maanantai 1. huhtikuuta 2013

Mahtimedia ja ihmeinternet

Tiedotusvälineet tiedotusvälineiden jutunaiheena on ilmiö, saa internetin aikakaudella aivan uutta sisältöä. Sosiaalinen media täydentää ja haastaa sitä, mikä aikaisemmin oli olemassa vain painettuna sanana sekä radion ja television lähettäminä, tiukasti standardisoituina ohjelmapaketteina.

Lyhyesti sanoen tiedonvälityksessä on tapahtunut viime vuosikymmenien aikana niin paljon, että mikään alan perusteoskaan ei voi olla kuin pintaraapaisu. Julkaistessani nyt arvioita muutamista teoksista tiedän tämän: itsekin pintaraapaisen. On olemassa mahtava ja suuri media ja on olemassa ihmeellinen internet kaikkine sovelluksineen. Sosiaalisen median monimuotoisuus rönsyää kuin koralliriutta, mutta kasvuvauhti on koralliin verrattuna miljoona- jos ei miljardikertainen.

Mediasta eli tiedotusvälineistä myös kirjoitetaan paljon. Itse olen kokenut asian niin, että televisio toi Suomeen uudenlaisen keskustelun siitä, miten yleisö kohtaa median ja media yleisönsä. Sanomalehdistön, radion ja elokuvan valtakaudella (Helsingin horisontista katsoen 1900–1950-luvuilla) keskustelua oli varsin vähän, Noina aikoina ilmestyneet alan oppi- ja tietokirjat olivat lähinnä johdatusta aiheeseen, ei sen penkomista. Poliittisesti uskaliaampi kausi koitti Yleisradiossa ei suinkaan sen ensimmäisen kommunistisen pääjohtajan (Hella Wuolijoki) vaan sen tv-kauden ensimmäisen (ja viimeisen?) radikaalin pääjohtajan (Eino S. Repo) aikana.

Revon kaudella Yleisradion palveluksessa olleet jotkut toimittajat ja muun ohella tutkimustyötä tehneet saivat aikaan paitsi ohjelmia myös keskustelua niistä. Senpä vuoksi julkaisen tässä huhtikuun 2013 kirjablogissani oman juttuni vuodelta 1971: Joan Harmsin, Max Randin ja Keijo Savolaisen raportti television sarjafilmeistä on hyvä esimerkki tuon ajan mediakritiikistä. Historiallista taustaa tässä antaa juttu aikakauslehdistöstä vuodelta 1973.

Nykymaailman menon keskellä kokenutkin konkari on hieman sormi suussa. Tämän havaitsin käydessäni läpi ns. perusoppikirjoja ja etsiessäni tietoa siitä, miten alaa opiskelemaan alkavat nuoret nykyisin saavat perustietonsa. Eivät he voi saada niitä alan kirjoista vaan melkeinpä äidinmaidosta. Internet ja sosiaalinen media on kasvattanut lähes jokaisen nykyisen 18-vuotiaan ei vain median sisällön käyttäjäksi vaan myös sisällön tuottajaksi.

Niinpä haaviini tarttui vähän sitä ja tätä. Kauko Kämäräinen on etsinyt tietoa laittamalla omat mielipiteensä peliin. Hannu Niemisen tiedän kokeneeksi tutkijaksi. Mutta lukiessani uudelleen Ignacio Ramonet´n vuosina 2001 ja 2011 suomennettuja teoksia aloin ihmetellä, miksi käytännön journalismin antama kokemus kulkee niin eri raiteilla mediatutkimuksen kanssa.

Tätäkin asiaa toivon lukijan pohtivan, kun matka näiden juttujen parissa on päättynyt. Kommentit ovat tervetulleita!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti