lauantai 28. helmikuuta 2015

Vapaan Sanan ja Työkansan Sanomien tekijöitä

Kun uutisissa kerrottiin helsinkiläisen Kotkankatu 9:n kiinteistön muuttamisesta pienasunnoiksi, läikähti joidenkin talossa työssä käyneiden rinnassa: kyseessähän on kolmen sodanjälkeisen vuosikymmenen ajan kansandemokraattista liikettä palvellut lehdistötalo. Muistoja syntyi lähinnä Kansan Uutisista (Tuula-Liina Varis, KU Viikkolehti 9.1.2015). Mutta talossa toimitettiin ja painettiin muitakin lehtiä. Melkeinpä nykypolvien muistin ulottumattomissa on aika, jolloin siellä tehtiin kahta päivälehteä, SKDL:n Vapaata Sanaa ja SKP:n Työkansan Sanomia.

Kotkankatu 9:llä on historiaa vasemmistolaisen julkaisutoiminnan tukikohtana jo ajalta ennen sotia. Tuula-Liina Variksen muistoja myötäillen voi toivoa, että kaikkien noiden vuosikymmenien tarinat kirjoitetaan joskus kansien väliin.

Itse keskityn Vapaan Sanan ja Työkansan Sanomien sekä kansandemokraattisten lehdistön uutistoimiston DLP:n toimittajista heihin, jotka Kotkankatu 9:n vuosinaan julkaisivat muutakin kuin lehtijuttuja. Blogissani pääsevät helmikuun aikana esille muutamat vuodesta 1944 aina 1950-luvun lopulle ilmestyneet teokset.

Ilmestyneiden teosten määrä ei ole suuri, mutta niiden sisällön kirjo on moni-ilmeinen. Tekijöistä ahkerimmat ovat lehtiinkin paljon kirjoitelleet Raoul Palmgren ja Jarno Pennanen. Kumpikin julkaisi tuona aikana viisi teosta. He samoin kuin Kaisu-Mirjami Rydberg (neljä teosta) aloittivat kirjoittamisen jo ennen sotia. DLP:n palveluksessa ollut Armas Äikiä aloitti julkaisutoimintansa maanpakolaisena Neuvostoliitossa vuonna 1941; vuoteen 1959 mennessä häneltä ilmestyi Suomessa kuusi teosta.

Lisäksi tästä kansandemokraattisesta toimittajajoukosta julkaisi noina vuosina Pentti Lahti kolme teosta. Vuonna 1952 Työkansan Sanomien toimittajaksi tullut Kerttu Murto (Kauniskangas) julkaisi vuonna 1950 kirjan Kemin lakosta (yhdessä Kullervo Kaukosen kanssa) sekä vuonna 1956 kirjan saman vuoden yleislakosta. Kuuden tekijän teoksia ilmestyi yhteensä 25, joista yhdeksän oli runoteoksia, seitsemän muuta kaunokirjallisuutta ja loput erilaisia tietokirjoja. Kolme kirjaa kertoi ulkomaista: Yhdysvalloista, Kiinasta ja Neuvostoliitosta.

Jos mukaan otettaisiin lehtien avustajat, kirjojen määrä kasvaisi huimasti. Esimerkiksi Elmer Diktonius avusti Työkansan Sanomia (1946–1949) ja Ny Tidiä ja Jörn Donner Ny Tidiä ja Vapaata Sanaa. Avustajina toimivat myös muun muassa Anja Vammelvuo, Elvi Sinervo ja Arvo Turtiainen. Työkansan Sanomissa vuosina 1945–1946 toimitussihteerinä ollut Aira Sinervo julkaisi useita teoksia 1950-luvulla (myös nimellä Aira Brink). Ny Tidin päätoimittaja Atos Wirtanen (1947–1953) oli tuottelias koko 1950-luvun ajan: teoksia syntyi silloin viisi, koko uran aikana yli 20.

Aikaisemmin olen käsitellyt kansandemokraattisten toimittajien julkaisuja Satakunnan Työn yhteydessä; Juho Mäkelä ja Aarre Palkki olivat sodanjälkeisiä esikoisrunoilijoita. Ehkä tulevaisuudessa voin täydentää kokonaisuutta muiden kansandemokraattisten lehtien toimittajien teosten esittelyillä.

Tuula-Liina Variksen kolumni Kotkankatu 9:stä.
Jarno Pennanen – peruskivi

torstai 26. helmikuuta 2015

Vapaan Sanan Palmgren

Sodanjälkeisten vuosien kansandemokraattisista journalisteista tuotteliain oli suhteellisen lyhyellä urallaan massiivisen työn tehnyt Raoul Palmgren (1912–1995). SKDL:n Vapaan Sanan kulttuuri- ja päätoimittajana hän kirjoitti kahdeksan vuoden aikana ainakin 2630 juttua arvosteluista pääkirjoituksiin, poleemisista artikkeleista pakinoihin. Lisäksi hän kirjoitti mm. aikakauslehti 40-lukuun.

Palmgrenin suhde kansandemokraattiseen lehdistöön katkesi vuoden 1952 lopulla dramaattisesti. Hän erosi sen jälkeen, kun oli arvostellut vanhoillisina pitämiään puoluevirkailijoita. Asiaan vaikutti myös monimutkainen järjestövyyhti, jonka seurauksena kaksi päivälehteä (Vapaan Sanan rinnalla SKP:n Työkansan Sanomat) kilpaili samoista lukijoista – molemmat lehdet olivat myös eri tavoin ajattelevien puoluevirkailijoiden silmälläpidon alaisena. Ristiriitoja oli lisäksi Vapaan Sanan ja kansandemokraattisten lehtien artikkeli- ja uutispalvelun DLP:n välillä.

Kiistat personoituivat Palmgrenin ja Armas Äikiän välille. Ne tulivat julkisiksi, kun Äikiä paheksui Työkansan Sanomissa Jean-Paul Sartren näytelmän Likaiset kädet esittämistä neuvostovastaisena. Palmgren arvosteli Äikiän vanhoillista työtyyliä ja näkemystä. Hän mainitsi Äikiän sekä nimeltä että pakinassaan "Sulo Häiriönä".

Palmgren kirjoitti mm. päivän politiikasta kotimaassa ja maailmalla, kulttuurin eri ilmiöistä ja maailmankatsomuksellisista asioista. Pelkästään pakinoista saisi moniosaisen teoksen. Pieni osa tästä kaikesta julkaistiin vuonna 1981 ilmestyneessä kokoelmassa. Jörn Donner kustansi 41 pakinan kokoelman jo vuonna 1953.

Palmgrenin vasemmistolaisuus sai kipinän jo lukioaikana, ja se kehittyi 30-luvun alkupuolelta alkaen Helsingin järjestö- ja kulttuuritoiminnassa. Hänen lukeneisuutensa veti vertoja ja jopa ylitti muiden vasemmistoälyköiden saavutukset (ehkä Jarno Pennasta lukuun ottamatta). Kirjoittajana Palmgren oli enemmän julistaja kuin pohtija, marxilaisena enemmän "ensiklopedisti" kuin teoreetikko. Nämä ominaisuudet erottivat hänet Jarno Pennasesta. Yhteistä heille oli tietty etäisyyden ottamisen tarve, jos lähistöllä hääri joku oppimestari selittämässä maailman olevan jotenkin "marxilaisesti valmis".

Eräs todiste siitä, että kirjoittaja piti marxilaisuutta enemmän kehittyvänä kuin valmiina oppina oli vuonna 1953 ilmestynyt kirjanen. Siinä luodaan historiallinen katsaus marxilaisiin kultuurinäkemyksiin ja korostetaan, että tarvitaan enemmän johtolankoja kuin valmiita kaavoja.

Toinen Palmgrenin artikkeleissaan jo 30-luvulta alkaen käsittelemä aihe oli suomalaisen kansallisen heräämisen ja työväenliikkeen heräämisen yhteisten taustojen ja linjojen pohdinta. Aihe jalostui teokseksi Suuri linja (1948). Kirjan ilmestymisen aikoihin oli harvinaista, että tällaisia "nationalistisia" teemoja pohdittiin. Esimerkiksi SKP:n piirissä kuunneltiin, miten Moskovassa torjuttiin kommunistisen liikkeen "kansallisia poikkeamia" – sanoista tekoihin ryhdyttiin, kun Jugoslavian politiikka ja puolue saivat julkisen tuomion. Myöhemmin on jopa tulkittu, että Palmgren oli artikkeleillaan jonkinlainen "esieurokommunisti".

