrikka, Fidži ja Kiribati.

Ruoan kulttuuri. Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen. Toimittaneet Katja Uusihakala & Matti Eräsaari. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016, 241 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 26.2.2018. 





sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Miehen päiväkirjasta


Mikä tässä tekstissä paikoitellen niin ärsyttää? Sellainen omahyväisyys, joka antaa ymmärtää kirjoittajan olevan asiantuntija kaikessa mistä hän kirjoittaa. Monessa asiassa hän toki onkin, mutta eikö olisi paras mennä asia eikä oma kylki edellä?

Herää siis kysymys, miksi mies kirjoittaa niin paljon itsestään (silloinkin kun hän kirjoittaa muista)? Onko se vain omaksuttu tapa, vai kuvaako se työmetodeja ylipäätään? Ns. perinteisen kirjallisuushistorian ja ns. Myllykolu-lähtöisen F. E. Sillanpään tutkimuksen näkökulmasta on monissa asioissa toki vaikea ketään Panu Rajalan rinnalle asettaa. 

Päiväkirjassaan Rajala menee täysillä eteenpäin niin kuin varmaan oikeassakin elämässä; niin kirjoittaessaan kuin näytellessään itse kirjoittamissaan kesäteatterinäytelmissä.

Niin tullaan asioihin, joista en halua sanoa mitään uutta. Lainaan sen, minkä kirjoitin muistikirjaan syksyllä 2017, ennen kuin Rajalan roolista teatterialan koulutuksessa oli puhuttu mitään. 

"... mielenkiintoista on, että hän sanoo kirjoittaneensa naisroolien suihin ronskeja sanoja ja antaneensa heille rohkeita tehtäviä, mutta omasta [kesäteatteri]roolistaan hän ei puhu yhtään mitään. Hän on hyvinvoiva kommentoija, jolle kaikki muu passataan eteen paitsi ajatustyö, jossa hän valitsee varsin helppoja tehtäviä senkö vuoksi juuri, että häntä passataan?

Mutta antavat nuo päiväkirjamerkinnät myös ajattelemisen aineksia (eikö edellä sanottukin ollut todiste tästä?). Miehisenä miehenä hän huomauttaa, että on aika outoa pitää "uutisena" tai ihmettelyn aiheena sitä, että mies on kiinnostunut naisista ei se ole maailmanhistorian eikä minkään muunkaan tieteen mukaan mikään yllättävä asia."

Kirjoittaessaan F. E. Sillanpäästä Rajala mainitsee, että turkulainen professori "Leena Koivusilta edustaa yhteiskuntatieteitä, mutta oli hyvin perillä Sillanpään laadusta ja ajattelusta... No, onko FES muka ilmiö, jota ei perusteellisesti voisikin ymmärtää ja analysoida yhteiskuntatieteiden pohjalta, vai miksi tuo kummallinen sana "mutta"? Ja eikö kirjallisuustiede ole yhteiskuntatiedettä?"

Näin päädymme uuteen kysymykseen. Vähäväkiseen perheeseen Hämeenkyrössä vuonna 1888 syntyneen Sillanpään tuotanto vaatii ainakin yhden kunnollisen pöyhäisyn, sellaisen tutkimustyön, missä kirjailijan tuotanto kokonaisuutena, yhteiskunnalliset näkemykset ja lähtökohdat (sekä myös varhaiselämän vaiheet) asetetaan uudella tavalla tarkasteluun. Kun Sillanpäätä paljon tutkinut Rajala selvästikin närkästyy, kun joku sanoo poikkipuolista hänen ajatuksistaan, se jo tuo ilmaan palaneen käryä.

Rajalan päiväkirja ei tähän Sillanpää-kysymykseen tuo kuin nämä ihmettelyn aiheet, muutoinkin sen anti suomalaisessa kulttuurihistoriassa jäänee aika vähäiseksi.

Panu Rajala: Nuoruuden neljäs näytös. Minerva 2015, 235 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 25.2.2018. Kursivoinut kohdat ovat muistiinpanoista syksyltä 2017.  


