torstai 28. maaliskuuta 2024

Paljon on jäänyt lukematta...

Kun olin ohittanut keski-iän ja varsinkin sitten kun olin tullut eläkeläiseksi, kirjapäiväkirjaani alkoi silloin tällöin ilmestyä uudenlaisia merkintöjä. Ne olivat tyyppiä ”miksi en ollut lukenut tätä aikaisemmin?” ja ”miksi en tiennyt nuorena, että tällainenkin kirja oli olemassa?”.

 

Itseen kohdistuva jälkiviisaus ja myöhäisneuvonta ovat paikallaan ainakin siksi, että tällaiset merkinnät voivat herättää pohtimaan asiaa muustakin näkökulmasta kuin siitä, mitä olin aikanaan muka tai oikeasti menettänyt valitessani luettavakseni juuri sitä mitä valitsin ja jättämättä jotakin muuta lukematta.

 

Ilman lukumääriin ym. mitattaviin seikkoihin perustuvaa analyysiä en tietenkään voi osoittaa, mitä niin sanotusti turhaa olin lukenut. Turhalla tarkoitan kirjallisuutta, joka olisi ollut hyvä korvata jollakin muulla: muun muassa niillä ehkä kymmenillä kirjoilla, joiden antamiin tietoihin ja tarjoamiin näkökulmiin olen törmännyt vasta ”liian myöhään”. Yksi asia näyttää kuitenkin selvältä. Mielessäni harmittelin nimenomaan sitä, mitä kaikkea en tiennyt ”ajoissa”.

 

Tämä harmittelu sisältää myös jonkunlaisen määrän itsesyytöksiä, mutta tajuan että ne eivät auta ymmärtämään mistä on ollut kyse ja mistä ei. Enhän ole, niin sanotusti isossa kuvassa, ihan itsenäisesti kyennyt päättämään, mikä kirjallisuus on ollut ulottuvillani, minkä lukemiseen olen saanut neuvoja, rohkaisua ja opastusta ja niin edelleen. Lisäksi on vaikea puhua aiheesta sen vuoksi, että kaunokirjallisuuskin on antanut tietoja (niin ainakin olen kokenut) ja toisaalta olen, ihan väärin, nuorena ymmärtänyt tietokirjallisuudeksi myös  sellaista, mikä on ollut lähes puhdasta ideologista, poliittista ja muuta maailmanselitystä. Eikä tuosta viimemainitusta ole suinkaan aina irronnut mieleeni mitään tietoja vaan lähinnä opastusta siihen, miten tiedot tulisi ymmärtää.

 

Esimerkki, jonka sisuksista löytyy lähtökohtia monenlaiseen pohdiskeluun: Per Olov Enquistin ei-pelkästään-romaani Miehet ilman isänmaata (Legionärerna; kaksikin painosta suomennoksena vuonna 1969, vuosi ylioppilaaksi pääsyni jälkeen).

 

Enquist sekä tarjoaa tietoja että pohtii eri näkökulmista sitä, mikä oli Ruotsiin internoitujen, Saksan armeijassa ym. palvelleiden Baltian maiden kansalaisten kohtalo toisen maailmansodan päätyttyä Euroopassa, toukokuussa 1945 ja sen jälkeen. Kirjoittaja on käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa tapahtumiin, paikkoihin ja mukana olleisiin henkilöihin tutustumiseen. Mutta hän pähkäilee tapahtunutta mielikuvituksensakin avulla, ja siksi voi puhua kaunokirjalliseen muotoon rakennetusta tiedon tarjoamisesta.

 

Kirjoitin kirjasta päiväkirjaani 28.3.2024 seuraavaa: ”Miksi en ollut lukenut tätä ennen sitä kun vuonna 1974 matkustin ensimmäisen kerran Riikaan? Miksi en lukenut tätä ennen sitä kun vuonna 1980 matkustin ensimmäisen niin sanotusti kunnolla Riikaan (olin monta yötäkin)? Miksi en lukenut tätä ennen sitä kun meni työhön Moskovaan [vuonna 1986]? Miksi en lukenut tätä edes 1990-luvun alussa, kun olin jatkavinani tutustumista Latviaan?”.

 

En kehtaa tunnustaa edes itselleni, millaista kirjallisuutta olin lukenut esimerkiksi 3-4 kuukauden aikana ennen tuota ensimmäistä ja toista matkaani Latviaan. Toisaalta sain sentään aikaiseksi muutaman lähinnä kulttuuria käsittelevän lyhyehkön lehtijutun, joista sain kehuja itse paikalta eli Riiasta (eikä se ollut muodollista kohteliaisuutta vaan kehuja sanoi, että olin kynälläni tehnyt jotakin sellaista, mitä kukaan muu ei ollut siihen mennessä Suomessa tehnyt). 


Muistikuvani kertovat, että yritin kyllä lukea helposti saatavilla olevan ns. propagandistisen neuvostoprinttituotannon ohella jotain sellaistakin, mikä hieman syvemmältä kaivoi Latvian lähimenneisyyttä ja siis saattoi avata näkymää myös siihen, miksi maa ja sen asukkaat silloin (1970- ja 1980-luvuilla) olivat sellaisia kuin olivat. Mutta en siis ollut lukenut Enquistin mainittua kirjaa.

 

Pohdin tätä siksi, koska muutamat minusta nyt tärkeiltä tuntuvat historialliset tosiseikat toisen maailmansodan seurauksista niin Baltiassa kuin Ruotsissa ovat jääneet lähes kokonaan havaintokenttäni ulkopuolelle. Toki jotakin olen tiennyt ns. metsäveljistä ja myös Neuvostoliiton oikeuskäytännöistä, mutta pintaraapimista se on ollut. Ruotsin osalta Enquist avaa todellisuuden, josta minulla ei oikeastaan ole ollut aavistustakaan: myötäily Natsi-Saksan suuntaan ei ollut vain kauttakulkulupia (sotilaille ja tarvikkeille) ja vientikauppaa vaan se heijastui sodan jälkeen myös ilmiönä, jota voisi lyhyesti kuvata ”selkiintymätön ymmärrys siitä, miten tulisi uudelleenorientoitua”.

 

Kirjassa minua ihmetyttää takakannessa oleva, kustantajan (WSOY) piikkiin menevä esittelyteksti, jonka mukaan Ruotsin Neuvostoliittoon (tarkemmin Latviaan) luovuttamat 146 ”balttilaista sotilaskarkuria” oli taistellut ”itärintamalla saksalaisten puolella” ja paennut Ruotsiin, minne saapuneina heidät oli internoitu (keväällä ja alkukesällä 1945).

 

Esittelyn kirjoittanut henkilö ei ole joko lukenut esittelemäänsä kirjaa tai hän ei ole ymmärtänyt lukemaansa. Sanon näin terävästi siksi, että saisin teroitettua omaa käsitystäni siitä, mitä tietoja Per Olov todella halusi antaa meille ja toisaalta mikä kaikki oli tässä asiayhteydessä pohdinnan arvoista. Kysehän ei kirjassa ole taisteluista vaan siitä, oliko oikein luovuttaa nämä miehet ja toisaalta siitä, mitä he todella olivat Saksan miehitysaikana tehneet.

 

Ruotsissa oli internoitu lähemmäs 200 Saksan armeijassa tai poliisivoimissa Baltiassa palvellutta näiden maiden kansalaista. Moniko heistä oli Ruotsiin tullessaan oikea sotilaskarkuri (sotahan päättyi 8.5.1945) on oikeastaan vähemmän tärkeä seikka (ja siksi vaikuttaa oudolta, että se mainitaan esittelytekstissä). Oleellista on se, että he kaikki olivat tullessaan Ruotsiin Saksan armeijan asepuvussa ja että he, kuten mainitsin, olivat palvelleet – niin, tämä on selvää: olivat palvelleet Natsi-Saksan kurinpito- ja taisteluelimissä ja nimenomaan Baltian alueella.

