Pietarilaisen, Kurskin alueelta isän karkotuksen jälkeen nuorena muuttaneen Daniil Graninin (oik. German) julkaisutoiminta jatkui seitsemän vuosikymnentä. Ikävuosien karttuessa kirjailija pohti entistä enemmän neuvostokansalaisten elämän kipeitä kohtia. Kun Granin täytti 95 vuotta 1.1.2014, merkkipäivänä julkaistiin hänen uusin teoksensa Tšelovek ne otsjuda (Ei täältä kotoisin oleva ihminen). Siinä hän pohtii pienoisesseissä ja lyhyissä huomioissa monia jo aiemmin esille ottamiaan aiheita osoittaen, että niitä ei ole vielä loppuun käsitelty. Moniin näistä aiheista historiantutkimus voisi pureutua ennakkoluulottomammin ja syvemmin.
Koska helmikuussa 2014 tuli kuluneeksi 70 vuotta Leningradin piirityksen täydellisestä purkamisesta, siihen liittyvät kirjailijan lausunnot saivat Venäjän mediassa julkisuutta. Esimerkiksi Novaja Gazeta julkaisi otteita uudesta kirjasta juuri tästä näkökulmasta. Tammikuun lopulla Granin kävi Saksan liittoparlamentissa kertomassa Leningradin piirityksestä siviilien kannalta.
Vuonna 1984 Granin julkaisi yhdessä Ales Adamovitšin kanssa haastatteluihin ja muuhun kerättyyn aineistoon perustuvan teoksen Leningradin piiritys: kohtaloita saarretussa kaupungissa (suomalainen laitos Minerva kustannus, 2008). Tämän teoksen käsikirjoitus oli valmis jo vuonna 1981, mutta erimielisyydet sensuurin kanssa viivyttivät sen julkaisua. Konkreettisena esimerkkinä Granin mainitsee sen, että kun kirjoittajat olivat päätyneet yli miljoonaan piirityksen vuoksi kuolleeseen, sensuuri hyväksyi tai oikeastaan määräsi kirjaan luvun 600 000.
Uudessa kirjassaan Granin palaa tähän samoin kuin siihen, että kaikki sota-ajan tappioluvut tarkentuvat tutkimusten edetessä. Osaksi ne kuitenkin jäävät tarkentumatta muun muassa siksi, että kesällä 1941 monet lähtivät rintamalle ns. kansan nostoväessä ilman minkäänlaista luettelointia. Samoin jäivät rekisteröimättä monet kaatuneet ja haavoittuneet, eikä ole enää selvitettävissä moniko heistä todella oli sodan uhri.
Granin epäilee silti, että arviot 30 miljoonasta menetetystä neuvostoihmisestä (tai mitkä tahansa tähän mennessä esitetyt arviot) muuttuvat vielä (s. 217). Käytännön tilannetta kuvaa, että vain 3–4 prosenttia Leningradin alueella sota-aikana kuolleista noin kahdesta miljoonasta neuvostosotilaasta on merkityissä haudoissa.
Puhuminen noiden aikojen yhteydessä vain Suuresta isänmaallisesta sodasta aiheuttaa Graninin mukaan historiaymmärrykseen sekaannusta, koska Neuvostoliitto osallistui sotatoimiin muulloinkin kuin vuosina 1941–1945: esimerkiksi Itä-Puolan miehitykseen syyskuusta 1939 alkaen ja Suomea vastaan 1939–1940. Neuvostoliiton historian kunniakkaaseen puoleen tiukasti ankkuroituneet vallanpitäjät eivät Graninin mukaan halua, että ikäviä asioita, kuten tappiolukuja ja sota-ajan huollon ym. sekasortoista tilannetta enää ylipäätään pohditaan.
Tutkijat eivät ole käsitelleet perusteellisesti sitäkään, mikä oli pakkokollektivisoinnin sekä vuosien 1937–1938 terrorin ja leirituomioiden vaikutus sota-ajan tapahtumiin (s. 212). Mainittuja sotia (1939–1945) koskevat suljetut arkistot estävät Graninin mukaan oikaisemasta sellaisia vääriä tietoja ja käsityksiä, jotka syntyivät ja joita suorastaan synnytettiin neuvostoaikana. Esimerkiksi Valko-Venäjälle Radoškovitšiin pystytettiin aikanaan muistomerkki urotyön tehneelle lentokonemiehistölle. Urotyön suoritti kuitenkin aivan toinen kuin muistomerkissä mainittu miehistö. Asia on todettu tieteellisessä aikakauslehdessä, mutta asialle ei ole itse paikalla tehty tiettävästi mitään (s. 211).
Löytyyhän Venäjältä muistomerkistä yhä myös suomalaisia koskeva ”painovirhe”. Pietarin Mars-kentällä on kiveen hakattuna, että 31.8.1920 kaupungissa kuoli kahdeksan kommunistia suomalaisten valkokaartilaisten tappamina.
Sodan myöhempiä tulkintoja käsittelee myös muistelma piirityksen päättymisen erään vuosipäivän tilaisuudesta Leningradissa. Tilaisuudessa esiintyi sota-aikana rintamalla ollut kenraali, jonka kertomus tapahtumista poikkesi siitä, mitä Granin – itse juuri tuolla rintamaosalla taisteluissa mukana olleena – niistä tiesi. Lyhyt kahdenkeskinen keskustelu kenraalin kanssa paljasti, että tässä ei ollut oleellista totuus tapahtumista vaan voitosta saatu kunnia, jota saattoi yhä uudelleen käydä kiillottamassa erilaisissa juhlatilaisuuksissa – aplodit olivat varmat.
1940-luvun sotien vaikutuksia Granin pohtii myös siitä näkökulmasta, että invalideille, orvoille ja muille kärsineille ei annettu sellaista tukea kuin olisi odottanut. Veteraanitkin jäivät liiaksi vain mitalisateen ja kehujen kohteiksi. Miksi esimerkiksi Stalin ei koskaan kääntynyt myötätunnolla suoraan eniten kärsineiden puoleen? Itse lisäisin tähän kysymyksen, miksi miinanetsintään määrätyt alaikäiset eivät koskaan saaneet oikeutta ja hyvitystä, eivät edes invalidisoituneet.
Vainojen aikaan ja väkivallan vaikutuksiin Granin palaa yhä uudelleen. Myöhäsyntyistä vaikkakin oikeudenmukaista on enää vaatia, että Stalin olisi tullut Natsi-Saksan monien johtohenkilöiden tapaan hirttää rikoksistaan, mutta tällä äänensävyllä hän generalissimusta käsittelee.
Mutta miksi Stalinin ajan vainojen uhrit eivät myöhemmin käyneet oikeutta vainoajiaan vastaan? Tätä pohditaan Anatoli Gorelovin ja Dora Lazurkinan esimerkkien pohjalta. Edellinen, kirjailijaliiton johtohenkilö, oli leireillä 17 vuotta. Jälkimmäisen aviomies, Leningradin yliopiston rehtori, ammuttiin 1937, ja Lazurkina itse oli leirivanki vuoteen 1953 saakka. Juuri hän ehdotti Stalinin ruumiin siirtämistä pois Leninin mausoleumista, mutta omia oikeuksiaan hän ei perännyt kuten kuin ei myöskään Gorelov. Miksi ei? Lazurkina sanoi suoraan, että se olisi merkinnyt puolueen saattamista huonoon huutoon. Oikeudenkäynnit olisivat olleet isku asialle, jonka takana vuonna 1898 puolueeseen liittynyt Lazurkina yhä tiukasti oli. Gorelov ajatteli, että kyse oli vain Stalinista aiheutuneesta virheestä; jos maan johtoon olisi noussut Sergei Kirov, asiat olisivat menneet toisin. (s. 142–144.).
Monet rivikansalaiset ja myös tunnetut ja tunnustetut tieteen ja taiteen tekijät tuhottiin, mutta kaikkiin ei koskettu. Granin kertoo esimerkkinä ydinfyysikko Pjotr Kapitsan tapauksen, johon liittyi hämmästyttävä rohkeus kertoa mielipiteitä vainojen järjettömyydestä suoraan neuvostojohdolle.
Kapitsa lähetti vuodesta 1935 alkaen Kremliin satoja kirjeitä, niistä 49 Stalinille henkilökohtaisesti. Se oli yksipuolista kirjeenvaihtoa, jolla saattoi olla jotakin vaikutustakin, sillä se kesti 15 vuotta. Yhden kerran, vuonna 1946, Stalin vastasi, ja hän valmisteli tapaamista Kapitsan kanssa. Se ei kuitenkaan koskaan toteutunut.
Vuodesta 1949 pitkälle 1960-luvulle Granin keskittyi kirjallisessa tuotannossaan kuvaamaan lähinnä tutkijoiden työtä korostaen oikeutta ja vastuuta ajatella ennakkoluulottomasti, etsiä uusia teitä ja ratkaisuja, olla välittämättä byrokratiasta silloin, kun pitää mennä eteenpäin. Aikanaan hän puolusti Solženitsyniä, mutta ei Brodskia. Kukaan ei ole täydellinen.
Kuten todettu, viime vuosikymmenet Granin on pohtinut lähinnä aikaisemman historian tapahtumia.Daniil Graninin uusin teos on ikään kuin ikämiehen pöytälaatikkoon vuosikymmenien aikana kerääntyneiden hajanaisten muistiinpanojen ja kirjoituskatkelmien kokoelma, joka on kustantamossa kansitettu sen kummemmin järjestystä miettimättä. Kirjoittajan tapa palata yhä uudelleen jo käsit-telemäänsä asiaan haastaa lukijan muistamaan ja yhdistelemään itse.
Lukukokemuksesta syntyy yhtä sekava (jopa kaoottinen), moni-ilmeinen ja mielenkiintoinen kuin historiakin on ollut. Muillakin kuin edellä kuvatuilla pohdinnoilla Granin haastaa nuoremmat ajattelemaan ja ottamaan selvää. Itse aikanaan kahdella tuolilla istuneena (sekä virallisen kirjailijayhdistyksen byrokraattina että ennakkoluulottomaan ajatteluun rohkaisseena kirjailijana) hän puhuu paitsi kokemuksen, myös vuosikymmenien aikana yhteiskunnasta hankkimansa laajan tiedon pohjalta.
Daniil Granin: Tšelovek ne otsjuda. Sankt-Peterburg: Lenizdat, 2014. 320 s. ISBN 978-5-4453-0758-7.
Julkaistu ensimmäisen kerran lehdessä Idäntutkimus 1/2014, s. 99-101.
Julkaistaan tällä palstalla hieman muokattuna 2.5.2025.