Muistikirjan lehdiltä


Miksi kirja tuntui niin tyhjänpäiväiseltä, vähän antavalta? Myös ne kirjoitukset, jotka lähtevät lupaavasta asetelmasta (kuten Ulla Koskisen "Ruotsalaiset Venäjällä ja portugalilaiset Brasiliassa") jättävät aiheensa jotenkin kesken. Miksi Koskinen ei ollenkaan pohdi kielten ja kielitaidon (taidottomuuden) merkitystä noissa kohtaamisissa? Oletan, että ruotsalaiset ymmärsivät venäjää enemmän kuin portugalilaiset intiaanien kieliä... ja Moskovassa saattoi olla apuvälineenä myös saksa...? Tästä ei tutkija ole kiinnostunut.
Tiina Miettinen & Raisa Maria Toivo (toim.): Mitä väliä on historialla? Tampere University Press 2016, 238 s.

Kustaa Vilkunan teoksen yksi aukeama, sivut 128-129, kertoo tiivistetysti sellaista, mitä olen odottanut lukevani. Kyse on suomalaisten SS-miesten merkityksestä ja vaikutuksesta oman maan sodankäyntiin. Vilkunan lausunto on tyrmäävä: sekä värvääminen että joukon olemassaolo (kotiinpaluujuhlat mukaan lukien) oli hyvin kiusallinen episodi. Sehän myös tuotti Suomelle mies- ja taloudellisia tappioita.
Kustaa Vilkuna: Sanan valvontaa. Sensuuri 1939-1944. Otava 1962, 188 s.

Kirja on mitätön arvioitavaksi. Vai onko? Muiden matkakirjojen ohessa se menettelee. Mutta silti kysyn, miksi se on julkaistu. Onko niin, että kun joku tunnettu kirjailija on kirjoittanut jotakin ("mitä tahansa"), meidän tulee sivistysihmisinä saada se suomeksi? Tästä en löydä paljonkaan kommentoitavaa, eivätkä suomentajan esipuheet tilannetta paranna.
Scott Fitzgerald: Amerikkaa autonrämällä. Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2017, 103 s.

"Tarina tarinan sisällä" on se, miten tunnettu teatterihistorioitsija Panu Rajala on käsitellyt yhtä oman aikansa keskeistä teatterintekijää. Se paljastaa hutilointia, teennäisyyttä, tendenssiä. Sitä ei voi kuitata kiireen tai muun ulkoisen syyn perusteella, koska aineistoa olisi löytynyt, aikaakin on ollut. Kyse on asenteesta, joka on tuottanut tiettyä lopputulosta. Valitettavasti se on tähän asti vaikuttanut liian paljon käsityksiin Aarne Orjatsalosta.
Jotaarkka Pennanen: Orjatsalo. Taiteilija politiikan kurimuksessa. Sanasato 2017, 440 s.

S. 190: "Kun juna lähti Viipurista kohti Suomea, se ylitti ensin Vuoksen, sitten Siestarjoen." Ja tämän jälkeen tulee vielä vastaan Valkeasaaren Hatsalan mäki (lihavoinnit tässä minun)! Jos tutkija ei käy itse kaikilla kertomillaan tapahtumapaikoilla, pitää sentään tutkia karttoja.
S. 221: Sekehe lienee Segeža?
S. 224: Tuure Lehén ei ollut kenraali.
S. 226: "Kerran kuukaudessa [sotavanki]upseereille jaettiin Punaisen Ristin postikortteja, joissa oli Neuvostoliiton punaisen Ristin ja Turkin Punaisen puolikuun leimat." Kysehän oli Neuvostoliiton Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun Liiton postikorteista. Mistä Turkki on tähän pöllähtänyt?
S. 262: Miten lie sotavankeuksien pituuksien prosentit laskettu, kun ei ole tarkkaan selvillä edes moniko todella joutui vankeuteen. Epävarmuutta lukuihin tuovat monet eri tekijät.
Timo Malmi: Äyräpään luutnantti. Sotavankien matka Neuvostoliittoon ja takaisin. Into 2016, 294 s.

Koosteeseen on valikoitu etupäässä historiaa käsitteleviä tietokirjoja. Muistiinpanot ovat stilistisiä muutoksia lukuun ottamatta alkuperäiset, lähinnä syksyltä 2017.

Nyt vaietkoon hiljaisuus


Vaietkoon hiljaisuus. Todistajat ovat olleet liian pitkään hiljaa, niin myös tämä palsta. Asiaa kyllä riittää. Yksi vaikenemisen syy on sen arvioimisen vaikeus, mistä nykyisessä ilmapiirissä ylipäätään kannattaa puhua ja mistä ei.