Palmgren pohti myös kansandemokraattisen lehdistön tehtäviä. Syksyllä 1950 hän huomautti, että tyydyttääkseen lukijoiden tarpeita ja kilpaillakseen muiden kanssa SKDL:n ja SKP:n lehtien pitää pystyä kilpailemaan uutisista. Palmgren korosti tietojen paikkansapitävyyttä ja torjui "detaljivääristelyn", joka osuu vastustajien lähettämänä bumerangina omaan nilkkaan.

Suhteessa Neuvostoliittoon Palmgren oli samoilla linjoilla kuin lehdistöä ohjaamaan pyrkineet poliitikot, mm. J. K. Paasikivi ja Urho Kekkonen. Kuten oman aikansa kansandemokraattiset toimittajat ylipäätään hän ei etsinyt vikoja naapurista tai "kansandemokratian maista", niin kuin Neuvostoliiton ympärille syntynyttä ryhmittymää tuolloin nimitettiin. Hän jopa kehui korostetusti neuvostokulttuurin ainutlaatuisuutta.

Sodanjälkeisessä tilanteessa Neuvostoliitto oli puheenaiheena pyhä. Tämä näkyi Suomi-Neuvostoliitto-Seuran lehden päätoimittajan Otto Brusiinin esittäessä Neuvostoliiton matkan jälkeen varovaisen kriittisiä kommentteja. Hän hämmästeli sitä valtavaa voimaa, jolla propaganda muokkasi ihmisiä "hellittämättä kehdosta hautaan". Asiasta nousi kohu, ja yksi arvostelijoista oli Raoul Palmgren.

Palmgrenin suhde Neuvostoliittoon olisi tutkimisen arvoinen aihe. Hän ei osannut venäjää ainakaan hyvin, ja monet hänen juttujensa maininnat Neuvostoliitosta ovat jotenkin "päälleliimattuja", ikään kuin toisilta opittuja.

Pohdinnan aihe olisi Palmgrenin toimittajan työ ylipäätään. Sitä on tutkittu, mutta varsin suppeista näkökulmista. Vapaan Sanan aika syksystä 1944 vuoden 1952 lopulle on aarrearkku, jonka äärellä kannattaisi kääriä hihat.

Raoul Palmgren: Suuri linja. Arwidssonista vallankumouksellisiin sosialisteihin. Kansallisia tutkielmia. Toinen painos [jossa kirjoittajan Jälkisana], Kansankulttuuri 1976, 215 s. 1. painos 1948.
Hapan: Hapanta. Jörn Donner 1953, 158 s.
Raoul Palmgren: Marxilaisen estetiikan kaksitasoisuus. Arenan poleeminen julkaisusarja nro 1, 1953, 32 s.
Raoul Palmgren: Tekstejä Vapaan Sanan vuosikymmeneltä. Love Kirjat 1981, 317 s. [Johdantoteksti Palmgrenin, mitä ei mainita kirjassa].

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 26.2.2015.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Runoilija, novellisti, toimittaja

Pentti Lahti (1913–1955) kuuluu niihin 1940-luvun kirjailijoihin, joista saatava julkinen tieto on varsin vähäinen. Himangalla syntynyt Lahti tuli julkisuuteen Kiilan nuorten runoilijoiden antologiassa 26-vuotiaana talvisodan alla, ja hänen esikoisensa,  novellikokoelma, jäi seuraavan sodan vuoksi vähälle huomiolle.

Yhtä lailla kuin Lahti kuuluu 1940-luvun kirjailijoihin hän kuului myös siihen nuorten joukkoon, joka alkoi tehdä kansandemokraattisia lehtiä heti sodan päätyttyä. Lahti oli Työkansan Sanomien kulttuuritoimittajana ja pilalehti Siilin toimittajana.

Osa Lahden tuotannosta on kantaa ottavaa ajanrunoutta; syksyllä 1944 ilmestynyt lausuttavien runojen kokoelma Ihmiselle oli juuri tällaista. Kiinnostuksesta julkisesti esitettävään tekstiin kertovat myös huvinäytelmä Eläköön kessu (1945) sekä eräät kahden kokoelman runoista.

Vuodesta 1939 vuoteen 1952 Lahti oli mukana ainakin kahdessa antologiassa, julkaisi kahdeksan eri teosta ja käänsi kaksi ruotsalaisen Ivar Lo-Johanssonin romaania.

