Miljöö, teot, henkilöt... siis tapahtumapaikat, erilainen toiminta ja siihen osallistuvat... näiden tekijöiden solminta yhteen on kertomusta laativan työtä. Lukija puolestaan purkaa tuota kerrottua mielessään eri tavoin riippuen sekä tekstin ominaisuuksista ja käänteistä että tietenkin myös omista kokemuksistaan ja ennakkokäsityksistään.
Suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa olemme tottuneet siihen, että kertojan nimeämät henkilöt, joskus paikatkin, alkavat elää omaa elämäänsä. Hyvä esimerkki on se, miten muutamien Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan henkilöiden nimien mainitseminen herättää mielessämme heidän kirjassa kuvattuja luonteenpiirteitään (ja Edvin Laineen elokuvan ansiosta ovat eläviä myös ulkonäkökuvitelmat). Sama koskee Aleksis Kiven ja monen muun tuotantoa: kirjojen sankarit elävät osaksi nimiensä kautta. Maiju Lassila (Algoth Untola) valitsi joskus nimen selvästikin osaksi luonnekuvausta.
Edelliseen liittyen olen pohtinut sitä, miksi esimerkiksi kahden varsin paljon käännetyn venäläiskirjailijan käyttämät sekä henkilö- että paikannimet ovat saaneet niin "varovaisen" käsittelyn. Miksi kääntäjät eivät Nikolai Gogolin ja Anton Tšehovin tekstien äärellä joko tajua tai välitä siitä, minkä viestin kirjailija on halunnut kertoa valitsemalla juuri tietyt nimet.
Outoa on sekin, että eivät kaikki mainittujen kirjailijoiden tuotantoa analysoineet tutkijatkaan ole tähän puoleen kiinnittäneet huomiota. Esimerkiksi kun Ville Juhani Sutinen tutkailee aron merkitystä tapahtumien paikkana Tšehovin tuotannossa (Sivupolkuja, 2020), hän ei puutu henkilönimiin. Jos aro on yksi kertomuksen toimijoista, onko yhdentekevää, mitä nimiä siellä kulkeville henkilöille on annettu?
Joidenkin henkilöhahmojen sanotaan ”suorastaan kasvavan esiin aron autiudesta” (emt. s. 47). Heitä ovat Holodov ja Dymov; Kylmänen ja Savunen. Ei voi olettaa, että suomenkielinen lukija osaa venäjää ymmärtääkseen, että ei Anton Pavlovitš suinkaan heittänyt nimiä hatusta – siinä tapauksessa hän olisi nimennyt herrat ehkä Smirnoviksi ja Ivanoviksi.
Sekä Gogolin että Tšehovin henkilöiden nimet liittyvät usein heidän luonteisiinsa, tekemisiinsä tai laajemmin ottaen tapahtumien ja ympäristöjen luonteisiin. Gogol tarjoaa muutamissa yhteyksissä myös pohdinnan siitä, miten nimi ei ole syntynyt sattumalta vaan että se istuu henkilön ominaisuudeksi nimenantohetkestä maailman tappiin saakka.
Esimerkiksi Päällysviitan päähenkilön äidin pohdiskelu pojalle annettavasta nimestä on avoin vihje siitä, mikä merkitys nimellä on. Vladimir Nabokoville on hänen Gogol-kirjassaan antanut Reviisorin nuoren miehen sukunimi Hlestakov aiheen pohdiskeluun (jota lukija kernaasti omassa mielessään jatkaa...) siitä, mitä mielikuvia nimi venäjänkielisessä ympäristössä herättää. Kepeys, uhkarohkeus, liukaskielisyys, tomppelimainen kerskailu, Nabokov luettelee. Martti Kuusisen ym. sanakirjassa verbi hlestat käännetään mm. piestä, hutkia, ruoskia, lorottaa, latkia...
Nimiä ei tietenkään voi kääntää niin, että alkuperäisen tekstin kaikki tarkoitukset ja piiloajatukset tulisivat selviksi. Mutta tätä asiaa voisivat teosten esipuheiden ja jälkisanojen kirjoittajat käsitellä silloin, kun nimillä on merkitystä henkilöiden luonteiden kuvaamisessa ja jopa juonen kehittelyssä. Harvoinpa kääntäjälle tarjoutuu tilaisuus niin itsestään selvään työhön kuin on mahdollista Tšehovin kertomuksen Lošadinaja familija (Hevosmainen sukunimi) tapauksessa.
Tietenkään kaikki nimivalinnat eivät perustu sanaleikkeihin tai ole muuten niin tarkoituksella valittuja kuin äkkiseltään kuvittelee. Mutta kun taitava kääntäjä Juhani Konkka aikanaan Tšehovin kertomuksessa Peresolili (Liikaa suolaa) kertoo maanmittari Gleb Gavrilovitš Smirnovin tulevan Mätälän (alkutekstissä Gniluška) rautatieasemalle hän varmaan tekee oikean ratkaisun. Nimen valinnalla kirjailija antaa paikkakunnan asioista tietyn kuvan. Sen sijaan päähenkilö on nimeltään ”neutraali”. Hän voisi olla vaikkapa Ivan Ivanovitš Ivanov.
Tšehovin kertomusten suomennoksista löytyy monia esimerkkejä siitä, miten alkutekstin nimien viestit eivät välity eteenpäin. Näin on esimerkiksi seuraavien henkilöiden kohdalla: Tšervjakov (Matonen, kertomus ”Virkamiehen kuolema”), Peplov (Tuhkanen; ”Ei onnistunut”), Perekladin (Poikkipuinen; ”Huutomerkki”), Panihidin (Surumessula; ”Kauhea yö”) sekä Rjabovski (Rokonarpila; ”Hepsakka”). Esimerkkejä löytyy kymmenittäin.
Vertailun vuoksi huomaa paljon julkaistujen Tšehov-vironnusten (Friedebert Tuglas) olevan ehkä vieläkin varovaisemmin tehtyjä ja jättävän mieluummin alkuperäiset nimet kuin ryhtyvän niitä kääntämään. Mätälä on Tuglasille Gniluška ja myös Tšervjakov on saanut pitää nimensä. Ainoastaan kertomuksen Lošadinaja familija sanaleikittely vie mukanaan: kääntäjä on luonut koko joukon mainioita vironkielisiä sukunimiä (Varsaste, Ruunaste, Valjaste jne.).
Mikä siis avuksi, neuvoksi? Kuten jo mainittiin, viisaat vihjaukset ja suorasanainen analysointi teosten huomautuksissa tai jälkisanoissa selventäisi sitä, milloin kirjailijan nimivalinnoilla on selvästikin ollut jokin merkitys. Valintoja ovat myös tavanomaiset nimet tai nimettömyys.
Jotta vielä pisteenä iin päälle tulisi selväksi, että nimillä on merkitystä, tähän loppuun Anton Tšehovin kertomuksen Kameleontti alku, ensin Juhani Konkan ja sitten ei-ammattilaisen kääntämänä:
”Kauppatorin poikki on menossa poliisitarkastaja Otšumalov uudessa päällystakissaan, nyytti kädessä.” [Konkka]
”Kauppatorin poikki astelee poliisivartija Hullupäinen uudessa takissaan ja nyytti kädessään.” [Ruusunen]
Julkaistu 30.9.2023
Nimien suomennokset pääasiassa tämän jutun kirjoittajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti