En tunne ollenkaan hyvin espanjalaista kirjallisuutta enkä muutakaan kulttuuria niin, että kokisin olevani jotain asiantuntijan suuntaan. Ehkä se olikin tärkein syy siihen, että otin juuri tämän kirjan, kun hämärtyvänä marraskuun itapäivänä selasin Imatran pääkirjaston ilmaisia poistoja.
En aikaisemmin edes tiennyt kirjan olemassaolosta, vaikka se on ilmestynyt jo vuonna 1983. Vielä vähemmän aavistin, että meidän aikanamme julkaistaan tällainen katsaus, jonka käsikirjoitus on syntynyt jo 1920-luvun lopulla...
Kirja ei antanut erikoisia värinöitä, ei ainakaan siinä mielessä, että voisin suositella sitä luettavaksi. Miksi siis kirjoitan siitä?
Siihen on yksi syy, joka on yleispätevä. Se on lukemisen joskus aiheuttama levottomuuden, henkisen verenpaineen ja kuumeen tila, joka saa päässä jotain tapahtumaan. Ajattelen jopa niin, että kirja saa olla vaikka kuinka ”huono” tahansa, vaikka epäkiinnostava, mutta jos se saa aikaan ajatuksia, se on lukemisen arvoinen.
* * *
Teoksen käsikirjoituksen laatimisen ja julkaisemisen välillä on siis kulunut yli viisi vuosikymmentä. Niin kauan Tyyni Tuulio piti tekstiään pöytälaatikossa toki joissakin vaiheissa yrittäen saada sitä julkisuuteen ja käyttäen keräämäänsä tietoa hyväksi muissa yhteyksissä. Niin tai näin, nykylukija (joka siis tuli paikalle yli 40 vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen!) olettaa, että vanhakin kirja voi olla hyvä tietolähde.
Teksti siis syntyi 1920-luvulla, mutta Tuulio on sitä julkaisua varten tarkastessaan lisännyt ainakin joitakin vuosilukuja. Syntyy epätodellinen olo: näkökulma on varhaisempi, mutta silti tulee kerrotuksi, että joku kuoli vasta paljon myöhemmin...
Käsikirjoituksensa suurimmaksi viaksi kirjoittaja sanookin Alkusanoissa sen, että teksti päättyy ainakin 30 vuotta ”liian varhain”. Edes Federico Carcía Lorca (1898–1936) ei ole päässyt mukaan (hänestä olisikin ollut kiinnostunut).
Mutta tämä ”vika” ei suinkaan ole teoksen pahin. Ei sinne päinkään. Aikarajoitus on aina pakko tehdä, eikä se varsinkaan kulttuurin ilmiöiden kohdalla ole laadun merkki tai mittari. Ajankohdista riippumatta asioita voi käsitellä pintapuolisesti tai syvemmälle uppoutuen.
Tässä tapauksessa työtapa on ollut sellainen, jota en hyväksyisi edes ylioppilaskirjoitusten reaalikokeissa, jos sellaisia tarkastaisin. Tuulio on kerännyt paljon tietoa hyvin suuresta joukosta espanjalaisia (ja portugalilaisia ja muitakin) kirjailijoita, mutta hän tarjoaa tiedot suunnilleen samaan tapaan kuin on tehty perinteisten tietosanakirjojen artikkeleissa. Jokainen esitellään, mutta muottiin puristettuna, usein samojen kaavojen mukaan.
Monia kirjailijoita kehutaan hyviksi, mutta asiasta tarjotaan niukasti näyttöä. Sellaiseksi ei riitä se, että kehutaan. Analyysi puuttuu, samoin teosten aihepiirien syvempi vertailu, vaikka niitä kuitenkin mainitaan. Petyin myös siihen, miten ohuilla langoilla kirjallisuus yhdistyy yhteiskunnan kehitykseen, esimerkiksi historiallisiin tapahtumiin. Sensuuri ja muut ilmaisun vapautta koskeneet uhat ja toimet kyllä mainitaan, mutta niistäkään ei tehdä analyysiä. Se että jotkut ovat kirjallisen työnsä vuoksi kokeneet vainoa, joutuneet vankeuteen tai maanpakoon, jopa menettäneet henkensä, kerrotaan ikään kuin klikkiuutisina, ei yhteiskuntaa kuvaavina ilmiöinä.
Lukija joutuu siis paljolti itse päättelemään, miten paljon hallitusvallat (joista Tuulio mainitsee lähinnä kuninkaat ja korkea-arvoiset kirkonmiehet) ovat kirjallisuuteen oikeasti vaikuttaneet, millaisissa asioissa ja millaisin seurauksin. Ehkä tämä onkin kirjan vahvuuksia: se saa lukijan kysymään, että eihän kaikki ole voinut olla näin siistiä ja steriiliä kuin miltä näillä 249 sivulla näyttää.
Tietosanakirjamainen tapa esitellä asioita tuo jopa mieleen, että haetaanko tässä jonkinlaista tasapainoa, pyritään välttämään kaikenlainen ikävien ilmiöiden ”liiallinen” esiintuonti. Esimerkiksi, oletan näin, katolisen kirkon suorittamasta kulttuurin ohjailusta ja vainosta olisi varmaan löytynyt enemmänkin esimerkkejä. Ehkä jo ennen Lorcaa oli heitä, joista liian syntisinä haluttiin päästään eroon?
Tällainen tapa kuvata asioita jättää myös vaikutelman, että kulttuurin kehitys on ollut lähinnä sukupolvien vaihtumista sekä nousu- ja laskukausia talouselämän tapaan. Taloutta ja ylipäätään yhteiskunnan muuta kehitystä ei kuitenkaan juuri mainita. Voisi saada käsityksen, että kirjallisuus on ollut espanjalaisessa ja iberialaisessa todellisuudessa ikään kuin itseään vuosisadasta toiseen uudistava, itsesiittoinen ja -riittoinen mato, jonka kasvot kyllä saavat eri ilmeitä mutta jonka kehitystä ei kovin paljon selitä muu kuin kirjailijoiksi syntyvien ja ryhtyvien oma aktiivisuus.
Kiinnitin huomiota myös siihen, että kirjallisuuden ja lukijoiden väliset suhteet jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Ei puhuta siitä, miten kirjailijat ja kirjat ovat kohdanneet lukijansa. Teoksen aikahaarukka on pitkä, noin vuodesta 1150 aina 1900-luvun alkuun (750 vuotta!), mutta esiin ei tule ollenkaan asian tekninen puoli, joka tietenkin on ollut merkittävä. Kirjapainoja alkoi Euroopassa olla vasta 1400-luvun toisella puoliskolla, ja haluttaisi tietää edes jotakin siitä, miten niiden toiminta liittyi Espanjan kirjallisuuden kehitykseen. Sitä ennen oli kuitenkin eletty noin 350 vuotta. Miten kirjat silloin löysivät lukijansa.?
.Palaan alkuajatuksiin. On omituista nyt vuonna 2025 arvostella kirjaa, joka kirjoitettiin noin vuonna 1929 ja joka julkaistiin vuonna 1983, mutta kerroinkin jo syyn: jos luettu herättää ajatuksia, hyvässä tapauksessa jopa ristiriitaisia, kirja on ollut kirjoittamisen arvoinen.
Tyyni Tuulio: Espanjalaisen kirjallisuuden historia. Lisänä katsaus Portugalin, Brasilian, Amerikan espanjankielisten maiden ja Katalonian kirjallisuuteen. Gaudeamus 1983, 249 s.
Julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 11.11.2025
Don Quijoten kirjoittaja Cervantes, koko nimeltään Miguel de Cervantes y Saavedra, saa Tyyni Tuulion teoksessa ansaitsemansa laajan esittelyn. Hän on ehkä esiten Suomen kirjallisuuteen vaikuttanut espanjalaiskirjailija (muun muassa Aleksis Kiven lukemana). Kuva kirjasta.