Runokokoelmissa Karhutanssi ja Junttalaulut Lahti osoitti, että hän oli avoin eri suuntiin. Luonnonidyllit ovat raikkaita, mutta kokoelman aloittaminen niillä hämää lukijaa. Karhutanssin painavimmat rivit tulevat vasta välirauhan ja jatkosodan aikana kirjoitettujen runojen myötä, ja teoksen loppua kohti kannanotot lisääntyvät ja saavat painoa. Näissä runoissa Lahti kuitenkin antaa enemmän anteeksi kuin syyttää. Hän ei tahdo kirota, vaikka maailma näyttää menneen päästään sekaisin. Hänen kannanottonsa ovat aitoja, ne eivät perustu mihinkään sabluunaan.

Monet Lahden runoista ovat turhaan unohduksiin jääneitä rakkaudentunnustuksia. Sellainen on esimerkiksi Kaupunki (Helsinki) ja Antti Varjo (sotilas). Sota teki mitä teki, Lahden kohdalla se selvästikin pakotti ajattelemaan ja sanomaan tarkemmin.

Vuotta myöhemmin kirjoittaja jakaa ajatuksiaan säästeliäämmin, ikään kuin hyppysellisiä kerrallaan. Kaikki Junttalaulujen kokeilut eivät tunnu kovin luontevilta. Jotkut lyhyistä runoista ovat tokaisuja, jotka sopisivat lavalta esitettäviksi eli kokeiltaviksi stand upin ihmeellisessä maailmassa.

Peräti 19 kertomuksen kokoelma Joki virtaa halki maiseman on aiheiltaan sekin hyvin moninainen. Järjestys ei ole loppuun saakka mietitty. Toimittajan työlle ominainen kiire näkyy kertomuksissa; jotkut niistä ovat jääneet viimeistelemättä.

Joidenkin kertomusten aiheet ja tapa tarjota jännitystä pitävät ne kuitenkin hyvin elossa. Esimerkiksi Välikohtaus joen rannalla tuo mieleen jotkut Alpo Ruuthin myöhemmin kirjoittamat novellit. Lapsikuvauksista yksi, Pekka, Tauno ja Karstulan poika nousee yli muiden. Varsin monissa kertomuksissa kuvataan työläisten arkielämää ja työntekoa. Lukija vakuuttuu, että kirjoittaja tuntee ihmisensä ja aiheensa eikä liimaile etikettejä kuten joskus on nähty tehtävän.

Ajalle tyypillisesti Lahti pohtii myös kirjoittamista ja taiteen tekemistä. Toisin kuin Armas Äikiä, jolle tärkeää oli tendenssin seuraaminen, Lahti tarjoaa vuoropuhelun  rumuuden ja kauneuden merkityksestä (Kaksi kirjailijaa keskustelee vakavasti). Runoilija Lehvä ja proosakirjailija Kirves keskustelevat siitä, pitääkö kiinnittää huomiota kauneuteen kauniita sanoja ja sanontoja käyttämällä, vai kuvataanko asioita sellaisina kuin ne oikeasti ovat – siis tarvittaessa rumina. Ongelma jää tässä ratkaisematta ja lukija ihmettelee, miksi nuo kaksi kuviteltua miestä oikeastaan tapasikaan toisensa.

Pentti Lahti oli (toimittajan työn ohella) sekä runoilija että proosakirjailija. Ehkä hän huomasi, että tuollaiset keskustelut jäävät kesken, koska kukaan ei edes odota niissä päädyttävän johonkin tulokseen.

Pentti Lahti: Karhutanssi. Kansankulttuuri 1945, 85 s.
Pentti Lahti: Junttalaulut. Kansankulttuuri 1946, 87 s.
Pentti Lahti: Joki virtaa halki maiseman. Kertomuksia. Kansankulttuuri 1946, 165 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 22.2.2015.


Karhutanssin kansi on Tapio Tapiovaaran taidetta.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Kylmän sodan kynnöksillä

Sodilla on syynsä ja seurauksensa. Valtioiden ja niiden liittoutumien valtataisteluilla on julki lausuttuja ja piilotettuja piirteitä. Toinen maailmansota ja sitä varsin pian seurannut ns. kylmä sota ovat tästä hyviä, yhä vielä meihin vaikuttavia esimerkkejä.

Mutta onko Suomen kommunistipuolueen propagandatyöntekijän aiheeseen liittyvillä, 1940- ja 1950-luvuilla laatimilla selityksillä merkitystä yrittäessämme ymmärtää tuota vanhempiemme ja isovanhempiemme kokemaa tuhon aikaa, henkistäkin myllerrystä? Selittääkö tuon ajan propaganda yhtään mitään?

