sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Hyvää sotilastyötä, mutta...

Jatkosodan aikana ja heti sen jälkeen palkittiin 191 sotilasta Mannerheim-ristillä, joka on Suomen tasavallan Vapaudenristin ritarikunnan erityiskunniamerkki. Se voitiin antaa asetuksen mukaan erinomaisen urheuden, erittäin tärkeiden taistelutulosten tai erityisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien vuoksi sotilasarvosta riippumatta.

Yksi merkin saajista oli kersantti, myöntöhetkellä ylikersantti Einar Schadewitz (1917–1981). Sukunimi on vanha savolainen (sotilas)nimi ja mies syntyisin Juvalta.

Miehen elämäkerta ilmestyi vuonna 2012. Sen tekijä sanoo heti aluksi, että kirja ei ole historiikki, vaan sen tarkoitus on "tehdä kunniaa yhdelle maamme tunnetuimmista sotasankareista".

Tunnetuimmista? Kirjan myötä tunnettuus tietenkin on kasvanut. Sotahistoria ei kohota häntä aivan noin suureen merkitykseen, ja kirjoittajan ylisanat ovat outoa puhetta ajatellen myös 190 muuta Mannerheim-ristin ritaria.

Elämäkerraksi kirjasta toki on, vaikka johtoajatus, kunnian tekeminen, on estänyt viileän harkinnan sekä kerronnan rakentelussa että lähteiden käytössä ja merkitsemisessä. Aloitetaan jälkimmäisistä. Vaikka kirjoittaja luettelee 25 tietoja antanutta henkilöä ja toistakymmentä kirjallista lähdettä, epäselväksi jää, mistä ovat peräisin kirjassa olevat Schadewitzin varsin monet repliikit. Lähdeluettelosta ei selviä, että häntä olisi koskaan haastateltu, tekijäkään ei ole voinut sitä tehdä. Lukijaa hämää sekin, että joissakin kohdin tekijä sekoittaa oman kerrontansa Schadewitzin kertomaan.

Julkaistuista Schadewitzin palkitsemisen perusteluista ilmenee, että vaikutuksen oli tehnyt miehen pelottomuus, rohkeus tiukoissakin tilanteissa, neuvokkuus ja myös ammattitaito aseiden käytössä. Hän oli kyvykäs joukkueenjohtaja. Perusteluissa mainitaan kyllä ansiot panssarivaunujen tuhoamisessa talvisodan aikana, mutta ne todetaan (mikä lienee erikoista virallisessa asiakirjassa?) "moniin kertomuksiin" perustuviksi.

"Kertomuksiin"? Vaikka elämäkerta pyrkii tiiviiseen objektiiviseen kuvaukseen, lukija ei voi välttyä vaikutelmalta, että näihin(kin) sotasaavutuksiin liittyy todellisten tekojen ohella puskaradioiden ja muun aikansa sosiaalisen median synnyttämää tarinaa. Tällä toteamuksella ei vähätellä aikaansaannoksia, mutta kylläkin heitetään kysymysmerkit kirjoittajan joidenkin johtopäätösten ja väitteiden ylle.

Kritiikki koskee myös tapaa tehdä yhdestä tapahtumasta keihäänkärki niin kirjan nimeksi kuin takakansitekstin ydinsanomaksi ja markkinointikeinoksi. Kirjan nimi tulee lausahduksesta, jolle ei ainakaan tässä kirjassa dokumentaatiota löydy. Wikipediaan asia on kirjattu seuraavasti:

"Summan Munasuon taistelussa helmikuussa 1940 Schadewitz hyppäsi vihollisen panssarivaunun tornin päälle yrittäen avata puukollaan torniluukkua. Luukku ei auennut, joten hän koputti luukkua käsikranaatilla saadakseen vihollisen avaamaan sen. Vihollinen raottikin luukkua jolloin Schadewitz heitti viritetyn käsikranaatin vaunun sisään. Tilanteen jälkeen Schadewitzilta kysyttiin mitä hän oli vaunun päällä huutanut. Schadewitz ei muistanut itsekään huutoaan, mutta sanoi kuitenkin kysyjälle: 'Ymmärsihän se savoa. Huusin sille, että avvoo iivana, tiällä kuolema kolokuttaa'."

Siis mies ei itsekään muistanut, mutta elämäkerran kirjoittaja sai tästä 72 vuotta myöhemmin, miestä tapaamatta, ydinajatuksen?

Ville Kaarnakari: Kuolema kolkuttaa. Mannerheim-ristin ritari Einar Schadewitz.
Gummerus 2012, 192 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.11.2014.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti