perjantai 1. helmikuuta 2013

Maaloufin uusin testamentti

Kun Amin Maaloufin uusin teos ilmestyi keväällä suomeksi, odotin että siitä nousisi suurempikin haloo. Siis jotakin sellaista, mitä muistan aikaan syntyneen vaikkapa Terho Pursiaisen Uusimmasta testamentista.

Mutta ei mitään vastaavaa, ei juuri hiiren hiiskausta suurempaa. Enää ei innostuta samalla tavalla. Selitän tätä sillä, että emme elä kirjan, vaan internetin (ja mm. Facebookin) aikakautta. Yksi kirja – ja mitä sitten? Sillähän ei voi edes pyyhkäistä takapuolta, vaikka se onkin tehty paperista. Olkoon siis hiljaisuudella ohitettu.

Mutta Maaloufin kirjaa ei kannata ohittaa. Hän pohtii sitä, mitä oikeastaan ovat nämä kriisit jotka ravistelevat maailmaamme yksi toisensa jälkeen. Hämmästyttävintä on, että vaikka kirjoittaja on libanonilainen joka on asunut 40 vuotta Ranskassa – siitä ei ole jäänyt mitään erityistä peukalonjälkeä hänen havaintoihinsa ja perusteluihinsa.

Vai onko tämä liikaa sanottu. Islamilaisesta tai yleensä muusta kulttuurista tuleva voi tehdä tästä ns. länsimaisesta elämänmenosta havaintoja, joihin me emme pysty. Siinä onkin Maaloufin sanojen voima ja vahvuus.

Vastaavasti oman kulttuurimme heikkous näkyy siinä, että tällaiset pohdinnat saavat niin vähän merkitystä.

Voivottelujen sijaan kannattaa pysähtyä siihen, mikä kirjoittajan mielestä on keskeistä. Maaloufilla on periaatteessa sama ajatus kuin esimerkiksi Ele Aleniuksella: miten saada eri kulttuureissa elävät ihmiset, ennen kaikkea vaikuttajat, ymmärtämään että maapallon tulevaisuus voi olla vain yhteinen?

Eräs oma johtopäätökseni on, että kyse ei ole kulttuurien erilaisuudesta vaan siitä, että emme ymmärrä yhteisiä etuja. Olipa viitekehys kristillinen, islamilainen tai mikä tahansa, päämääränä pitää olla yhteinen hyvä. Sen määritteleminen taas, yllätys ja uusi yllätys, ei ole niin vaikeaa, vaikka viitekehykset ovatkin erilaisia.

Suomessa ja Euroopassa tässä ja nyt ollaan kuitenkin keskusteluissa usein sivuraiteella. Täällä puhutaan paljon siitä, saako nainen peittää julkisella paikalla päänsä tai jopa suurimman osan kasvoistaan, ja siitä, miten muka yksikin (kuviteltu) minareetti aiheuttaa ongelmia. "Ukko huutaa pylvään päässä" jne. jne.

Maaloufin teoksen äärellä tällaiset epäolennaisuudet unohtuvat. Pitää ajatella kokonaisuuksia, kaikkien meidän ihmisten elämän edellytyksiä.

Amin Maalouf: Maailma järkkyy. Kun kulttuurimme uupuvat. WSOY 2011. 195 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti