Toimittaja, kirjailija Veikko Erkkilä on tunnettu jatkosodan neuvostopartisaaneja sekä Lapin sotaa koskevista teoksistaan, mutta hän on myös Venäjän suomalaisten tuntija. Teoksellaan Uskottiin aina parempaan hän vuonna 2001 yhtenä ensimmäisistä loi kuvaa siitä, mitä venäjänsuomalaisuus on ja miten se kohtaa suomensuomalaisuuden Venäjältä Suomeen tapahtuvan muuton myötä. Muutolla on ollut monia seurauksia ja on yhä. Se on esimerkiksi kuihduttanut Venäjän suomalaisuutta – ja lisännyt Suomessa venäjänkielistä väestöä.
Olemme tottuneet puhumaan amerikansuomalaisista ja ruotsinsuomalaisista, mutta keitä ovat venäjänsuomalaiset? He eivät ole ollenkaan niin yhtenäinen ryhmä kuin alun perin olivat Atlantin yli työtä tekemään menneet tai Ruotsin teollisuuteen samasta syystä siirtyneet. Historialliset lähtökohdat erilaisten suomalaisuuksien synnylle ovat olleet Venäjällä vaihtelevia ja erikoisiakin.
Inkeriläisasutus, joka 1930-luvulle saakka pysyi varsin yksikielisenä ja kulttuuriltaan homogeenisenä, syntyi vuosisatoja sitten pääasiassa Savosta ja Karjalasta tapahtuneen muuton seurauksena. Mutta Venäjällä, lähinnä Pietarissa, asui muitakin suomalaisia. Jäämeren ja Vienanmeren rannikoille syntyi 1800-luvulla suomalaiskyliä. Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen pakolaiset Suomesta olivat kehittämässä Neuvosto-Karjalaa, mutta heitä asui myös Leningradissa. Työn puute Suomessa vei lisää väkeä yli rajan samaan aikaan kun Yhdysvalloista ja Kanadasta aktiivisesti värvättiin ammattiväkeä Karjalan työmaille. Mutta suomalaisia oli siirtynyt myös muualle. Jo tsaarien ajoista alkaen heitä asui vähäisessä määrin myös kaukana Suomesta, Siperiassa ja etelän aroilla.
Erkkilä ei ole voinut saada ihan kaikkea yksiin kansiin, mutta hänen kokoamansa kertomukset antavat silti varsin laajan kuvan tämän kansanosan moni-ilmeisyydestä ja kohtaloista. Erkkilä esittelee lähinnä Kuolan niemimaan ja Venäjän Karjalan asukkaita pohtien, millaisia nämä ihmiset ovat. Erkkilän pohdintoihin ja haastatelluille esitettyihin kysymyksiin kuuluu myös se, mitä yhteistä ja erilaista on suomalaisissa ja venäläisissä. Juuri venäjänsuomalaiset pystyvät hyvin miettimään tällaista asiaa.
Suomalaisten asema venäläisessä yhteiskunnassa ei ole 2000-luvun alussa millään tavalla näkyvä. Kaukana ovat ajat, jolloin suomalainen (O. V. Kuusinen) oli vaikutusvaltaisessa asemassa Kremlissä. Petroskoilaisen Artur Mäen vuosista Venäjän duuman jäsenenä on siitäkin jo aikaa. Muuttoliike on tuonut tuhansia Suomeen. Karjalan tasavaltaa sentään johtaa Aleksandr Hudilainen. Suomalaisia sukunimiä tulee esiin silloin tällöin eri elämänaloilla, mutta näkyvää venäjänsuomalaisuutta ei voi hyvällä tahdollakaan löytää Karjalan ulkopuolelta.
Teoksen voima on ihmisten muistoissa ja sukujen tarinoissa. Niitä kertovat muun muassa Sirkka Jaakkonen Jyskyjärveltä, Eino Tuhkala Uhtualta (Kalevalasta), Ensio Saren Suojärveltä (jonka poika Viktor on tunnettu ilmailu- ja rakettitekniikka-asiantuntija), Hugo Hulkko Murmanskista. Läsnä on myös monia sukulaisia ja tuttuja. Vaikka kertomukset liittyvät toisiinsa hyvin löyhästi, teos muodostaa kuitenkin kokonaisuuden lukuun ottamatta loppupuolelle hieman väkinäisesti liitettyjä kappaleita entisten neuvostopartisaanien tapaamisista.
Kertomuksia täydentää niukahko, mutta mielenkiintoinen kuvitus. Vanhat ja uudet kuvat antavat ajallista perspektiiviä. Kuvituksesta käy selville myös seikka, johon törmää melkein aina kun venäjänsuomalaiset muistelevat 30-lukua: miten paljon aikanaan kirjoitettiin valheellisia kuolintodistuksia! Esimerkiksi Kalle Tuhkala teloitettiin 5.3.1938 Karhumäen Sandarmohissa, mutta sukulaiset saivat vuonna 1958 todistuksen, jonka mukaan hän kuoli 20.3.1942 vankeudessa munuaistulehdukseen. Oikea tieto annettiin sukulaisille vasta vuonna 1995.
Tällainen teos kaipaisi henkilö- ja paikkakuntahakemistoa.
Veikko Erkkilä: Uskottiin aina parempaan. Tarinoita venäjänsuomalaisista. WSOY 2001, 222 s.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.12.2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti