torstai 29. lokakuuta 2015

Venäläistä ja venäjänkielistä


Suomesta löytyy Venäjä-asiantuntemusta. Tätä on totuttu korostamaan, vaikka kaikissa tilanteissa ei huomaa, että tätä tuntemusta käytettäisiin hyväksi, että sillä olisi kysyntää.

Kieliraja, kulttuuriraja ja kaikki mikä ikinä himmentää ymmärrystä itäslaavien ja itämerensuomalaisten välillä, se laskee sumuesirippuja myös kirjallisuuden ja muun kulttuurin lehtoihin Luulemme tietävämme, missä tilassa Venäjän kirjallisuus on – ja kuvittelemme, että löydämme kyllä omat ylipappimme ja papittaremme selittämään meille, mitä Venäjällä tapahtuu.
 

Tällaista tuli mieleen Helsingin kirjamessujen yritettyä valaista venäläisen kirjallisuuden todellisuutta. Moni venäjänkielinen kirjailija saapuikin paikalle. Kiinnostuneilla oli mahdollisuus paitsi kuulla ennalta valmistettua myös keskustella vieraiden kanssa.
 

Silti julkisuutemme jahtaa Venäjästä sellaista yhtä ja oikeaa ymmärrystä, jota ei kerta kaikkiaan voi olla olemassa. Naapuri on ollut, on ja tulee olemaan niin moni-ilmeinen ja monimutkainen, että helppojen selitysten metsästäjät voisivat keskittyä vaikkapa Liechtensteinin kirjallisuuden tutkimiseen. "Putinisti vai antiputinisti?", siinä yksi oiva esimerkki amatöörimäisestä luokittelusta.
 

Rehellisyyden nimissä tulisi tunnustaa sekin, että kirjallisuuden venäläisyys ei löydy ensisijaisesti suomalaisten omista Venäjä-kuvista ja selityksistä, vaikka ne kuinka mielenkiintoisia olisivatkin. Näitä tutkimuksia tulee tietenkin jatkaa pitäen mielessä muun muassa seuraava kiperä kysymys: onko viime vuosikymmeninä suomennettu tarpeeksi sellaista, joka valottaa  todellisuuden eri puolia?

Kirjamessujen erikoisin puheenaihe käytävillä oli se, että tämän vuoden Nobel-palkittavaa, merkittävää venäjänkielistä kirjailijaa ei siellä kukaan esitellyt. Svetlana Aleksijevitšilla ei ole suomalaista kustantajaa. Miksi ei?
 

Neuvosto- ja perestroika-aikojen jälkeen Venäjän kirjallisuudessa on tapahtunut asioita, jotka ovat tuttuja kaikkialla markkinataloudessa. Mediakohu, markkinointi ja myynti vaikuttavat. Kustantajien on joskus pakko julkaista hyväkin teos 500 – 3 000 kappaleen painoksena. Tämä 143 miljoonan asukkaan maassa, jonka ulkopuolellakin on venäjänkielistä lukijakuntaa! Mutta on myös kaupallisia menestyksiä. Kirjallisuuden historiasta tiedetään, että joskus ne eivät ole uusien sukupolvien suosiossa.
 

Hyvä esimerkki kirjallisen kulttuurin tilasta on hengittävä, mutta toimintaedellytyksiltään kuihtunut kuukausilehti Oktjabr. Sen huipussaan noin 380 000 kappaleen levikistä on jäljellä kolme tuhatta! Siitä huolimatta ideoita riittää. Niitä esiteltiin kirjamessuilla muun muassa lehden syyskuun numeron avulla. Sen 192 sivulla on vain Viron, Latvia ja Liettuan kirjailijoiden tekstejä (ennen kaikkea käännettynä). Rajoja ei ole suljettu. Jotakin vastaavaa tulisi saada aikaan myös Suomen ja Venäjän välillä.
 

Talous tuo paineita. Esimerkiksi Oktjabr pystyy maksamaan vain symbolisia palkkioita eikä sen vuotuinen kirjallisuuspalkinto sisällä rahakirjekuorta. Toisaalla päättäjät syytävät rahaa sopivaksi katsomalleen julkaisutoiminnalle. Tämän ilmiön edessä kirjailija voi olla vain nöyrä, mutta rohkea: tehdä työtään omantuntonsa mukaan ja toivoa, että aika kuurnii akanat jyvistä.
 