 

Internoiduista valtaosa oli Latviasta, ja sieltä oli myös valtaosa heistä 146:sta, jotka tammikuussa 1946 palautettiin Ruotsista Neuvostoliittoon. Useimmat heistä olivat parikymppisiä, alle kolmekymppisiä. Miesten määrä oli Ruotsissa vähentynyt lähinnä joidenkin itsemurhien ja sairastumisten vuoksi; muutama oli myös paennut tai muuten vapautunut lähtemästä mainittuun kuljetukseen.

 

En tässä puutu luovutuksen valmistelun vaikutuksesta Ruotsissa, minulle kirjan pääviesti on muualla. Se on siinä, miten monenlainen väkivaltainen ylikävely vaikuttaa yhteiskuntiin ja ihmisiin ja mitä olivat nämä sodat. Sotilaallista väkivaltaa oli Baltiassa tapahtunut myös ei niin kovin kauan ennen mainittua aikaa. Kaksi maailmansotaa, jossa sekä rintamat että hallitusvallat jyräsivät maata ja kansaa kuin kiviä olisi murskattu, aiheuttivat monenlaisia seurauksia.

 

Palautettujen latvialaisten kohtaloista puhuttiin myöhemmin ainakin Ruotsissa monenlaista. Joku sanoi ääneen, että monet jos eivät ihan kaikki olisivat saaneet kuolemantuomion natsien palvelusta, myös osallistumisesta juutalaisten ja kommunistien (ja sellaisiksi luokiteltujen) vainoihin ja teloituksiin. Enquistin 1960-luvun puolivälin jälkeen myös itse paikalla tekemien haastattelujen perusteella hän päätyy siihen, että kuolemantuomio oli korkeintaan yhden palautetun kohtalona, ja oli epäselvää, laitettiinko sitäkään täytäntöön. Jonkinlainen rangaistus annettiin ehkä ”muutamalle kymmenelle”.

 

Omasta nykyisestä näkökulmastani tärkeintä tämän kaiken tietämisessä on se, millainen esimerkki tämä monimutkainen, miljoonien ihmisten elämään tavalla tai toisella vaikuttanut tapahtumarypäs (sota kaikkine sisäisine ja lieveilmiöineen) oli Baltian, lähinnä latvialaisten näkökulmasta. Se avaa myös hieman Neuvostoliiton todellisuuttakin Stalinin viimeisinä elinvuosina (1946-1953) sekä sen jälkeen 1960-luvulle saakka.

 

Muun muassa edellä kerrotusta syystä kuvittelen, että olisi ollut paikallaan perehtyä Latvian lähihistoriaan hieman paremmin ennen kuin aloin tehdä omia havaintoja itse paikalla. Joihinkin tapaamiini ihmisiinkin olisin ehkä osannut suhtautua hieman toisin, jos olisin lukenut mitä kaikkea Enquist oli saanut selville. Esimerkiksi kerran keskustelin (tämä tapahtui 1980-luvulla, neuvostoaikana) jo eläkeikään ehtineen herrasmiehen kanssa, joka osasi ruotsia niin mainiosti (paremmin kuin minä), että tulimme sillä kielellä mainiosti juttuun. Hänen työkaverinsa kertoi, selityksenä kielitaidolle, että tämä E. oli asunut Ruotsissa ja palannut sieltä Latviaan. Ehkä juuri tammikuussa 1946?

 

Neuvostojulkaisut antoivat sekä siloitellun että osin oikohöylätyn, jopa vääristellyn kuvan Latvian lähimenneisyydestä, muun muassa Neuvostoliittoon liittymisestä. Olin kirjoittanut edelliseen virkkeeseen myös sanan ”tietenkin”, mutta se on turha sen vuoksi, että oleellista tällaisissa tilanteissa on lähinnä yksi juttu: se, mitä jätetään sanomatta. Sen selvittämiseen on kuitenkin yksi hyväksi havaittu, mutta ehkä yhä enenevässä määrin vähemmän käytetty keino: etsitään ns. muualta sitä kaikkea mahdollista tietoa, jota maailmasta voi löytää.

 

Mutta jotta osaisi edes asettaa itselleen tehtäväksi tiedon etsimisen, on alettava miettiä kuten teki kirjaansa valmistellessaan Sven Olov: pitää pohtia, mitä kaikkea muuta kuin jo julki kerrottua johonkin asiaan voi liittyä. Ja toiseksi, yhtä tärkeää, on perata ne kaikki mahdolliset ja mahdottomat lähteet, joissa tällaista tietoa voi olla.

 

On myös oltava kiitollinen siitä, että 1960-luvulla ei ollut internetiä kaikkine ilmiöineen. Jos Enquist olisi kirjoittanut tietonsa ja pohdintansa blogiinsa, olisinko milloinkaan törmännyt hänen tekstiinsä? Ehkä googletus jollakin sopivalla hakusanalla olisi johtanut perille, mutta epäilen suuresti sitä (vaikka en voikaan asiaa suuntaan tai toiseen kokeellisesti todistaa). 


Olen siis erittäin kiitollinen siitä, että on olemassa kirjoja, joihin kerran präntätty on ja pysyy ja on löydettävissä niin kauan kuin ihmiskunta ymmärtää pitää yllä toimivaa kirjastoverkostoa.

 

Tietenkin kirjoja kielletään, suljetaan kellareihin ja poltetaan, mutta se on toinen tarina: useimpien niistä olemassaolo kuitenkin tiedetään ja tekstikin on löydettävissä tavalla tai toisella. Tästä kyllä voimme kiittää myös internetin ylläpitäjiä. Samalla on kuitenkin varoitettava, että internetin välityksellä meille tarjotaan myös tekstejä, joita ei oikeasti ole olemassa, jotka eivät ole sitä mitä ne väittävät olevansa.

 

Varmuuden vuoksi en ainoastaan julkaise tätä tekstiä blogissani vaan myös tulostan sen arkistooni. Jälkimmäistä kappaletta ei ole niin helppo hakkerien peukaloida kuin tätä.

 

julkaistu 28.3.2024

lauantai 30. syyskuuta 2023

Nimetkin ovat osa kerrontaa...

Miljöö, teot, henkilöt... siis tapahtumapaikat, erilainen toiminta ja siihen osallistuvat... näiden tekijöiden solminta yhteen on kertomusta laativan työtä. Lukija puolestaan purkaa tuota kerrottua mielessään eri tavoin riippuen sekä tekstin ominaisuuksista ja käänteistä että tietenkin  myös omista kokemuksistaan ja ennakkokäsityksistään.

Suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa olemme tottuneet siihen, että kertojan nimeämät henkilöt, joskus paikatkin, alkavat elää omaa elämäänsä. Hyvä esimerkki on se, miten muutamien Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan henkilöiden nimien mainitseminen herättää mielessämme heidän kirjassa kuvattuja luonteenpiirteitään (ja Edvin Laineen elokuvan ansiosta ovat eläviä myös ulkonäkökuvitelmat). Sama koskee Aleksis Kiven ja monen muun tuotantoa: kirjojen sankarit elävät osaksi nimiensä kautta. Maiju Lassila (Algoth Untola) valitsi joskus nimen selvästikin osaksi luonnekuvausta.


Edelliseen liittyen olen pohtinut sitä, miksi esimerkiksi kahden varsin paljon käännetyn venäläiskirjailijan käyttämät sekä henkilö- että paikannimet ovat saaneet niin "varovaisen" käsittelyn. Miksi kääntäjät eivät Nikolai Gogolin ja Anton Tšehovin tekstien äärellä joko tajua tai välitä siitä, minkä viestin kirjailija on halunnut kertoa valitsemalla juuri tietyt nimet.