Armas Äikiä (19041965) aloitti toimittajan uransa 1920-luvulla Helsingissä SKP:n tukemissa lehdissä. Hän sai poliittisesta toiminnasta kaksi vankeustuomiota, joista jälkimmäisen kärsittyään hän muutti 1935 Neuvostoliittoon. Siellä hän jatkoi aluksi puolue- ja myöhemmin kirjallista työtä. Neuvostoliiton kansalaisena hän palasi Suomeen 1947 ja työskenteli sen jälkeen muun muassa kansandemokraattisen lehdistön uutistoimiston palveluksessa.

Kirjoittajan henkilöä koskevat tiedot, myös se että hän oli joulukuussa 1939 ns. Terijoen hallituksen ministeri, selittävät hänen uskollisuutensa "neuvosto-ortodoksiselle" näkemykselle asioista. Vuosina 1948 ja 1959 ilmestyneissä pamfletinomaisissa kirjoissaan hän esiintyykin innokkaasti kylmän sodan itäisen osapuolen puolestapuhujana.

"Kolmas tie" on tähdätty ennen kaikkea sosialidemokraatteja, lähinnä Suomen SDP:tta vastaan. Äikiän mukaan ei ole olemassa mitään mahdollisuutta luovia "demokraattisen leirin" ja imperialistisen leirin välissä. Kaikki yrityksetkin on tuomittu epäonnistumaan sekä historiallisista että päivänpoliittisista syistä. Siksi kirjan nimessä ovat lainausmerkit.

Keskittyminen lähinnä tällaiseen kritiikkiin alentaa "Kolmannen tien" arvoa tietolähteenä, mutta oman aikansa kuvana sekä tekijän hengenheimolaisten ajatusten paljastajana se kertoo paljon. Nykylukija kuitenkin ihmettelee sitä, mikä on ollut kirjan tarkoitus: jos se on ollut vain SDP:n mollaaminen, ase on alkeellinen.

Tämä ei tarkoita, että eikö SDP:n politiikassa ennen sotia ja niiden aikana olisi edelleenkin arvioitavaa. Vuonna 1948 puolue ei ollut tehnyt sellaisia itsearvioita, joihin se myöhemmin onnekseen päätyi. En kuitenkaan usko, että niiden pontimena oli vastustajien suunsoitto, vaan sisä- ja ulkopolitiikan realiteettien lisääntynyt ymmärrys monista eri syistä. Niistä vähäisin ei ollut halu  vaikuttaa maan asioihin.

Äikiä syyttää eurooppalaista sosialidemokratiaa suurista synneistä. Esimerkiksi Saksassa valittu linja johti hänen mukaansa Hitlerin valtaantuloon. Lienee tarpeetonta lisätä, että kommunististen puolueiden ratkaisuista ja teoista 1930-luvulla Äikiä ei esitä minkäänlaista kriittistä jälkikäteisarviota.

Vuonna 1959 ilmestynyt Tänään ja vuonna 1965 on ensimmäinen SKP:n ja SKDL:n piirissä julkaistu matka- ja tietokirja Neuvostoliitosta (sitä seurasivat Pentti Kirvesmiehen ja Juho Mäkelän teokset). Kerätessään aineistoa Äikiä teki matkoja muun muassa Volgan varrelle, Gruusiaan (Georgiaan), Viroon ja Moskovaan. Hänen aikaisempi yli 10 vuotta kestänyt oleskelunsa maassa on antanut pohjatietoa, mutta teksti keskittyy kirjoitusajankohtaan ja tulevaisuuden ennusteluihin.

Vaikka teoksen pääsisältö on Neuvostoliiton saavutusten esittely, taustalla soi myös kylmän sodan sävel. Maan tulevaisuutta, alkanutta ja vuonna 1965 päättyvää uutta seitsenvuotiskautta, esitellään jaksona jolloin saavutetaan monilla tuotannonaloilla Yhdysvallat ja aletaan jo ohittaakin sitä.

Kehityksen kerrotaan olevan huimaa. Työläisistä tulee keksijöitä, turruttava epä-älyllinen ja raskas raadanta vähenee (s. 18, 21, 23). Työstökonetehtaassa aiotaan siirtyä täydelliseen automatisointiin (s. 26). Vuonna 1960 työpäivä lyhenee 7-tuntiseksi ja vuonna 1964 aloitetaan siirtyminen 30- ja 35-tuntisiin työviikkoihin (s. 35, 48). Vuoteen 1970 mennessä maa saavuttaa tai ohittaa Yhdysvallat "kaikilla ratkaisevilla tuotannon aloilla" (s. 65, 75).

