lauantai 31. toukokuuta 2014

Keisari Nero – mainettaan parempi?

Kesällä 2014 tulee kuluneeksi 1950 vuotta eräästä antiikin ajan suurimmasta katastrofista, Rooman valtakunnan pääkaupungin suurpalosta. Siitä puhuttaessa mainitaan aina myös palon aikainen keisari, katastrofin aiheuttajaksikin väitetty Nero (joka eli vuosina 37–68, koko nimi Nero Claudius Caesar Drusus Germanicus).

J. W. Fuchsin laatima Antiikin sanakirja (suomeksi Otava 1972) kertoo Nerosta lyhyesti sekä positiivista että negatiivista. Mutta keisarin mainetta uudelleen arvioinut suomalaistutkija Marianne Ojanaho tuo esiin aivan oikein, että pääasiallisesti Nerosta on puhuttu vain kielteistä.

Ojanahon haastava tehtävä on ollut arvioida kaikkien käytettävissä olevien alkuperäislähteiden avulla, mitä seikkoja Neron elämästä voidaan arvioida uudelleen tai ainakin nähdä uusin silmin. Ojanaho tarkastelee Neroa keisarina, taiteilijana, rakastajana ja murhaajana. Kaikista näistä asioista löytyy vanhoista lähteistä aineistoa.

Mutta tämä aineisto ei syntynyt suinkaan Neron elinaikana vaan hänen jälkeensä niin, että monien kirjoittajien kynää on ohjannut selvästi nähtävissä oleva tendenssi. Varsinkin kristinuskon tultua valtauskonnoksi Rooman valtakunnassa tämä kristittyjä vainonnut keisari pitikin kuvata hirmuhallitsijana.

Ojanahon tehtävä on ollut vaativa, ja osittain se törmää lähteiden yksipuolisuuteen ja niukkuuteen. Mutta teoksen varsinainen ansio ei olekaan uuden löytämisessä vaan sen näyttämisessä, miten lähteitä tulee lukea ja tulkita. Kyse on  lähdekriittisyyden ohella siitä, että lukija johdatetaan "Neron pään sisältä" tuon lähes 2000 vuoden takaisen maailman ilmiöihin. Olisipa tällainen johdatus ollut käytössä silloin, kun koulussa  opiskeltiin antiikin historiaa!

Selitetyksi tulee esimerkiksi se, mistä väkivaltaan turvautuminen johtui. Sehän oli osa jatkuvaa taistelua, mitä Rooman valtakunnan ylimystöpiirien kesken vallasta käytiin. Nero ei suinkaan keksinyt pyörää, vaan omienkin sukulaisten murhat ja karkotukset olivat olleet arkipäivää ainakin satoja vuosia ennen häntä. Valtion hallintorakenne perustui osaksi juuri taisteluun vallasta.

Myös seksuaaliset tavat ja kulttuurielämän ilmiöt tulevat esitellyiksi laajemmin kuin vain yksilön tai perheen näkökulmasta. Teoksen antia on sekin, että pääsemme hieman pintaa syvemmälle kurkistamaan siihen arkielämään, mitä Rooman valtakunnan ylimystöpiireissä elettiin. Tiedot keisarin kulttuuriharrastuksista paljastavat ajasta  asioita, joita ei yleensä tule ajatelleeksi.

Ojanahon tarkoituksena ei ole ollut puhdistaa Neron mainetta, mutta ihan oikeutetusti hän tukistaa 1900-luvun viihdeteollisuutta. Juuri Neron maine on antanut esimerkiksi elokuvantekijöille aiheen herkutella pahuudella tavalla, joka ei kirjallisten lähteiden perusteella ole aivan oikeudenmukainen.

Toisaalta: mehän emme tiedä, mitä joskus vuonna 3900 puhutaan esimerkiksi Hitleristä ja Stalinista. Onko yleinen käsitys heistä silloin se, että pahoja miehiähän nämä molemmat olivat, mutta toisaalta heidän puolustuksekseen sanotaan, että Hitler ei ollut ainoa 1900-luvun antisemitisti eikä Stalin ainoa tuon ajan kommunisti. Kuka tietää?

Marianne Ojanaho: Keisari Nero. Tyranni ja taiteilija. Atena 2009, 179 s.

Kirjoitus julkaistiin ensi kerran tällä palstalla 31.5.2014.    

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti