Tietoa kirjailijoista, vähemmän työn sisällöstä

 En tunne ollenkaan hyvin espanjalaista kirjallisuutta enkä muutakaan kulttuuria niin, että kokisin olevani jotain asiantuntijan suuntaan. Ehkä se olikin tärkein syy siihen, että otin juuri tämän kirjan, kun hämärtyvänä marraskuun iltapäivänä selasin Imatran pääkirjaston ilmaisia poistoja.

En aikaisemmin edes tiennyt kirjan olemassaolosta, vaikka se on ilmestynyt jo vuonna 1983. Vielä vähemmän aavistin, että meidän aikanamme julkaistaan tällainen katsaus, jonka käsikirjoitus on syntynyt jo 1920-luvun lopulla...

Kirja ei antanut erikoisia värinöitä, ei ainakaan siinä mielessä, että voisin suositella sitä luettavaksi. Miksi siis kirjoitan siitä?

Siihen on yksi syy, yleispätevä. Se on lukemisen joskus aiheuttama levottomuuden, henkisen verenpaineen ja kuumeen tila, joka saa päässä jotain tapahtumaan. Ajattelen jopa niin, että kirja saa olla vaikka kuinka ”huono” tahansa, jopa epäkiinnostava, mutta jos se herättää  ajatuksia, se on lukemisen arvoinen.

* * *

Teoksen käsikirjoituksen laatimisen ja julkaisemisen välillä on siis kulunut yli viisi vuosikymmentä. Niin kauan Tyyni Tuulio piti tekstiään pöytälaatikossa (toki joissakin vaiheissa yrittäen saada sitä julkisuuteen ja käyttäen keräämäänsä tietoa hyväksi muissa yhteyksissä). Niin tai näin, nykylukija, joka siis tuli paikalle yli 40 vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen olettaa, että vanhakin kirja voi olla hyvä tietolähde.

Teksti syntyi 1920-luvulla, mutta Tuulio on sitä julkaisua varten tarkastessaan lisännyt ainakin joitakin vuosilukuja. Syntyy epätodellinen olo: näkökulma on varhaisempi, mutta silti tulee kerrotuksi, että joku kuoli vasta paljon myöhemmin...

Käsikirjoituksensa suurimmaksi viaksi kirjoittaja sanoo Alkusanoissa sen, että teksti päättyy ainakin 30 vuotta ”liian varhain”. Edes Federico Carcía Lorca (1898–1936) ei ole päässyt mukaan (hänestä olisikin ollut kiinnostunut).

Mutta tämä ”vika” ei suinkaan ole teoksen pahin. Ei sinne päinkään. Aikarajoitus on aina pakko tehdä, eikä se varsinkaan kulttuurin ilmiöiden kohdalla ole laadun mittari. Ajankohdista riippumatta asioita voi käsitellä pintapuolisesti tai syvemmälle uppoutuen.

Tässä käytettyä työtapaa en hyväksyisi edes ylioppilaskirjoitusten reaalikokeissa, jos sellaisia tarkastaisin. Tuulio on kerännyt paljon tietoa hyvin suuresta joukosta espanjalaisia (ja portugalilaisia ja muitakin) kirjailijoita, mutta hän tarjoaa tiedot suunnilleen samaan tapaan kuin on tehty perinteisten tietosanakirjojen artikkeleissa. Jokainen esitellään, mutta muottiin puristettuna, usein samojen kaavojen mukaan.

Monia kirjailijoita kehutaan hyviksi, mutta asiasta tarjotaan niukasti näyttöä. Sellaiseksi ei riitä se, että kehutaan. Analyysi siis puuttuu, samoin teosten aihepiirien syvempi vertailu, vaikka niitä kuitenkin mainitaan. Petyin myös siihen, miten ohuilla langoilla kirjallisuus yhdistyy yhteiskunnan kehitykseen, historiallisiin tapahtumiin. Sensuuri ja muut ilmaisun vapautta koskeneet uhat ja toimet kyllä mainitaan, mutta niistäkään ei tehdä analyysiä. Se että jotkut ovat kirjallisen työnsä vuoksi kokeneet vainoa, joutuneet vankeuteen tai maanpakoon, jopa menettäneet henkensä, kerrotaan ikään kuin uutisina, ei yhteiskuntaa kuvaavina ilmiöinä.

Lukija joutuu siis paljolti itse päättelemään, miten paljon hallitusvallat (joista Tuulio mainitsee lähinnä kuninkaat ja korkea-arvoiset kirkonmiehet) ovat kirjallisuuteen oikeasti vaikuttaneet, millaisissa asioissa ja millaisin seurauksin. Ehkä tämä onkin kirjan salainen vahvuus: se saa lukijan kysymään, että eihän kaikki ole voinut olla näin siistiä kuin miltä näillä 249 sivulla näyttää.

Tietosanakirjamainen tapa esitellä asioita tuo mieleen, että onko tässä haettu jonkinlaista tasapainoa, pyritty välttämään ikävien ilmiöiden ”liiallista” esiintuontia. Esimerkiksi, oletan, katolisen kirkon suorittamasta kulttuurin ohjailusta ja vainosta olisi varmaan löytynyt enemmänkin esimerkkejä. Ehkä jo ennen Lorcaa oli heitä, joista liian syntisinä haluttiin päästään eroon?

Tällainen tapa kuvata asioita jättää myös vaikutelman, että kulttuurin kehitys on ollut lähinnä sukupolvien vaihtumista sekä nousu- ja laskukausia talouselämän tapaan. Taloutta ja ylipäätään yhteiskunnan muuta kehitystä ei kuitenkaan juuri mainita. Voisi saada käsityksen, että kirjallisuus on ollut iberialaisessa todellisuudessa ikään kuin itseään vuosisadasta toiseen uudistava, itsesiittoinen ja -riittoinen mato, jonka kasvot kyllä saavat eri ilmeitä mutta jonka kehitystä ei kovin paljon selitä muu kuin kirjailijoiksi syntyvien ja ryhtyvien oma aktiivisuus.

Kiinnitin huomiota myös siihen, että kirjallisuuden ja lukijoiden väliset suhteet jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Ei puhuta siitä, miten kirjailijat ja kirjat ovat kohdanneet lukijansa. Teoksen aikahaarukka on pitkä, noin vuodesta 1150 aina 1900-luvun alkuun (750 vuotta!), mutta esiin ei tule ollenkaan asian tekninen puoli, joka tietenkin on ollut merkittävä. Kirjapainoja alkoi Euroopassa olla vasta 1400-luvun toisella puoliskolla, ja haluttaisi tietää edes jotakin siitä, miten niiden toiminta liittyi Espanjan kirjallisuuden kehitykseen. Sitä ennen oli kuitenkin eletty noin 350 vuotta. Miten kirjat silloin löysivät lukijansa.?

Palaan alkuajatuksiin. On omituista nyt, vuonna 2025, arvostella kirjaa, joka kirjoitettiin noin vuonna 1929 ja joka julkaistiin vuonna 1983, mutta kerroinkin jo syyn: jos luettu herättää ajatuksia, hyvässä tapauksessa jopa ristiriitaisia, kirja on ollut kirjoittamisen arvoinen.

Tyyni Tuulio: Espanjalaisen kirjallisuuden historia. Lisänä katsaus Portugalin, Brasilian, Amerikan espanjankielisten maiden ja Katalonian kirjallisuuteen. Gaudeamus 1983, 249 s.

Julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 11.11.2025 

 

 

Don Quijoten kirjoittaja Cervantes, koko nimeltään Miguel de Cervantes y Saavedra, saa Tyyni Tuulion teoksessa ansaitsemansa laajan esittelyn. Hän on ehkä eniten Suomen kirjallisuuteen vaikuttanut espanjalainen (muun muassa Aleksis Kiven lukemana). Kuva kirjasta.

Tutkimusaiheita kirjailijan pöytälaatikosta

Pietarilaisen, Kurskin alueelta isän karkotuksen jälkeen nuorena muuttaneen Daniil Graninin (oik. German) julkaisutoiminta jatkui seitsemän vuosikymnentä. Ikävuosien karttuessa kirjailija pohti entistä enemmän neuvostokansalaisten elämän kipeitä kohtia. Kun Granin täytti 95 vuotta 1.1.2014, merkkipäivänä julkaistiin hänen uusin teoksensa Tšelovek ne otsjuda (Ei täältä kotoisin oleva ihminen). Siinä hän pohtii pienoisesseissä ja lyhyissä huomioissa monia jo aiemmin esille ottamiaan aiheita osoittaen, että niitä ei ole vielä loppuun käsitelty. Moniin näistä aiheista historiantutkimus voisi pureutua ennakkoluulottomammin ja syvemmin.

Koska helmikuussa 2014 tuli kuluneeksi 70 vuotta Leningradin piirityksen täydellisestä purkamisesta, siihen liittyvät kirjailijan lausunnot saivat Venäjän mediassa julkisuutta. Esimerkiksi Novaja Gazeta julkaisi otteita uudesta kirjasta juuri tästä näkökulmasta. Tammikuun lopulla Granin kävi Saksan liittoparlamentissa kertomassa Leningradin piirityksestä siviilien kannalta.

Vuonna 1984 Granin julkaisi yhdessä Ales Adamovitšin kanssa haastatteluihin ja muuhun kerättyyn aineistoon perustuvan teoksen Leningradin piiritys: kohtaloita saarretussa kaupungissa (suomalainen laitos Minerva kustannus, 2008). Tämän teoksen käsikirjoitus oli valmis jo vuonna 1981, mutta erimielisyydet sensuurin kanssa viivyttivät sen julkaisua. Konkreettisena esimerkkinä Granin mainitsee sen, että kun kirjoittajat olivat päätyneet yli miljoonaan piirityksen vuoksi kuolleeseen, sensuuri hyväksyi tai oikeastaan määräsi kirjaan luvun 600 000. 

Uudessa kirjassaan Granin palaa tähän samoin kuin siihen, että kaikki sota-ajan tappioluvut tarkentuvat tutkimusten edetessä. Osaksi ne kuitenkin jäävät tarkentumatta muun muassa siksi, että kesällä 1941 monet lähtivät rintamalle ns. kansan nostoväessä ilman minkäänlaista luettelointia. Samoin jäivät rekisteröimättä monet kaatuneet ja haavoittuneet, eikä ole enää selvitettävissä moniko heistä todella oli sodan uhri. 

Granin epäilee silti, että arviot 30 miljoonasta menetetystä neuvostoihmisestä (tai mitkä tahansa tähän mennessä esitetyt arviot) muuttuvat vielä (s. 217). Käytännön tilannetta kuvaa, että vain 3–4 prosenttia Leningradin alueella sota-aikana kuolleista noin kahdesta miljoonasta neuvostosotilaasta on merkityissä haudoissa.

Puhuminen noiden aikojen yhteydessä vain Suuresta isänmaallisesta sodasta aiheuttaa Graninin mukaan historiaymmärrykseen sekaannusta, koska Neuvostoliitto osallistui sotatoimiin muulloinkin kuin vuosina 1941–1945: esimerkiksi Itä-Puolan miehitykseen syyskuusta 1939 alkaen ja Suomea vastaan 1939–1940. Neuvostoliiton historian kunniakkaaseen puoleen tiukasti ankkuroituneet vallanpitäjät eivät Graninin mukaan halua, että ikäviä asioita, kuten tappiolukuja ja sota-ajan huollon ym. sekasortoista tilannetta enää ylipäätään pohditaan. 

Tutkijat eivät ole käsitelleet perusteellisesti sitäkään, mikä oli pakkokollektivisoinnin sekä vuosien 1937–1938 terrorin ja leirituomioiden vaikutus sota-ajan tapahtumiin (s. 212). Mainittuja sotia (1939–1945) koskevat suljetut arkistot estävät Graninin mukaan oikaisemasta sellaisia vääriä tietoja ja käsityksiä, jotka syntyivät ja joita suorastaan synnytettiin neuvostoaikana. Esimerkiksi Valko-Venäjälle Radoškovitšiin pystytettiin aikanaan muistomerkki urotyön tehneelle lentokonemiehistölle. Urotyön suoritti kuitenkin aivan toinen kuin muistomerkissä mainittu miehistö. Asia on todettu tieteellisessä aikakauslehdessä, mutta asialle ei ole itse paikalla tehty tiettävästi mitään (s. 211).

Löytyyhän Venäjältä muistomerkistä yhä myös suomalaisia koskeva ”painovirhe”. Pietarin Mars-kentällä on kiveen hakattuna, että 31.8.1920 kaupungissa kuoli kahdeksan kommunistia suomalaisten valkokaartilaisten tappamina.

Sodan myöhempiä tulkintoja käsittelee myös muistelma piirityksen päättymisen erään vuosipäivän tilaisuudesta Leningradissa. Tilaisuudessa esiintyi sota-aikana rintamalla ollut kenraali, jonka kertomus tapahtumista poikkesi siitä, mitä Granin – itse juuri tuolla rintamaosalla taisteluissa mukana olleena – niistä tiesi. Lyhyt kahdenkeskinen keskustelu kenraalin kanssa paljasti, että tässä ei ollut oleellista totuus tapahtumista vaan voitosta saatu kunnia, jota saattoi yhä uudelleen käydä kiillottamassa erilaisissa juhlatilaisuuksissa – aplodit olivat varmat.

1940-luvun sotien vaikutuksia Granin pohtii myös siitä näkökulmasta, että invalideille, orvoille ja muille kärsineille ei annettu sellaista tukea kuin olisi odottanut. Veteraanitkin jäivät liiaksi vain mitalisateen ja kehujen kohteiksi. Miksi esimerkiksi Stalin ei koskaan kääntynyt myötätunnolla suoraan eniten kärsineiden puoleen? Itse lisäisin tähän kysymyksen, miksi miinanetsintään määrätyt alaikäiset eivät koskaan saaneet oikeutta ja hyvitystä, eivät edes invalidisoituneet.