Neuvostoliiton ylivertaisuuden syynä Äikiä pitää ennen kaikkea suunnitelmallista johtamista ja kehittämistä. Tämän ansiosta asuntopula voidaan poistaa vuoteen 1965 mennessä, Suomessa sellainen ei ole mahdollista.

Kaikki Äikiän naapurimaasta kirjoittama ei ole tyhjänpäiväistä propagandaa, ei varsinkaan koska se antaa nytkin ajattelemisen aihetta. Mikä voima sai ihmiset uskomaan kaikkeen tuohon, vaikka vuosi vuodelta ja varsinkin vuoden 1965 jälkeen (jolloin Armas Äikiä kuoli) nuo kuvitelmat osoittautuivat utopistisiksi?

Lisäksi voi pohtia sitä, miten kulttuuri-ilmiöitäkin yksinkertaistetaan. Neuvostoliitosta ei Äikiän mukaan ole "varsinaista roskakirjallisuutta" eli sellaista, joka kertoo vain rakastamisesta ja rikoksista. Suomessa ja muissa porvarillisissa maissa tällainen kirjallisuus kuulemma hukuttaa alleen kaiken muun, "vaikka kaikki tunnustavat, että sillä ei ole kirjallista merkitystä" (s. 168).

Omituinen käsitys roskakirjallisuudesta. Eikö rakkaudella ja rikoksilla ole sijaa laatukirjallisuudessa? Jo vilkaisu klassiseen venäläiseen kirjallisuuteen asettaa määrittelyn omaan arvoonsa. Tähän voi lisätä: eikö niin porvarillisessa kuin neuvostoliittolaisessa yhteiskunnassa tehty 1950-luvullakin paljon rikoksia, joiden käsittely kuuluu kirjallisuudenkin tehtäviin?

Sekä "Kolmas tie" että Tänään ja vuonna 1965 asettaa vastakkain idän ja lännen, Moskovan johtaman maailman ja länsimaailman  (ennen kaikkea Yhdysvallat). Lukija löytää aineksia myös sen pohtimiseen, miksi ns. kylmä sota edelleen jatkuu. Nykyajankin propagandassa luodaan viholliskuvia, jotka eivät joiltakin osin ole kovin kaukana Äikiän myötäilemistä. Moskova ja lännen imperialistit (joita nimitellään jopa fasisteiksi) ovat edelleen joidenkin mielestä ne navat, joiden ympärillä tunteiden ja ajatusten pitää pyöriä. Äikiän teosten kriittinen lukeminen antaa tälle pyörimiselle hieman vastaliikettä.

Armas Äikiä: "Kolmas tie". Kansankulttuuri 1948, 203 s.
Armas Äikiä: Tänään ja vuonna 1965. Kansankulttuuri 1959, 228 s.
Kirjoitus on julkaistu ensi kerran tällä palstalla 18.2.2015.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Läntisillä ja itäisillä mailla

Toimittaja, kansanedustaja ja monessa muussakin mukana ollut Kaisu-Mirjami Rydberg (s. Riippa, 1905–1959) kertoi himoinneensa pitkään matkustamisesta kolmeen suureen maahan, joiden hän uskoi vaikuttavan merkittävästi ihmiskunnan kehitykseen. Yhdysvalloista ja Kiinasta hän ehti tehdä teokset jälkipolville. Neuvostoliitossakin hän kävi, kirja jäi tekemättä.

Sosialidemokraattina poliittisen toimintansa aloittanut ja kansandemokraattina (myös SKP:n jäsenenä) sen päättänyt Rydberg oli tuottelias kirjoittaja monissa eri julkaisuissa. Välittömästi sodan jälkeen hänen foorumeitaan olivat lähinnä SKDL:n Vapaa Sana sekä Suomi-Neuvostoliitto-seuran lehti. Vapaassa Sanassa hän edelsi pakinoitsijana Raoul Palmgrenia, ja hän toimi myös lehden toimitussihteerinä.

Kahden kuukauden matka Yhdysvaltoihin vuodenvaihteessa 1945–1946 antoi Rydbergille mahdollisuuden koota kokemuksia monenlaisista amerikkalaisista ja monenlaisesta Amerikasta. Hän muistutti lukijaa Ilja Erenburgin varoituksesta: Yhdysvalloista kirjoittaminen ei ole helppo tehtävä. Maata on helppo ylistää, siitä on myös helppo kirjoittaa satiiria. Vaikeinta on sitä ymmärtää.

Rydberg ratkaisi tehtävänsä sen laajuuden huomioon ottaen hyvin. Hän yhdistää havaintojaan, tekemiään haastatteluja ja eri lähteistä koottuja tietoja tavalla, joka yhä vielä auttaa tajuamaan, että ei ole mitään "yhtä" tai "yleistä" amerikkalaisuutta. On monenkirjava matto, paikoin mauttoman värikäs, paikoin yllättävän tyylikäs. Kudelma on epätasainen ja tarjoaa monia yllätyksiä.

Miten maata hallitaan ja miten hallinto on syntynyt? Näihinkin kysymyksiin saadaan Rydbergin etsimien tietojen avulla vastauksia. Kirjassa on myös perusteellista tietoa ammattiyhdistysliikkeestä, joka eurooppalaisesta näkökulmasta on varsin originelli. Kaikkeen on selityksensä: yksi tekijä on maahanmuuttajien kaikilta ilmansuunnilta tuomat perinteet.

Katselin Amerikkaa tarjoaa paljon lukuja, jotka kuvaavat tilannetta 70 vuotta sitten. Mutta kuvaukset henkilöistä alkaen amerikansuomalaisista ja päätyen eri ammattien edustajiin ja melkeinpä kylähullun oloiseen "Suomen ystävään" ovat edelleen paljastavia kurkistuksia amerikkalaiseen yhteiskuntaan.

Kiinan suhteen Rydbergillä oli huonompi onni. Tutustumismatka tapahtui suunnilleen saman mittaisena vuonna 1957, mutta kirjoitustyö keskeytyi tekijän vakavaan sairauteen. Katselin Kiinaa ilmestyi muutama kuukausi Rydbergin kuoleman jälkeen. Kuten Hertta Kuusinen esipuheessa sanoo, teos on torso, mutta sellaisenakin kokonaisuus: kaikki on tekijän omin käsin tehty.

Erona Amerikka-kirjalle mukana on vähemmän omia havaintoja ja varsinkin haastatteluja. Kiinan olot, kieliongelmat (englannin kielen tulkki toki oli apuna) ja kulttuurierot johtivat siihen, että tekijän haaviin jäi enemmän muiden jo havainnoimaa. Tekijällä, kuten kaikilla Suomessa, oli myös Amerikkaan verrattuna vähemmän perustietoa tästä idän jättiläisestä.

Teoksessa havaitsee myös lähdesokeutta. Esimerkiksi puhemies Maon elämää käsitellään vain lainaamalla lähes 15 sivun verran yhtä ainoaa teosta (Edgar Snow 1937). Oikeastaan vasta sivulta 197 alkaen löytää kirjoittajan omia havaintoja, ja vasta aivan lopussa käsiteltäessä naisten oikeuksia päästään sisään nykylukijaa todella kiinnostaviin seikkoihin.

Jotkut yksityiskohdat hämmentävät koska tiedämme sellaista, mitä kirjoittaja ei voinut 1950-luvulla aavistaa. Tiedämme ns. kulttuurivallankumouksesta ja vainoista, myöhemmästä poliittisesta ja taloudellisesta kehityksestä – sekä siitä, että vuosina 1954–1955 Maon ymmärtäjiin lukeutunut Dalai-lama lähti maasta traagisten tapahtumien yhteydessä. Ne olivat jo alkaneet kirjan mennessä painoon, itse asiassa jo Rydbergin ollessa Kiinassa, ja Hertta Kuusinen onkin tehnyt aiheesta yhden hätäisen alaviitteen.

Puutteistaan huolimatta Katselin Kiinaa on yksi aihepiirinsä suomenkielisistä perusteoksista. Sodanjälkeinen Kiina-kirjallisuus lähti kuitenkin laiskemmin ja toisella tavalla käyntiin kuin mitä tapahtui esimerkiksi Ruotsissa. Ilman käännöksiä Jan Myrdalin ja Cecilia ja Sven Lindqvistin teoksista olisimme jääneet paljosta vaille. Toki suomalainenkin kiinnostus kasvoi kirjoiksi Pertti Niemisen ja myöhemmin muun muassa Linda Jakobsonin ja Pekka Mykkäsen avulla.