Venäjän kustantamoista oli kirjamessuilla vain yliopistojen rinki ja sen siivellä yksi pietarilaisyritys, mielenkiintoista tietokirjallisuutta julkaiseva Lik (Информационно-издательского агентства "ЛИК"). Suomen venäjänkielinen väestö ja muut syyt eivät pystyneet houkuttelemaan paikalle useampia tekijöitä.
 

Palataanpa venäjänkieliseen kirjallisuuteen. Sitä voidaan kirjoittaa ja julkaista missä tahansa. Baltian maat on tästä yksi esimerkki. Mutta mikä on venäjänkielisen kirjallisuuden tilanne esimerkiksi Ukrainassa, Kazakstanissa ja Israelissa? Valko-Venäjästä tiedämme enemmän. Nyt myös Svetlana Aleksijevitš tullee uudelleen tutuksi Nobel-palkinnan myötä. Palkitseminen voi herättää uutta kiinnostusta muuhunkin venäjänkieliseen kirjallisuuteen.
 

Mihin vielä joudummekaan, kun jo Suomen Akatemian erikoistutkijakin uudelleen keksimänsä pyörän ääressä loihe lausumaan seuraavaa:
"– Aiemmin on puhuttu venäläisestä kirjallisuudesta, nyt ehkä pitäisi käyttää termiä venäjänkielinen kirjallisuus." (Sanna Turoma, Yleisradio 8.10.2015)
 

Lokakuussa 2015 kirjablogini sisältää vain yhden ja yhtä kirjailijaa koskevan kirjoituksen. Toivottavasti voin palata Aleksijevitšin tuotantoon uudelleen, myös uusien suomennosten myötä.
 

Kirjoituksen tiedot ovat päivältä 24.10.2015.


Taas Nobel-yllätys suomalaisille


Suomalainen media on joutunut monta kertaa erikoiseen tilanteeseen päivänä, jolloin Ruotsin akatemia julkistaa Nobel-palkittavan kirjailijan nimen. Vähät suomennokset kaivetaan pikavauhtia esiin ja internetistä löytyvää hyödynnetään eri tavoin.

Uutinen onkin se, kuka palkinnon saa eikä se, mitä hän on kirjoittanut. Venäjänkielisen, valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitšin kohdalla tilanne oli lokakuun 8. päivänä vuonna 2015 vielä traagisempi. Kauan sitten julkaistun kahden teoksen sisältö ei tuntunut merkitsevän juuri mitään, kun toimittajat spekuloivat omilla kuvitelmillaan.
 

Lainaan Yleisradion uutista tuolta päivältä: "Ylen kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak osasivat mainita valkovenäläisen ja ukrainalaissyntyisen Svetlana Aleksijevitšin nimen vuoden kirja-nobelistia arvuutellessaan, vaikka eivät pitäneet valintaa todennäköisenä. Akatemiatutkija Sanna Turoman mukaan on jokaisen itse ajateltavissa, oliko valinnan taustalla poliittisia motiiveja. – Svetlana Aleksijevitšin voittoon on vaikea uskoa, koska hän on juuri tällä hetkellä ehkä liian poliittisesti tulenarka valinta, Seppo Puttonen ja Nadja Novak kirjoittivat artikkelissaan aiemmin tällä viikolla."
 

Aleksijevitšin teosten merkitystä ajatellen ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Toimittajien olisi ennemmin pitänyt kysyä, miksi kiinnostuksemme venäjänkieliseen kirjallisuuteen on niin kiero, että nyt palkitun tekijän tuotantoa ei ole saatu laajemmin suomeksi.
 

Jotakin kummallista on siinäkin, miten unohdettu Aleksijevitšin Tšernobyl-kirja on. Unohdus on outo ajatellen teoksen sisältöä, sanomaa. Paljastaako se myös, että olemme unohtamassa vuonna 1986 tapahtuneen ydinvoimalaonnettomuuden? Uudet uutiset jyräävät pimentoon asioita, jotka kuitenkin yhä ja vielä vuosia, vuosisatoja tästä eteenpäin vaikuttavat Euroopan sydämessä.
 

Monet kirjailijat penkovat kaukaisempaa tai läheisempää menneisyyttä selvittääkseen, mikä on totuus. Toiset taas rakentavat "universaalia todellisuutta" tässä ja nyt tai luovat omia maailmojaan löytääkseen niistä totuuden. Näistä menetelmistä poikkeavasti Svetlana Aleksijevitš ei ensisijaisesti kerro mitä hetki sitten tapahtui, ei varsinaisesti siitäkään, mitä oli olemassa 10, 30 tai 70 vuotta sitten. Hän keskittyy pääasiassa siihen, miten tapahtunut vaikuttaa ihmiseen juuri nyt ja tästä eteenpäin. Työnsä hän rakentaa faktoihin: ei niinkään tapahtumien kuin kokemusten totuuteen.
 

Totuus löytyy siis ihmisestä ja siitä, miten erilaiset onnettomuudet meitä muovaavat. Siitä on kyse oikeastaan kaikissa kirjailijan teoksissa, vaikka se ei ole ainoa teema. Ei ole tärkeää tietää, miten jokin tapahtuma sodassa eteni tai miten ja kuka väänsi jotakin nappulaa voimalassa; sellaisen vatvominen voi antaa jollekin niin sanottua sielunrauhaa, mutta se ei auta ihmistä ymmärtämään itseään.
 

Lännessä hymyillään helposti venäläisten puheelle maailmansodan sankariteoista. Viimeistään Aleksijevitšin jo vuonna 1985 ilmestynyt teos osoitti, että teemaa pitää lähestyä ihmisten kokemusten kautta. Jos vaikka kaikki eivät Venäjällä tee näin, se ei oikeuta meitä sulkemaan korvia siltä puheelta, jossa asioita lähestytään toisin.
 

Tulevaisuus jää tietenkin avoimeksi, vaikka varsinkin Tšernobyl-kirjan ääressä sitä on pakko ajatella. Tulevaisuuden ratkaisevat osaltaan kertomuksen lukijat. Eivät toki vain he, vaan myös se väki, joka joko tekee mahdolliseksi lukemisen tai estää meistä tietämästä, mitä ihmiset ovat kokeneet. Jälkimmäiseen joukkoon kuuluvat ne kustantajat, jotka eivät ole ottaneet Aleksijevitšia kirjailijakseen.
 

Ydinvoimalaonnettomuuden seurauksia eri kokemusten kautta paljastava teos ei tarjoa ratkaisuja, vaan se kysyy. Nuo kysymykset eivät vanhene. Ne lähtevät ennen kaikkea ihmisen heikkoudesta ja alttiudesta sortua. Samalla käsittämättömällä tavalla paljastuu, miten henkisesti ja ruumiillisesti rampa voi pyrkiä eteenpäin, jopa rakastaa. Kertomus on niin vahvassa liemessä, että lukija ei pysty väittämään vastaan.
 

Yhteiskunnallistakin analyysiä sivutaan, vaikka sellaisesta puhuu oikeastaan vain Valko-Venäjän ydinenergiainstituutin entinen johtaja. Protestia huutaa esiin se, miten monet uhrit syventyvät omaan itseensä tajutessaan, että vaihtoehtoja ei ole. Tapahtunutta ei voi taikoa pois.
 

Kysymyksiä herää myös koskien nykypäivän tilannetta Valko-Venäjän eteläosissa ja Ukrainan pohjoisosissa. Noin 20 prosenttia Valko-Venäjän maaperästä saastui vuonna 1986, ja tällä alueella asui noin kaksi miljoonaa ihmistä. Mikä on tilanne nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin? Tämä olisi tärkeämpää tietää kuin kirjallisuustoimittajien omatekoiset spekulaatiot. "Poliittisesti tulenarka" – sehän on itsestäänselvästi yhteiskunnallisen kirjailijan yksi ominaisuus. Tulenarkuus taas johtuu, usko tai älä, siitä mitä ihmisille on tapahtunut.
 

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja. Suom. Robert Kolomainen. Progress (Moskova) & SN-kirjat (Helsinki) [1988], 286 s. Alkuteos: У войны – не женское лицо.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous. Suom. Marja-Leena Jaakkola. Tammi 2000, 287 s. Alkuteos: Чернобыльская молитва. Хроника будущего (täydennetty lisäluvulla).

 

Kirjoitus on julkaistu ensi kerran tällä palstalla 29.10.2015.