Vainojen aikaan ja väkivallan vaikutuksiin Granin palaa yhä uudelleen. Myöhäsyntyistä vaikkakin oikeudenmukaista on enää vaatia, että Stalin olisi tullut Natsi-Saksan monien johtohenkilöiden tapaan hirttää rikoksistaan, mutta tällä äänensävyllä hän generalissimusta käsittelee.

Mutta miksi Stalinin ajan vainojen uhrit eivät myöhemmin käyneet oikeutta vainoajiaan vastaan? Tätä pohditaan Anatoli Gorelovin ja Dora Lazurkinan esimerkkien pohjalta. Edellinen, kirjailijaliiton johtohenkilö, oli leireillä 17 vuotta. Jälkimmäisen aviomies, Leningradin yliopiston rehtori, ammuttiin 1937, ja Lazurkina itse oli leirivanki vuoteen 1953 saakka. Juuri hän ehdotti Stalinin ruumiin siirtämistä pois Leninin mausoleumista, mutta omia oikeuksiaan hän ei perännyt kuten kuin ei myöskään Gorelov. Miksi ei? Lazurkina sanoi suoraan, että se olisi merkinnyt puolueen saattamista huonoon huutoon. Oikeudenkäynnit olisivat olleet isku asialle, jonka takana vuonna 1898 puolueeseen liittynyt Lazurkina yhä tiukasti oli. Gorelov ajatteli, että kyse oli vain Stalinista aiheutuneesta virheestä; jos maan johtoon olisi noussut Sergei Kirov, asiat olisivat menneet toisin. (s. 142–144.).

Monet rivikansalaiset ja myös tunnetut ja tunnustetut tieteen ja taiteen tekijät tuhottiin, mutta kaikkiin ei koskettu. Granin kertoo esimerkkinä ydinfyysikko Pjotr Kapitsan tapauksen, johon liittyi hämmästyttävä rohkeus kertoa mielipiteitä vainojen järjettömyydestä suoraan neuvostojohdolle.

Kapitsa lähetti vuodesta 1935 alkaen Kremliin satoja kirjeitä, niistä 49 Stalinille henkilökohtaisesti. Se oli yksipuolista kirjeenvaihtoa, jolla saattoi olla jotakin vaikutustakin, sillä se kesti 15 vuotta. Yhden kerran, vuonna 1946, Stalin vastasi, ja hän valmisteli tapaamista Kapitsan kanssa. Se ei kuitenkaan koskaan toteutunut.

Vuodesta 1949 pitkälle 1960-luvulle Granin keskittyi kirjallisessa tuotannossaan kuvaamaan lähinnä tutkijoiden työtä korostaen oikeutta ja vastuuta ajatella ennakkoluulottomasti, etsiä uusia teitä ja ratkaisuja, olla välittämättä byrokratiasta silloin, kun pitää mennä eteenpäin. Aikanaan hän puolusti Solženitsyniä, mutta ei Brodskia. Kukaan ei ole täydellinen. 

Kuten todettu, viime vuosikymmenet Granin on pohtinut lähinnä aikaisemman historian tapahtumia.Daniil Graninin uusin teos on ikään kuin ikämiehen pöytälaatikkoon vuosikymmenien aikana kerääntyneiden hajanaisten muistiinpanojen ja kirjoituskatkelmien kokoelma, joka on kustantamossa kansitettu sen kummemmin järjestystä miettimättä. Kirjoittajan tapa palata yhä uudelleen jo käsit-telemäänsä asiaan haastaa lukijan muistamaan ja yhdistelemään itse.

Lukukokemuksesta syntyy yhtä sekava (jopa kaoottinen), moni-ilmeinen ja mielenkiintoinen kuin historiakin on ollut. Muillakin kuin edellä kuvatuilla pohdinnoilla Granin haastaa nuoremmat ajattelemaan ja ottamaan selvää. Itse aikanaan kahdella tuolilla istuneena (sekä virallisen kirjailijayhdistyksen byrokraattina että ennakkoluulottomaan ajatteluun rohkaisseena kirjailijana) hän puhuu paitsi kokemuksen, myös vuosikymmenien aikana yhteiskunnasta hankkimansa laajan tiedon pohjalta.

Daniil Granin: Tšelovek ne otsjuda. Sankt-Peterburg: Lenizdat, 2014. 320 s. ISBN 978-5-4453-0758-7.

Julkaistu ensimmäisen kerran lehdessä Idäntutkimus 1/2014, s. 99-101.

Julkaistaan tällä palstalla hieman muokattuna 2.5.2025.