Outoa on sekin, että eivät kaikki mainittujen kirjailijoiden tuotantoa analysoineet tutkijatkaan ole tähän puoleen kiinnittäneet huomiota. Esimerkiksi kun Ville Juhani Sutinen tutkailee aron merkitystä tapahtumien paikkana Tšehovin tuotannossa (Sivupolkuja, 2020), hän ei puutu henkilönimiin. Jos aro on yksi kertomuksen toimijoista, onko yhdentekevää, mitä nimiä siellä kulkeville henkilöille on annettu?


Joidenkin henkilöhahmojen sanotaan ”suorastaan kasvavan esiin aron autiudesta” (emt. s. 47). Heitä  ovat Holodov ja Dymov; Kylmänen ja Savunen. Ei voi olettaa, että suomenkielinen lukija osaa venäjää ymmärtääkseen, että ei Anton Pavlovitš suinkaan heittänyt nimiä hatusta – siinä tapauksessa hän olisi nimennyt herrat ehkä Smirnoviksi ja Ivanoviksi.


Sekä Gogolin että Tšehovin henkilöiden nimet liittyvät usein heidän luonteisiinsa, tekemisiinsä tai laajemmin ottaen tapahtumien ja ympäristöjen luonteisiin. Gogol tarjoaa muutamissa yhteyksissä myös pohdinnan siitä, miten nimi ei ole syntynyt sattumalta vaan että se istuu henkilön ominaisuudeksi nimenantohetkestä maailman tappiin saakka.


Esimerkiksi Päällysviitan päähenkilön äidin pohdiskelu pojalle annettavasta nimestä on avoin vihje siitä, mikä merkitys nimellä on. Vladimir Nabokoville on hänen Gogol-kirjassaan antanut Reviisorin nuoren miehen sukunimi Hlestakov aiheen pohdiskeluun (jota lukija kernaasti omassa mielessään jatkaa...) siitä, mitä mielikuvia nimi venäjänkielisessä ympäristössä herättää. Kepeys, uhkarohkeus, liukaskielisyys, tomppelimainen kerskailu, Nabokov luettelee. Martti Kuusisen ym. sanakirjassa verbi hlestat käännetään mm. piestä, hutkia, ruoskia, lorottaa, latkia...


Nimiä ei tietenkään voi kääntää niin, että alkuperäisen tekstin kaikki tarkoitukset ja piiloajatukset tulisivat selviksi. Mutta tätä asiaa voisivat teosten esipuheiden ja jälkisanojen kirjoittajat käsitellä silloin, kun nimillä on merkitystä henkilöiden luonteiden kuvaamisessa ja jopa juonen kehittelyssä. Harvoinpa kääntäjälle tarjoutuu tilaisuus niin itsestään selvään työhön kuin on mahdollista Tšehovin kertomuksen Lošadinaja familija (Hevosmainen sukunimi) tapauksessa.


Tietenkään kaikki nimivalinnat eivät perustu sanaleikkeihin tai ole muuten niin tarkoituksella valittuja kuin äkkiseltään kuvittelee. Mutta kun taitava kääntäjä Juhani Konkka aikanaan Tšehovin kertomuksessa Peresolili (Liikaa suolaa) kertoo maanmittari Gleb Gavrilovitš Smirnovin tulevan Mätälän (alkutekstissä Gniluška) rautatieasemalle hän varmaan tekee oikean ratkaisun. Nimen valinnalla kirjailija antaa paikkakunnan asioista tietyn kuvan. Sen sijaan päähenkilö on nimeltään ”neutraali”. Hän voisi olla vaikkapa Ivan Ivanovitš Ivanov.


Tšehovin kertomusten suomennoksista löytyy monia esimerkkejä siitä, miten alkutekstin nimien viestit eivät välity eteenpäin. Näin on esimerkiksi seuraavien henkilöiden kohdalla: Tšervjakov (Matonen, kertomus ”Virkamiehen kuolema”), Peplov (Tuhkanen; ”Ei onnistunut”), Perekladin (Poikkipuinen; ”Huutomerkki”), Panihidin (Surumessula; ”Kauhea yö”) sekä Rjabovski (Rokonarpila; ”Hepsakka”). Esimerkkejä löytyy kymmenittäin.


Vertailun vuoksi huomaa paljon julkaistujen Tšehov-vironnusten (Friedebert Tuglas) olevan ehkä vieläkin varovaisemmin tehtyjä ja jättävän mieluummin alkuperäiset nimet kuin ryhtyvän niitä kääntämään. Mätälä on Tuglasille Gniluška ja myös Tšervjakov on saanut pitää nimensä. Ainoastaan kertomuksen Lošadinaja familija sanaleikittely vie mukanaan: kääntäjä on luonut koko joukon mainioita vironkielisiä sukunimiä (Varsaste, Ruunaste, Valjaste jne.).


Mikä siis avuksi, neuvoksi? Kuten jo mainittiin, viisaat vihjaukset ja suorasanainen analysointi teosten huomautuksissa tai jälkisanoissa selventäisi sitä, milloin kirjailijan nimivalinnoilla on selvästikin ollut jokin merkitys. Valintoja ovat myös tavanomaiset nimet tai nimettömyys.


Jotta vielä pisteenä iin päälle tulisi selväksi, että nimillä on merkitystä, tähän loppuun Anton Tšehovin kertomuksen Kameleontti alku, ensin Juhani Konkan ja sitten ei-ammattilaisen kääntämänä:

”Kauppatorin poikki on menossa poliisitarkastaja Otšumalov uudessa päällystakissaan, nyytti kädessä.” [Konkka]

”Kauppatorin poikki astelee poliisivartija Hullupäinen uudessa takissaan ja nyytti kädessään.” [Ruusunen]


Julkaistu 30.9.2023

Nimien suomennokset pääasiassa tämän jutun kirjoittajan.

tiistai 18. huhtikuuta 2023

Nolo Kirja Älä lue

Joka tietoa lisää, lisää tuskaa. Näin ajatellaan kun joku kertoo jostakin epämiellyttävästä, joka tavalla tai toisella tuntuu uhkaavalta.

Mutta onko vain tieto se, mikä tuskaa aiheuttaa? Eikö kyse ole siitäkin epämukavuudesta, jota syntyy kun emme voi vaikuttaa epämiellyttävään asiaan? Kun esimerkiksi emme voi estää pahaa tapahtumasta tai edes normaalilla tavalla selittää, miksi se tapahtuu.


Omana aikanammekin tapahtuu ikäviä asioita. Ihmisiä vahingoitetaan ja tuhotaan sodissa ja muissa väkivallanteoissa ja samassa yhteydessä heidän ihmisarvonsa kielletään. Kun tätä tapahtui aikaisemminkin, monen monta kertaa, emmekö siis opi mitään?


Voimme ainakin vakavasti tutkailla, miten ihmiset reagoivat pahuuteen. Vaikeampaa on arvioida, mitä merkitystä reaktioilla on ollut. Vielä ikävämpää on havaita, että pahuudesta kertominen on saanut aikaan myös närkästymistä.


Ester Ståhlbergin kertomuskokoelma Katso, unennäkijä tulee... ilmestyi aikana, jolloin puheisiin ja politiikkaan ladattu voimakas antisemitismi ja muu ihmisoikeuksien vastaisuus oli kehittymässä teoiksi ihmisiä vastaan. Ensimmäisen presidenttimme puoliso oli yksi heistä, jotka yrittivät herättää huomaamaan, mitä maanosassamme oli tapahtumassa.


Nimikertomus (sivut 5─160) perehdyttää tavallisen tuntuisen suomalaisen perheen vaiheisiin ennen ja jälkeen maan itsenäistymisen. Mutta koska perhe on juutalainen, tarinaan punoutuu sekä maan sisäistä jännitettä että sukulaisuussuhteiden ym. kautta myös sitä, mitä oli tapahtumassa ennen kaikkea Saksassa.


Ei ole vaikea huomata, että eräät seikat toistuvat. Vaikka ihminen on syntynyt jossakin maassa, jotkut kokevat hänet niin vieraaksi, että kehottavat häntä lähtemään "omaan maahansa". Tätähän tapahtuu edelleenkin, vuonna 2023: nostaa päätään "rotutaikausko", joksi Ståhlberg rotuvihaa myös kutsui.


Saksan tapahtumat 30-luvun alussa olivat yksi herättäjä juutalaisten valtion perustamiseksi. Siitä ei kuitenkaan tullut ratkaisua siihen, mitä natsipuolueen johto aikoi ja myöhemmin teki. Silti tuo kaikki kannattaa muistaa. On muistettava sekin, että meissä asuu myös pahuus ja että tieto muiden kärsimyksistä ei aina vaikuta positiivisella tavalla reaktioihimme, esimerkiksi auttamishaluun.


Ester Ståhlbergin kertomuksen kaltaisten varoitusten (sellaisenakin sen voi lukea) aikalaisreaktiot kannattaa myös pitää mielessä. Niistä ehkä oleellisin on ollut vaikeneminen: sillä saadaan suuria aikaan eli estetään tiedon leviämistä ja padotaan sympatiat omiin karsinoihinsa.


Varastokirjastosta lainaamani tämän kertomuskokoelman yksi lukija ei kuitenkaan vaiennut. Hän kirjoitti lyijykynällä sivulle 147 marginaaliin, kohtaan jossa edellisillä sivuilla on käsitelty juutalaisvainoja, seuraavan kaunokirjoitusnäytteen: "Nolo Kirja Älä lue". Varmuudeksi hän vielä alleviivasi kirjoittamansa. Näin sain minäkin viestin noin 90 vuoden takaa: älä sinä kiinnostu siitä, millaista ihmisteurastusta Euroopassa suunnitellaan!


Ståhlbergin kirja kestää aikaa, ja lukijan merkintä on yksi todiste siitä. Kirjan parissa muussakin kertomuksessa puututaan oikeisiin asioihin, esimerkiksi invalidien asemaan, köyhyyteen ja vuoden 1918 sodan vaikutuksiin.


Ester Ståhlberg: Katso, unennäkijä tulee... Kertomuksia. [Eri tekijöiden] runot suomentanut Katri Vala. Werner Söderström Osakeyhtiö, 1933, 288 s. 


Lainattu kirja on kuulunut Porin Toejoen kirjaston kokoelmiin, jolloin edellä mainittu lukijan kommentti on ilmeisesti kirjoitettu. Tämä kirjoitus julkaistaan tällä palstalla 18.4.2023.


Kuva: teksti juutalaisvainoista närkästytti tuntematonta lukijaa 1930-luvulla. Ester Ståhlbergin kertomuskokoelma Katso, unennäkijä tulee... 

Klikkaa kuvaa suuremmaksi!





torstai 23. helmikuuta 2023

Kokonaiskatsaus sorron käytännöistä

Jotta tulisi ymmärretyksi oikein, jottei kukaan sanoisi että tarkoitus on vain kaivella vikoja, on paras aloittaa tämä kirjaesittely näin: ”Tämä on yksi kunnianhimoisimmista ja onnistuneimmista kokonaisesityksistä siitä, mitä ihmisten elämässä merkitsivät Neuvostoliitossa toteutetut vangitsemiset, tuomitsemiset, teloitukset ja pakkotyö.”

Anne Applebaumin Gulag. Vankileirien saariston historia ilmestyi jo 20 vuotta sitten – siis alkuteos, joka vasta viime vuonna saatiin suomeksi.

Tässä on taas yksi syy katsoa peiliin. Suomalaisten kuvitelma asiantuntevuudestaan itänaapurin historian ja nykyisyyden suhteen on ennenkin osoittautunut puheeksi. Toki puheella on katetta, mutta joissakin kohdin onnahtelemme. Tätä tapausta ei voi laittaa enää ”kekkoslandiankaan” syyksi. Syy on ehkä siinä, että emme etsi tarpeeksi kokonaisuuksia  vaan enemmän hamuamme mielenkiintoisen tuntuisia ”pikkujuttuja”.

Toisen peiliin katsomisen aiheen kirja tarjoaa meille perestroikan ajan Moskovan kirjeenvaihtajille. Applebaum pitää erikoisena sitä, miten vähän lännessä kiinnitettiin huomiota leirijärjestelmän loppuvaiheisiin. Viimeisten tuon ajan poliittisten vankien kohtalo jäi monien muiden tapahtumien vuoksi julkisuudelta melkein piiloon. Itse koin asian osaksi niin, että Suomessa ei 1980-luvulla ollut erikoista kysyntää neuvostoyhteiskunnan ikävien piirteiden pohtimiselle.

Nyt kun Venäjällä tapahtuu mitä tapahtuu on vuosien 1917–1991 kehityksestä kertovilla teoksilla tärkeä sija ymmärrykseen opastamisessa. On syytä ottaa esiin läntisten aikaansaannosten ohella neuvostoliittolaisten itsensä kokoamat tiedot ja kokemukset alkaen Solželitsynistä ja päätyen moniin muihin kuten Bukovski, Orlov, Šalamov ja Medvedevin veljekset. Luettelo on esimerkinomainen, eri kielilläkin löytyy aiheesta paljon. Solženitsynin Vankileirien saaristo muuten saatiin suomeksi yhdessä vuodessa (alkuosa) ja 3–5 vuodessa (osat 3–7) alkuteoksen jälkeen.

Yksi seikka on hyvä muistaa: itse asiat kokeneiden kertoma ei vanhene koskaan. Sen sijaan eri lähteisiin perustuva tutkimus, jota Applebaumin teos on, täydentyy. Tietoa karttuu ja sen arviointiin löydetään uusia näkökulmia. Tästä syystä en jaksa hurrata kustantajalle, joka sai suomennoksen aikaan 19 vuotta alkuteoksen ja 18 vuotta ruotsinnoksen jälkeen.

Mutta kirja on tervetullut: siinä on paljon tärkeitä faktoja ja muistettavia huomioita. Jälkisanoissa on asia, josta tulisi olla yksi rivi kaikissa tietokirjoissa "lopullista" tietoa ei voi helposti löytää Gulagin kokoisesta ja mittaisesta jättimonsterista. Sortokoneisto oli paitsi laaja myös niin tehokas, että se jätti yhteiskuntaan ja ihmisiin syvät jäljet.

Suomalaisten kohtaloiden ymmärtämiseksi Applebaum antaa kehyksiä, ei yksityiskohtia. Kymmenen vuoden tuomion saaneen amerikansuomalaisen tekstiä on käytetty lähteenä. Solovetskin osalta on lainattu "suomalaisen liikemiehen" vuonna 1935 ilmestynyttä teosta. Nykyinen tutkimustyö luonnollisesti puuttuu. Kummastuttaa, että kustantaja ei ole nähnyt vaivaa liittääkseen 720 sivuun mitään asioita nykynäkökulmasta selventävää.

Loppuluvuissa mutta muuallakin tarjotaan paljon vangitsemisiin ja vankileireihin liittyviä lukuja. Applebaum neuvoo ymmärtämään niiden ”suhteellisuuden”, ”viitteenomaisuuden”. Kaikki arkistotieto ei ole tullut julkiseksi eikä liene tulossa. Tätä ei aina ymmärretä. Joissakin Neuvostoliitto-teoksissa tarjotaan ikään kuin pisteenä iin päällä tuomittujen lukumääriä, jotka kuitenkaan eivät ole asian ydin – ja joita kirjoittaja ei aina ole edes itse tutkinut.

Neuvostoliiton tutkimus jatkuu Suomessakin. Saamme asiaan perehtyneiden avulla tietoa, joka auttaa paremmin ymmärtämään mitä tapahtui – ja miksi. Vaikka alkuperäislähteiden ääreen pääsy on nyt hankalaa, uskon että ennemmin tai myöhemmin saamme myös perusteellisen oman Gulag-kokonaisesityksemme.

Anne Applebaum: Gulag. Vankileirien saariston historia. Suomentanut Antero Helasvuo [ja Vappu Orlov]. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2022, 720 s.





lauantai 6. elokuuta 2022

Koettua taustaa Nyky-Venäjän tapahtumille

Juuri tällaisia kirjoja nyt tarvitaan. Juuri tällaisia kirjoja pitää ja kannattaa lukea – jos nimittäin mielessä vaivaa se, mitä Euroopassa alkanut sota perin juurin ajateltuna pitää taustallaan.

Tosin Anna-Lena Laurénin kirja Samettidiktatuuri ei käsittele millään tavalla Venäjän ja Ukrainan välisiä suhteita puhumattakaan että se (vuonna 2021 ilmestyneenä) valottaisi helmikuussa 2022 alkaneen hyökkäyssodan kuvioita. Mutta kuten kaikki tieto mikä koskee Venäjän kehitystä 2000-luvun puolella kirja valaisee taustoja, maan politiikan ja muunkin elämän kuvioita. Siltä pohjalta on helpompi ymmärtää, miksi on tultu siihen missä ollaan.

Ei kuitenkaan niin, että Laurénilla olisi vastauksia, jotka nyt sopivat palapelin puuttuviksi osiksi. Päin vastoin: tekstissä on paljon sellaista, jota voisi jälkiviisastellen arvostella liiasta optimismista, esimerkiksi liiasta luottamuksesta ns. hyvään kehitykseen.

Mutta niin optimismi, pessimismi kuin myös kirjoittajan kuvaamat arkielämän varsin monenlaiset kuviot pitää tässäkin tapauksessa lukea ja ymmärtää asettamalla sanottu ajakohdan ja aikaisempien tapahtumien kehyksiin. On ollut surullista huomata, miten esimerkiksi jotkut nyt, vuonna 2022, rääpivät näyttelijä Ville Haapasalon sanomisia Venäjästä joskus aikaisempina aikoina, silloin kun tilanne niin Venäjällä kuin Euroopassa oli toisenlainen.

Millainen se tilanne sitten oli? Laurén antaa siitä paljon tietoa. Hän myös kuvaa omien työmatkojensa ja arkielämänsä kosketuksia siihen, miten nykyisen hallinnon vastainen mieliala ja jopa mielenosoitukset olivat muutama vuosi sitten lähes arkipäivää. Se on ollutta mutta kannattaa muistaa, että se on ollut olemassa.

Yksi suuri muutos, jonka luonteesta olisi kyllä odottanut kirjoittajalta hieman enemmän viitteitä, on ollut sananvapauden pikku hiljaa tapahtunut rajoittaminen. Tosin se tapahtui alussa pikku hiljaa eli ikään kuin lainaus- ja sulkumerkeissä. Kovin monet ulkopuoliset eivät kiinnittäneet siihen kovin paljon huomiota.

Parasta kirjassa on itse koettu, omakohtainen. Siksi kuvaus niin sanotusta samettidiktatuurista, olkoon se muuttunut nyt millaiseksi tahansa, säilyttää arvonsa. Taustallahan on kirjoittajan pitkäaikainen asuminen ja työ Venäjällä. Sillä on aina merkityksensä olipa muuten hankittu tieto asioista miten laajaa tahansa.

* * *

Kustantajan ja kääntäjän työstä on pakko sanoa erikseen muutama sana. Anna-Lena Laurén on tehnyt hyvää työtä (joitakin mitättömiä haksahduksia lukuun ottamatta), mutta suomenkielinen teksti sisältää paljon käännöskummajaisia. Petroskoi on säännönmukaisesti Petrozavodsk, Karhumäki jostakin syystä väärin kirjoitettuna venäjäksi ”Medvezegorsk”, Habarovsk puolestaan Chabarovsk. Pietarin kaksi kaupunginosaa ovat suomeksi vakiintuneina Vasilinsaari ja Pietarinpuoli, kirjassa ne ovat ”Vasilevskin” ja ”Petrogradskin” saaret. Viimeistään kustantamossa olisi pitänyt tarkistuttaa kaikki nimet ja venäjän kielen sanat. Myös Juri Dmitrijevin olisi voinut kirjoittaa oikein.

Anna-Lena Laurén: Samettidiktatuuri. Vastarintaa ja myötäilijöitä Nyky-Venäjällä. Suomentanut Kaisa Sivenius. Teos & Förlaget 2021. 199 s.

Teksti julkaistu ensimmäisen kerran tällä palstalla 6.8.2022.

perjantai 16. heinäkuuta 2021

Ei lumoa ilman tarvetta

Tieteellisesti tutkimatta arkea tarkkaillen voi päätellä, että kirjoitamme asioita "ylös" eli jollekin alustalle tärkeysjärjestyksessä seuraavista syistä: 1. jollekin toiselle viestinä jostakin asiasta, 2. itselle jotta ei unohtuisi (mitä kaupasta ostaa tms.) ja 3. muistiin ns. tulevia aikoja varten eli vaikkapa muistikirjaan tai muualle tieto, jonka haluaa jäävän talteen.

Kohdan 1. perinteinen väline oli kirje, paperi joka lähetettiin postissa. Näyttää siltä, että reaaliajassa viestiä välittävät sähköiset välineet ovat syrjäyttäneet sen suurimmalta osin.

Kohdassa 2. taitaa varsin yleinen olla paperilappunen, vaikka kyllä käytetään myös sähköisiä kalentereita ja älypuhelimen muita sovelluksia. Harvalla kuitenkaan taitaa olla sellaista muistikirjaa, joka palvelisi niin tässä kohdin kuin kohdassa 3.

Mutta kirjeiden kirjoittamisen sekä päivä- ja muistikirjojen puolesta puhutaan. Kauniillakin tavalla ja monipuolisesti, kuten kirjailija Terhi Rannela teoksessaan Kirjeiden lumo.
Mutta entä jos kirje tai mikään muu "hienompi kirjoittaminen" ei lumoa? Jos kehitys on mennyt jo siihen, että välineenämme on vain tietokoneen välityskyky (verkkoyhteydet)? Kun kirjoittaminen ylipäätään on muuttunut sormenpäiden kosketuksiksi lasilevyllä, miksi puhua sellaisen puolesta, joka kiinnostaa vain harvoja?

On toki hyvä muistuttaa, että elämässä on hetkiä ja asioita joiden vuoksi kannattaa miettiä viestinnän tapaa. On menetelmiä, joiden ansiosta muistot säilyvät pidempään kuin yön yli. On muitakin välineitä kuin puhelimen kamera. Mikä esimerkiksi oikeasti korvaa onnittelu- tai osanottokortin?

Rannelalla on monia hyviä ideoita. Parhaansa mukaan hän yrittää motivoida ymmärtämään "vanhanaikaisen" kirjoittamisen merkitystä. Tässäkin on oleellista kuitenkin se, syntyykö tarvetta ja onko motivaatiota. Tapoihin ja tarpeisiin kasvetaan lapsesta, koululla on suuri merkitys. On mietittävä oman kirjoittamisen merkitystä: sitä, että siitä jää pitkäaikaisia jälkiä (esine, olkoon sitten kirje, kortti tai muu teksti) ja sillä voi persoonallisemmin kuin tekstiviestillä lähestyä toista ihmistä. Kaikkea ei tietenkään tarvitse säilyttää.

Ammattikirjoittajan pohdinnat avaavat monenlaisia näkymiä kirjoittamiseen, mutta lähestymistapa on turhan hempeä. Tulevat raavaat äijätkin tulisi saada kirjoittamaan, ylipäätään pitäisi pystyä yllyttämään kaikkia.

Päiväkirjoja kirjoittavat yleensä korostavat, että ne auttavat selkiyttämään ajatuksia ja pohtimaan omassa rauhassa elämän isoja ja pieniä kysymyksiä. Tässä on kirjeen "voima": toisin kuin hätäinen puhelinsoitto se antaa mahdollisuuden selvittää asioita toiselle perusteellisesti – tietenkin aina niissä rajoissa, miten vastaanottaja viestit ymmärtää.