Kummassakin teoksessa on valokuvakuvitus, joka täydentää kerrottua monipuolisesti.

Kaisu-Mirjami Rydberg: Katselin Amerikkaa. Tammi 1946, 303 s.
Kaisu-Mirjami Rydberg: Katselin Kiinaa. Kansankulttuuri 1959, 320 s.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 17.2.2015.

Luonnon lumoissa, uteliaana yhteiskunnassa

Kun uudet sanomalehdet ryhtyivät kilpailemaan lukijoista ja paikasta pääkaupungin varsin hyvin toimitettujen lehtien rinnalla, tarvittiin monenlaisia sanantaitajia. Osalla toimituksiin palkatuista ei juuri ollut kokemusta, mutta oli toki ammattitaitoakin.

Yksi jo 1930-luvulla toimittajan työssä harjaantuneista SKDL:n pää-äänenkannattajan Vapaan Sanan tekijöistä oli Kaisu-Mirjami Rydberg (s. Riippa, 1905–1959). Suomen Sosialidemokraatissa hän oli vuodesta 1933 alkaen muun muassa lasten osaston toimittaja Mirja-täti, ja tullessaan sodan jälkeen Vapaan Sanan toimitussihteeriksi hänestä tuli myös lehden pakinoitsija Utelias.

Kirjailijana Rydberg tuli julkisuuteen toisella nimellä. Karin Almin runokokoelma Alkukallio ilmestyi alkuvuonna 1946. Jo teoksen rakenne viestittää ajatusta, että ihminen lähtee ainutlaatuiselle matkalleen luonnosta, mutta monien ja monimutkaisten kokemusten kautta hän päätyy pohtimaan ristiriitojen, sotien ja kriisien olemusta, siis ihmisyhteisöjen ongelmia.

Ihminen rakentaa ainakin tietoisuudessaan jotakin omaa luonnon päälle. Juuri päättyneen maailmansodan seurauksena pohdinnat ihmisen tehtävistä tuntuvat hyvinkin raastavilta. On muistettava, että Rydberg oli yksi vuonna 1941 vankilaan suljetuista kansanedustajista, tämäkin kokemus jätti jälkensä.

Rydbergin runoesikoinen oli monien mielestä lupaava ja tekijältä odotettiin jatkoa; sitä ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt.

Sen sijaan julkaistiin Uteliaan pakinoita. Niitä on vuonna 1952 ilmestyneessä kokoelmassa 18. Ne ovat kuviteltua totta eräästä perin suomalaisesta paikkakunnasta erilaisine "tyypillisine" asukkaineen. Kirjoittaja vie lukijan niin historian vaiheisiin kuin maalaispitäjän väen pyrkimyksiin. Nykylukija ihmettelee ajatuskulkuja joissakin kohdin, mutta teksti onkin syntynyt päivän tarpeisiin ajankohtana, jolloin tehtiin tiliä edeltävien vuosikymmenien politiikasta. Ajankuvana pakinat viehättävät, ja niiden kielessäkin on paikoin leppeää ironiaa.

Toki esimerkiksi vuoden 1918 kostoväkivallasta ja 1930-luvun työväentalojen pakkosulkemisista pitää kertoa myös nykyisille ja tuleville sukupolville. Kaikki ei sovi yhteen sen kanssa, mitä nyt tiedämme. On epäuskottavaa, että sota-aikana Suomen maaseudulla työssä olleet inkeriläistytöt ("sotaorjat") olisivat kehuneet Neuvostoliiton 1930-luvun kolhooseja.

Menneistä ajoista Utelias puhuu ajalle tyypilliseen kansandemokraattiseen tapaan osoitellen ns. sotasyyllisiä. Heitä olikin, mutta varsinaiset tekijät toimivat hallitustasolla eivätkä maalaispitäjissä.

Mutta mitä jäi julkaisematta? Hertta Kuusinen kirjoitti Rydbergin kuoleman jälkeen, että tämän monet "yhteiskunnallisesti ja taiteellisesti arvokkaat" kirjalliset tuotteet ovat arkistojen aarteena, "mistä ne kannattaisi poimia ja julkaista hänen runoutensa sekä proosansa ystävien iloksi".

Karin Alm: Alkukallio. Runoja. Tammi 1946, 109 s.
Utelias: Kuussa. Pakinaa Kuun (Pelakuun) menneisyydestä ja nykyisyydestä. Kansankulttuuri 1952, 103 s.
Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 17.2.2015.