Monista viime vuonna lukemistani kirjoista koen saaneeni uusia ajatuksia ja keksineeni elämän monimutkaisuuksille selityksiä. Niiden jakaminen toisten kanssa ei kuitenkaan ole yksinkertaista. Kun "sosiaalisessa mediassa" (mikä on irvokas nimi välillä aivan muunsisältöiselle puuhailulle) vaaditaan lisää sianlihakeittoa muslimipakolaisille, karjutaan asentoa ruotsin kielen opetusta kannattaville ja milloin minkäkin pienen uskonnollisen yhteisön nimissä vaaditaan yksinoikeutta jumalan sanan tulkintaan, yhden kirjanlukijan mietteet taitavat olla aika kevyttä tavaraa.

En kuitenkaan ole luovuttanut. Aluksi seuraa joitakin muistiinpanoja vuonna 2017 luettujen kirjojen pohjalta. Yleisempänä havaintona koskien suomeksi julkaistua tieteellistä kirjallisuutta on pakko todeta, että liian usein kustantamot päästävät painoon keskeneräistä ja viilaamatonta. Joskus tämä koskee jopa uusintapainoksia: asiavirheitä tai edes painovirheitä ei vaivauduta korjaamaan. Jos elämme keskellä kirjan kriisiä, eikö sen pitäisi merkitä kohentuvaa laatua?

Tieteellisen kirjallisuuden arviointiin liittyy tulossa oleva kirja-arvio nuorten antropologien ruoka-aiheisista tutkimustiivistelmistä. Lisäksi on ehdottomasti nostettava puheeksi Jotaarkka Pennasen syksyllä 2017 ilmestynyt elämänkertateos Aarne Orjatsalosta. Se avaa paitsi miehen elämän sivuja myös kysymyksiä siitä, miksi ja miten häntä on selitetty ja ymmärretty väärin.

Jatkoa siis seuraa: ehkä kuitenkin vähemmän, mutta laadukkaampaa? Tähän pyrin.

25.2.2018


keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Taidetta joka kiinnostaa yhä

Kun yhdestä Albert Edelfeltin (1854–1905) maalauksesta maksettiin Suomen itsenäisyyden 100-vuotispäivän alla yli 600 000 euroa, lienee vähänkin taidehistoriaa tunteva saanut käsityksen taiteilijan yhä jatkuvasta "kaupallisesta menestyksestä".

Käsitys ei olekaan väärä. Edelfelt oli paitsi lahjakas ja itseään määrätietoisesti kehittänyt taiteilija myös kaupallisesti menestynyt yrittäjä. Myyty teos Ristiäissaatto (1880) oli aikanaan tilaustyö sveitsiläiselle taidekauppiaalle: tämäkin todistaa, miten taiteilija oli jo kolmikymppisenä Euroopassa hyvässä kurssissa.

Määrätietoisuus oli yksi Edelfeltin taiteilijanuran piirteistä. Hänen elämäänsä, ja sidoksissa määrätietoisuuteen ja lopulta vakaaseen elämänhallintaan, sopi myös vuosikymmeniä jatkunut tiivis suhde äitiin. Siitä kertovat ne 1200 kirjettä, joita taiteilija muun muassa Pariisista lähetti Alexandra Edelfeltille.

Edelfeltin yhteydessä puhutaan myös "rajuista tunnetiloista", mutta Marina Catanin kertomus taiteilijan elämästä todistaa juuri itsensä hallinnasta ja varsin nuorena alkaneesta menestyksestä. Antwerpenin kautta Pariisiin opiskelemaan saapunut parikymppinen Albert omaksui varsin nopeasti paitsi ammattitaitoa myös kyvyn pysyä ajan mieltymyksissä mukana. 

Vaikka Pariisi mainitaankin taiteilijan opettajana (usein muuta ei mainitakaan), sitä edeltänyt lukuvuosi Antwerpenin taideakatemiassa taisi olla varsinainen uralle sysääjä. Elämäkertateoksessa mainitaan, että nuori taiteilija oli varsin valmis ammattiin saapuessaan huhtikuussa 1874 Pariisiin.

Monet 1800-luvun lopulla työskennelleet ja uransa aloittaneet suomalaiset kuvataiteilijat olivat osa sitä joukkoa, joka loi suomalaista kulttuuria ennen maan itsenäistymistä. Tasavallan 100-vuotisjuhlien yhteydessä olisikin odottanut enemmän huomiota näille sukupolville – ei vain taiteilijoille, vaan myös monille säveltäjille, esiintyville taiteilijoille ja kirjailijoille.

Catanin elämäkertateos ilmestyi Edelfeltin syntymän 150-vuotispäivän tienoilla. En pidä sitä elämäkertana sanan varsinaisessa merkityksessä, ainakin se vaatisin päivityksen ja täydentäviä näkökulmia ollakseen "elämän koko kuva". Käytetty perusmateriaali, taiteilijan kirjeet, kertoo kyllä paljon, mutta varsinkin hänen sijoittamisensa omaan ja myöhempään aikaan sekä tuotannon yleisempi arviointi odottaa tekijöitään.

Edelfeltin aloittaessa taideopintojaan ei naisilla ollut juuri pääsyä eurooppalaisiin alan oppilaitoksiin. Myös nuori Albert suhtautui varsin nuivasti naiskollegoihin, mutta nähtävästi asenteet pehmenivät vuosikymmenien myötä. Samaahan tapahtui yleisesti: viimeistään vuoteen 1900 tultaessa naisten mahdollisuudet kuvataiteen opiskeluun olivat merkittävästi kohentuneet.

Teoksen ansioihin kuuluu useiden kymmenten Edelfeltin teosten ja myös jonkin verran rinnakkaisversioiden esittely. Kuvaliitteet tukevat kerrottua, vaikka jotenkin oudosti valitut kuvat ja esittelyt eivät aina täydennä toisiaan.

Catanin teoksen on kustantanut julkitunnustettu yhtiö, Gummerus-konsernin Ajatus Kirjat, ja on pakko sanoa asiavirheistä ja oudosti kesken jääneestä käsikirjoituksesta. Jos kyseessä olisi omakustanne, huomiot voisi jättää tekemättä. Outoa on esimerkiksi se, että osa tekstistä on selvästi lainattu muista yhteyksistä, ehkä näyttelyluetteloista, sanonnat paljastavat niitä liimaillun yhteen.

Outoja ovat tällaisessa arvoteoksessa myös yhdyssanavirheet, svetisismit ja varsin monet painovirheet. Käytetty kieli eroaa niin, että tuntuu kuin varsinaisen tekstin ja liiteosan olisi kirjoittanut kaksi eri henkilöä. Joka kerta kun kirjoittaja mainitsee venäläisen nimen, hän tekee  virheen (esimerkiksi "Gatsina" on oikeasti Hatsina ja keisarillinen huvialus "Djersjavaja" oli oikeasti Deržava). Teksti olisi pitänyt luettaa asiantuntevalla kustannustoimittajalla.

Albert Edelfeltin taide kiinnostaa edelleen ja se myös käy kaupaksi. Hänen monet kansanomaiset aiheensa vaikuttavat 2100-luvulla arkaaisilta, ikivanhoilta, mutta juuri sellaisina ne tuntuvat olevan yhä meitä lähellä. Ne ovat myös kuvia, jotka osaltaan "loivat Suomea".

Marina Catani: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu. Albert Edelfeltin elämäkerta. Ajatus Kirjat 2004, 240 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 6.12.2017.



Nähtyä ja opittua soveltamassa

Vaikka Johan Vilhelm Snellman (1806–1881), myöhempi senaattori ja suuriruhtinaskunnan valtiovaraintoimituskunnan päällikkö eli tavallaan valtiovarainministeri, ajatteli ja kehitti kotimaansa hallintoa ja kulttuuria, monet ideoista kypsyivät jo ennen sitä kontakteissa eurooppalaisen, lähinnä saksalaisen kulttuurin kanssa.

Nuoren Snellmanin opiskellessa Turussa ja Helsingissä (minne yliopisto siirrettiin) tilanne vähän aikaisemmin suuriruhtinaskuntana Venäjään liitetyssä Suomessa oli monessa mielessä haastava, mutta myös mielenkiintoinen. Kehitettävää oli paljon. Samaan aikaan muualta Euroopasta kuului viestejä, jotka osaltaan antoivat impulsseja uusien ideoiden etsintään.