Omakohtainen havainto koronavuoden 2020 kokemusten pohjalta: emme enää osaa reagoida entiseen tapaan kirjallisiin lähestymisiin. Vain kolmessa neljässä tapauksessa kymmenestä olen saanut kiitoksen – sähköisesti, mutta kuitenkin.

Silti aion vielä kirjoittaa...

Terhi Rannela: Kirjeiden lumo. Karisto 2021, 168 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 16.7.2021. 



Kulkemista kuolleiden parissa

Kuolleista kertominen on yleensä puhumista elämästä, ihmisistä siinä ajassa jossa he olivat läsnä. Monesti sanotaankin, että hyvä kertomus vainajasta nostaa hänet eteemme kuin haudasta nousseena, elävänä.

Mutta kun liikutaan paikassa, jonne kuolleet saatetaan, asetelma muuttuu. Toki silloinkin voi pysyttäytyä vain siinä, mitä hautoihin peitetyt ja tuhkana sirotellut ovat tehneet. Kuolema on tällöin läsnä vain päivämääränä, jonka jälkeistä aikaa ajatuksemme eivät kosketa.


Mutta paikka muistokivineen on itsessään jotakin, joka voi vangita ajatuksemme. Voi käydä niin, että katsomme vain hautoja ja lähes unohdamme kuolleiden olleen eläviä. Paikka alkaa toisin sanoen elää mielessämme omaa elämäänsä. Sille ryhdytään tällöin antamaan erilaisia nimityksiä: muistolehto, kirkkomaa, jopa kävelykohde, nähtävyys, kulttuurikohde.


Kulttuurikohde, nähtävyys? Tuotteistaminen tuntuu oudolta, vaikka ymmärrettävältä. Tuskinpa on asiaa, joita ei tuotteistettaisi. Tulepa siis käymään pääkaupungissa, voit tutustua kahteen erikoiseen hautausmaahan: Suomen suurimpaan ja toiseen, jossa lepäävät "merkittävimmät suomalaiset".


En keksinyt määrittelyjä itse: ne löytyvät Hietaniemen ja Malmin hautausmaita esittelevistä kirjoista, eräänlaisista turisti- ja matkaoppaista. Vierastan tuotteistamista, mutta en voi sille mitään. Toisaaltahan opaskirjat antavat sitä tietoa, jota minäkin näistä paikoista ja tänne haudatuista haluan.


Kai Sadinmaan kirja on yhden kesätyön kuvaus eikä vain kortteleittain etenevä opas haudoille ja haudattuihin. Kirjoittaja kertoo ajatuksistaan ja tunteistaan, puista ja muustakin luonnosta, alueella työtä tekevistä ihmisistä ja siellä toimivasta krematoriosta. Kirjan voi lukea ajatelematta, että olisi matkustettava tarkistamaan, löytyykö Malmilta juuri tätä. Näitä kokemuksia voisi kokea jossakin muuallakin. Kyse ei siis ole vain "turistioppaasta".


Hietaniemi-kirjat sen sijaan eivät oikein salli muuta lyhyttä esittelyä kuin sen, että niissä kuljetaan haudalta toiselle ja kerrotaan täällä leposijansa saaneista. Karttoja myöten kyse on nimenomaan oppaista. Tämä kyllä herättää kysymyksen: moniko oikeasti lähtee Helsinkiin hautausmaakierrokselle kädessään monisatasivuinen kirja?


Tällaiset opaskirjat voivat valitettavasti tuntua ikävältä kuolleiden luetteloinnilta sellaisten vihkosten tapaan, jotka luettelevat esimerkiksi kaupungin kaikki kahvilat ja hotellit... Senkin vuoksi odottaisi enemmän motivoivaa johdattelua ja "oheiskerrontaa".


Hietaniemi-teokset johdattavatkin ajattelemaan, millaista kermaa ja päättäviä ihmisiä sekä kirjailijoita Suomessa on vaikuttanut. Toisesta löytyy monta unohdettua, mutta muistamisen arvoista kirjoittajaa, toisessakin tuodaan esiin otsikoista unohtuneita kansalaisia.


Hietaniemi-teosten luonteen kanssa on pienessä ristiriidassa, että joissakin kohdin paljastuu perustelemattomia arvostuksia. Kummassakin kirjassa jää sanomatta suoraan, mikä oli erään tunnetuimman ja tuotteliaimman kirjailijamme Algot Untolan kuolinsyy. Sievistely maistuu liikaa turistibrosyyrien steriiliydeltä.


Marja Pehkonen: Opas Hietaniemen hautausmaalle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019, 214 s.

Kai Sadinmaa: Kuolleiden kirja eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken elämästä, hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista. Into 2019, 246 s.

Elise Tarkoma & Marjut Paulaharju: Kirjailijoiden Hietaniemi. Kulttuurikävelijän opas. Avain 2017, 464 s.


Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 16.7.2021.




lauantai 5. kesäkuuta 2021

Kerrotut seikkailut – eletyt elämät

Elämä on seikkailua, ja seikkailua on myös siitä kirjoittaminen ja lukeminen. Tässä nimenomaisessa tapauksessa on syytä lisätä, että nämä seikkailut ovat hyvin miehisiä (ja pojillekin tapahtuvia). Sen voi selittää sillä, että kirjoittaja on mies. Se ei kuitenkaan ole kuin yksi näkökulma. Useimmissa tapauksissa on kyse siitäkin, että tarinoiden lähteet ja esikuvat ovat sellaisia, joissa juuri miehet ovat olleet toimijoina.


Vai oletteko kuulleet Alaskan lumikentille ja metsärotkoihin 1800-luvun lopulla kullan etsintään lähteneistä naisista? Oletteko kuulleet, että naiset olisivat taistelleet maailmansotien juoksuhaudoissa ja hyökänneet ja paenneet kuraisina ja verisinä rintamasotilaina? Oletteko myöskään kuulleet, että 1700-luvun uusien maiden valloittajat (joita usein kaunistellen kutsutaan tutkimusmatkailijoiksi) olisivat naisia, jotka olivat miehittäneet nämä purjealukset?


Kaikkia näitä seikkailuja voidaan sekä todella tapahtuneen näkökulmasta että seikkailukirjallisuuden aiheina pohtia tietenkin myös naisnäkökulmasta. Se on toinen tarina. Nykykirjailijoista irlantilainen John Boyne (s. 1971) jatkaa niin sanottua puhdasveristä miehisten urotekojen (lainausmerkeillä ja ilman) kuvaamista. Näkökulmakin on miehinen: näin yksinkertaista se on. Myös niissä kirjoissa, joissa päähenkilöt tai päähenkilöt ovat nuoria poikia, alle kouluiän tai teini-ikää lähestyviä.


Aiheiltaan ja käsittelytavaltaan Boynen kirjat tuovat mieleeni Jack Londonin (18761916, USA) ja Erich Maria Remarquen (18981970, Saksa). Kumpikin heistä oli kokenut monia niistä tapahtumista, joista he kirjoittivat. Kunnon tarinankertojien tavoin he kuitenkin löysivät "oikeista asioista" syvempiä merkityksiä käyttäen mielikuvitustaan henkilöidensä toiminnan motiivien, tunteiden ja ihmissuhteiden kuvaamisessa. 


Samaan tapaan, mutta enemmän käyttäen historian tapahtumia ja sattumuksia raaka-aineena, ei omasta kokemuksesta lähtevänä pakkona purkaa koettua, John Boyne tarttuu rohkeasti esimerkiksi toiseen maailmansotaan, natsien vallankäyttöön sekä Venäjän 1900-luvun historian pitkään linjaan. Hänen mielikuvituksensa luomat miehet ja pojat ikään kuin selittävät sitä, miksi kaikki meni niin kuin meni mutta ennen kaikkea sitä, miltä tapahtumat mukana olleista tuntuivat.