Konkreettisesti Snellman sai impulsseja muun muassa sen lukuvuoden aikana, jolloin hän oli jatko-opiskelijana Saksan lounaisosassa Tübingenissä. Tällöin hän paitsi valmisteli kahta filosofista pääteostaan (molemmat ilmestyivät noin vuosi matkan jälkeen, vuonna 1842).

Mainittuna vuonna ilmestyi myös hänen matkapäiväkirjansa. Tukholmassa ruotsiksi painettu teos sai odottaa virallista pääsyä Suomeen kauan: se julkaistiin kotimaassa ruotsiksi 1993 ja suomeksi 2001. Teoksessa avautuu asioita, jotka eivät kerro vain matkustelusta, vaan uusien asioiden oppimisesta.

Snellmania paljon tutkinut Eero Ojanen on paneutunut myös miehen Kuopion-kauden (1844–1846) paikallisjournalismiin. Ruotsiksi ilmestynyt, mutta myös suomenkielisen kulttuurin kannalta  merkittävä viikkolehti Saima ei pelkästään seurannut asioita vaan myös julkaisi ideoita maan kehittämiseksi. Kuopion asioiden seuraajana Snellmanissa yhdistyivät Ojasen mukaan ulkopuolisen tarkkailijan ja sisältä katsojan roolit hedelmällisellä tavalla.

Ojanen etsii Snellmanin paikallisjutuista filosofisten ideoiden käytännön sovellutusta. Koko Saiman hän pyrkii näkemään myös filosofisena toimintana, "filosofisena kokonaisteoksena". Tällöin hieman oudosti paetaan sitä, mikä kuitenkin on lehtityössä aina läsnä: työ ei synny vain tekijän ajatuksista, vaan hyvin ratkaisevia ovat esikuvat, vaikutteet ja muualta saatu aineisto.

Vaikka Snellman ei matkakirjassaan kerro lukemistaan saksalaisista lehdistä, olisi outoa jos hän ei Suomeen palattuaan ja Kuopioon muutettuaan olisi ollut niiden sisällöstä tietoinen. Hän on nimittäin seurannut asioita tarkkaan. Tämä käy ilmi siitä, miten hän kirjoittaa esimerkiksi matkustamisesta ja majoittumisesta, ruoista – ja myös nuorista naisista.

Matkakirja ei kerro vain Saksasta, vaan myös hieman Pohjois-Italiasta, missä kirjoittaja tutustui etupäässä taidemuseoihin. Hänen kuvauksensa Saksan ja Italian monien eri museoiden kokoelmista ovat niin hengästyttävän yksityiskohtaisia, että lukija pystyy hyvin kuvittelemaan miten hän kaiken näkemänsä koki. Mihin tuota pikkutarkkaa tietoa sitten tarvitaan, se on toinen juttu.

Toisin kuin Snellmanin matkakuvauksen suomenkielinen nimi antaa ymmärtää, 1840-luvulla rakennettiin jo rautateitä. Niistäkin kirjassa hieman kerrotaan, ja tässäkin asiassa kirjoittaja antaa lukijalle kokemukseen perustuvia ohjeita. Ainoa syy ostaa lippu ykkösluokkaan voi Snellmanin mukaan olla se, että näkee hyvin pukeutuneita ihmisiä. Kaikki muu, kaikki mielenkiintoinen, on koettavissa ns. tavallisen rahvaan vaunuissa.

Matkakirja avaa sitä, miten monet J. V. Snellmanin myöhemmin ajattelemat, lausumat ja tekemät asiat kehittyivät havaintojen ja kokemusten pohjalta. Saksasta tuleva filosofi löysi rakennuspuita ja pohdinta-apulantaa teoreettisille teoksilleen, mutta varmaan myös konkreettisia esikuvia niin paikallisjournalismille kuin suuriruhtinaskunnan käytännön hankkeille 1860-luvulla.

Johan Vilhelm Snellman: Saksan matka 1840–41. Suomalainen reportteri postivaunujen Euroopassa. Suomentanut ja johdannon kirjoittanut Heikki Eskelinen. Otava 2001, 346 s.
Alkuteos: Tyskland. Skildningar och omdömen från en resa 1840–1841 (Stockholm 1842).

Eero Ojanen: Henki ja sivistys – paikallisuuden näkökulma J. V. Snellmanin ajattelussa Saima-lehden 1844–1846 Kuopiota käsittelevän aineiston valossa. Snellman-instituutti, Kuopio 2016, 255 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 6.12.2017.