Remarquen tapaan Boyne kuvaa ensimmäisen maailmansodan kurjuutta rivisotilaan näkökulmasta (Kuudes mies), ja Londonin tapaan hän jatkaa jo muutamien muiden kirjailijoiden alkamaa perinnettä kertoa vuonna 1787 Englannista maailmanmatkansa alkaneen Bounty-aluksen miehistön seikkailua ja kohtaloita (Kapina laivalla). Toisin kuin aikaisempien Bountystä kirjoittaneiden Boynen näkökulma on mukaan kuvitellun nuorukaisen, keskenkasvuisen pojan. Samalla tarinasta tulee hänen, kaltoin kohdellun pikkurikollisen, kehityskertomuksensa.


Pojat seikkailevat ja kehittyvät eri tavoin myös teoksissa Poika vuoren huipulla ja Poika raidallisessa pyjamassa (kummatkin valottavat natsi-Saksan todellisuutta) sekä Leijuva poika ja Nooa Notkoniitty karkaa kotoa (jotka ovat vapaan ajatuksen lennon mestarinäytteitä ja sopivat niin lasten kuin aikuisten viihteeksi ja opetukseksi).


Historiallisiin tapahtumiin perustuvat Boynen teokset on rakennettu uskottaviin kehyksiin, vaikka venäläisistä emigranteista kertovan Tarkoin vartioidun talon joillakin sivuilla tekee mieli tehdä sivuhuomautuksia. Mutta sivumäärältäänkin laaja ja lähes koko 1900-luvun kehityksen kattava teos tuo uusia näkökulmia siihen, mihin kaikkeen yksi ihminen voikaan historian kiikkerien vaunujen heittelehtiessä joutua.


Suosittelen kaikkia teoksia; en itse pettynyt yhdelläkään sivulla, nautin hyvästä kerronnasta melkein joka sivulla.


* * *


Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 5.6.2021.


John Boynen (tässä käsitellyt suomennetut) teokset alkuteosten ilmestymisjärjestyksessä. Kaikkien kustantaja Bazar, suomennokset Laura Beck paitsi teoksen Poika vuoren huipulla suomensi Heli Naski. Suomennoksista on vain hyvää sanottavaa. Nooa Notkoniityn ja Leijuvan pojan kuvitus Oliver Jeffers.


Poika raidallisessa pyjamassa (The Boy in the Striped Pyjamas); 2006, 206 s.

Kapina laivalla (Mutiny on the Bounty); 2007, 570 s.

Tarkoin vartioitu talo (The House of Special Purpose); 2009, 446 s.

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa (Noah Barleywater Runs Away); 2010, 224 s.

Kuudes mies (The Absolutist); 2011, 334 s.

Leijuva poika (The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket); 2012, 269 s.

Poika vuoren huipulla (The Boy at the Top of the Mountain); 2015, 239 s.


Kuva: John Boynen teoksista Kapina laivalla on eniten velkaa Jack Londonille, hänen seikkailukerrontansa perinteen oiva jatkaja. 



sunnuntai 9. toukokuuta 2021

Tuonela odotti – mutta missä?

Antaessaan Pirkanmaan työväenliikkeen historiateoksen kakkososan nimeksi Hirmuvallan huolena vankilat ja tuonela Tampereen yliopiston tutkijat viittasivat kommunistien tiukkaan ja väkivaltaiseenkin kohteluun Suomessa ennen vuotta 1945. Lainaus on työväenlaulusta, ja sen kritiikki kohdistuu demokratian kaventamiseen, järjestöjen kieltämiseen ja poliittisesta toiminnasta langetettuihin vankeustuomioihin.

Mutta teoksessa sivutaan myös toista hirmuvaltaa, sitä jonka kynsissä vähintään kymmenet pirkanmaalaiset kommunistit joutuivat vankileirille tai teloitettiin. Se on teoksen kiinnostava sivuteema. Siitä asiasta toivoisi tehtävän syvällisempää tutkimusta.


Suomalaisilla kommunisteilla oli erityinen suhde Neuvostoliittoon. Puolue oli perustettu siellä ja sitä johdettiin lähinnä sieltä. Kommunisteille kyse oli myös esikuvasta, jota rakennettiin sellaisena jollaiseksi puolueen jäsenet ajattelivat ihannemaan olevankin. Työväen valtio, vapauden ja työn linnake.


Tämä ei ole kirja-arvostelu. Julkaisen vain huomioita, joita pian kirjan ilmestymisen jälkeen talletin liittyen teokseen ja pirkanmaalaisten kommunistien suhteeseen Neuvostoliittoon.


Teoksen sivulla 279 aletaan kuvata Neuvostoliiton kehitystä. "Stalinin mylly jauhoi noin 20 000 suomalaista kuoliaaksi, heistä suurin osa vangittiin ja teloitettiin kesän 1937 ja talven 1938 välillä." Mistä lukumäärä, mikä on lähde? Johdatus aiheeseen on raflaava eikä näy perustuvan tutkimukseen, koska sellaista tarkkaan ottaen ei ole vieläkään.


Sanonta "Stalinin mylly" on epäanalyyttinen. Se kuvaa ehkä sitä, että tekstin tekijät eivät ole tässä eivätkä muuallakaan pohtineet, miten kommunismi, johon siis myös pirkanmaalainen vasemmistotyöväki paljolti uskoi ja luotti, saattoi muuttua hirmuvallaksi ja mitä se käytännössä merkitsi.


Sivulla 280 sanotaan: "Varsinkin nuoren polven vallankumoukselliset [Suomessa] kritisoivat suorasanaisesti Stalinin järjestelmää. Nuoruuden rohkeudella he toivat kommunistien keskusteluun vaiettuja arvoja, tasavaltalaisuuden ja isänmaallisuuden." Jatkossa viitataan Kimmo Rentolaan mutta jää täysin epäselväksi, missä ja ketkä 1930-luvun lopulla kuvattua keskustelua kävivät.


Kirjassa ei myöskään tarkemmin selvitetä, millaisia huhuja ja millä tavalla Neuvostoliitosta Pirkanmaalle kantautui. Jos niitä oli, ne pitäisi pystyä jotenkin konkretisoimaan, jotta ei lähteenä olisi vain "huhuja huhuista".


Sivulla 287 palataan Neuvostoliiton todellisuuden ymmärtämiseen. Jos Leo Suonpää on 1990-luvun alussa väittänyt jotakin Tampereen maanalaisen SKP:n piirikomitean jäsenten kannoista ("… eivät sotkeneet fasismin, sosialismin ja nationalismin käsitteitä II maailmansodan alussa…"), kyse on ensinnäkin hyvin myöhäisestä arviosta ja toiseksi Suonpää puhuu käsitteistä. Neuvostoliiton todellisuus oli kuitenkin se voima, joka alkoi vaikuttaa myös Suomessa. Kuten neuvostopropagandassa, Suonpää kiertää puhumisen talvisodasta, joka oli tärkeä tekijä Neuvostoliiton ymmärtämisessä.


Sivulla 287 palataan jälleen Neuvostoliitosta käytyyn keskusteluun, mutta sitä ei tarkemmin dokumentoida. Mikä oli talvella 1938-1939 käyty julkinen keskustelu Stalinin punaemigrantteihin kohdistamasta terrorista? Ketkä keskustelivat ja millä foorumilla?


Itse luettelo terrorin kohteeksi joutuneista alkaa viisaasti sanalla "mm.", sillä luettelosta puuttuu tärkeitä henkilöitä. Kun Sandarmohissa ammutun Elo Syväsen Suomeen palanneen puolison kertomus julkaistiin vuonna 1941 (ei suinkaan vain Suomen Sosialidemokraatissa vaan myös erillisenä vihkosena), siinä paljastettiin suomalaisten kohtaloita Neuvostoliitossa. Vihkosta levitettiin aikanaan Tampereella, ja muistan pispalalaisen Sakari Selinin kertoneen, että kommunistit kieltäytyivät edes lukemasta sitä. Kummastuttaa, että vihkosta ei ole käytetty tässä kirjassa lähteenä. Onko edelleen kieltäydytty lukemasta sitä?


Palaan vielä "Stalinin myllyyn". Teoksessa puhutaan johdonmukaisesti, miten kyse oli Stalinin terrorista, Stalinin teoista. Historian tutkija ei saisi yksinkertaistaa tällä tavalla. Kyse oli turvallisuuselinten toimeenpanemasta, maan ja puolueen johdon siunaamasta laajasta terrorista. Se kohdistui puolueen jäseniin mutta myös miljooniin muihin kansalaisiin. Stalin oli tietenkin keskeinen henkilö, mutta ei niin, että vainot voitaisiin tiivistää hänen teoikseen. Jos kaikki laitetaan vain hänen nimiinsä kieltäydytään näkemästä, että kyse oli koko järjestelmälle luonteenomaisesta tapahtumasarjasta. Se oli alkanut jo vuonna 1918 eikä suinkaan 1930-luvun alussa.


Suomalaisilla kommunisteilla oli oma osuutensa näissä tapahtumissa. Koska teossarjan tämä osa päättyi vuoteen 1944, olisi ollut syytä perusteellisemmin käsitellä kysymystä Neuvostoliiton tapahtumista ja niiden merkityksestä Suomen maanalaiselle kommunismille.

Tutkijat olisivat voineet selvittää myös, kuinka laajasti vainot veivät Pirkanmaalta  Neuvostoliittoon lähteneitä. Ymmärrän toki, että hyviä lähteitä ei kirjoitusajankohtana juuri ollut olemassa. Mutta siltikin: jonkunlaisen katsauksen olisi voinut tehdä.

Edelleen voin toistaa oman toivomukseni vuodelta 2008: "Jos itse joutuisin kirjoittamaan edellä kuvatuista asioista, olisin kovin kiinnostunut löytämään eräiden paluumuuttajien mahdolliset arkistot. Heitä olivat ainakin Hannes Juvonen, Toivo Laine ja Arvi Laakso."

Hirmuvallan huolena vankilat ja tuonela. Luokka, liike ja yhteiskunta 1918-1944. Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla II. Kirj. Aatsinki, Ulla; Lampi, Mika; Peltola, Jarmo. Tampere University Press, 2007.

Alkuperäinen käsikirjoitus päivätty 4.2.2008. Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 9.5.2021.



lauantai 8. toukokuuta 2021

Demokratian kehittämispohdintaa

Tämän kirjan luettuaan vakuuttuu ainakin yhdestä politiikan kehitystarpeesta: puolueiden eli niissä vaikuttavien kansalaisten tulisi olla huolissaan siitä, kehittyykö yhteiskunta demokraattisempaan suuntaan vai ei. Tämän näkökulman pitäisi ohittaa monta muuta, vähempimerkityksellistä pohdintaa.


Pitkällä kansanedustajan, ministerin ja kansainvälisten tehtävien kokemuksella Pär Stenbäck pohtii vuonna 2019 ilmestyneessä pamfletinomaisessa teoksessaan demokratian tilaa ja ennen kaikkea sen kehittämisen mahdollisuuksia. Vaikka vuodet kuluvat, pääosa pohdinnasta on yhä ajankohtaista. Ilmiöt, jotka vuosia sitten nousivat monien silmissä uhkaamaan tasa-arvoa ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen rauhallisia käytäntöjä, ovat edelleen olemassa.


Mutta liekö kuvaavaa, että Wikipedian artikkelissa kirjoittajasta ei tätä(kään) hänen teostaan mainita (8.5.2021). Sen sijaan melkein kolmasosa tekstistä omistetaan varsin lapsellisesti yhdelle ainoalle muistelmateoksen yksityiskohdalle, Keijo Korhosen yritykselle vaikuttaa Norjan Nobel-komiteaan. Wikipedia tässä näyttää, miten julkisuudessa kuljetaan sensaatioilta haiskahtavien asioiden perässä.


Stenbäck toivoo vastuuta ja toimintaa ennen kaikkea politiikassa toimivilta, keneltä tahansa joka osallistuu toimintaan. Heillä tulisi olla ideoita ja rohkeutta saada aikaan demokratiaa kehittäviä uudistuksia. Demokratia puolestaan on perustaltaan niin sanomisen kuin kuulluksi tulemisen vapautta ja oikeutta. Pitää olla oikeuksia mutta myös käytännön mahdollisuuksia osallistumiseen muutenkin kuin äänestämällä vaaleissa.


Tärkeä muutos on ollut kansalaisten oikeus tehdä aloitteita eduskunnalle. Aloitteen voi tehdä 50.000 kansalaista. Tuntuu yllättävältä kirjoittajan ehdotus nostaa määrä sataan tuhanteen. Tähän on kyllä hyvä perustelu: entistä useampi kansalainen tulisi saada mukaan tällaisiin prosesseihin, kiinnostumaan aloitteista että toimimaan itse niiden eteenpäin viemiseksi.


Muutokseen voisi olla toinenkin perustelu: eduskunnan käsittelyyn tulee saada ennen kaikkea sellaisia asioita, joilla on laaja kannatus ja joita on pohdittu laajasti kansan keskuudessa, mietitty "monin aivoin" ja mediassakin muuten kuin vain uutisoiden.


Populistit ja helppoheikit Stenbäck kehottaa kohtaamaan rohkeasti keskustelemalla juuri niistä asioista, joita nämä nostavat esiin. Päättäjien ei tule karttaa itsekritiikkiäkään. Ongelmat on tunnustettava, jos niitä näyttää olevan, vaikeneminen ei populismia hiljennä.


Itse näen ongelmaksi senkin, millä tavalla poliitikot ja kansa toisiaan kohtaavat. Tavat eivät edistä keskustelua ja demokratiaa. Lähinnä vain vaalien edellä on mahdollisuus tavata eri puolueiden edustajia, muina aikoina esimerkiksi kansanedustajat (enin osa heistä) käy lähinnä ns. omissa tupailloissa. Edustajat tulisi velvoittaa olemaan kaikkien halukkaiden tavattavissa, jonkinlaisissa kuulemistilaisuuksissa esimerkiksi 23 kertaa vuodessa.


Mutta mitä puolueiden tulisi tehdä? Stenbäckin mukaan niiden ei tule samankaltaistua eikä myöskään luoda keinotekoisia rajalinjoja (koska yhteistyötä tarvitaan), vaan "seuloa esiin" ja täsmentää omien ohjelmiensa ydintä. Ohjelmissa tulisi selkeämmin erottaa toisistaan pidemmän aikavälin visiot ja se, mikä on realistista päättää nyt ja tässä.


Jo väliotsikoita silmäilemällä näkee, että kirjoittaja pohtii demokratian tilaa ja kehittämistä monelta näkökannalta: "Kolme epäonnista kansanäänestystä", "Siirtolaisuus on populistien keihäänkärki", "Tiedotusvälineet eivät saa pettää demokratiaa". Myös sosiaalisen median roolia pohditaan. Internet ei kirjan mukaan ole mullistanut demokratiaa ja politiikkaa, mutta  kehitystä on seurattava. Vaikka some tuo vaaroja, se antaa mahdollisuuksia tiedon saantiin ja vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen. Kuitenkin sellainen somen käyttö jota harjoitti Donald Trump vallassa ollessaan on varoitus siitä, mihin suuntaan ei pidä mennä. Somen monopolisoitumisestakin Stenbäck varoittaa.


Kirjallaan Stenbäck haluaa pelastaa demokratian. Jos keskustelua käydään samaan tapaan ennakkoluulottomasti ja erilaisia kehityslinjoja pohtien se on myös pelastettavissa ja kehitettävissä.


Pär Stenbäck: Demokratia on pelastettava. Suomentanut Paul-Erik Korvela. Docendo 2019, 167 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 8.5.2021.